Kaksitoista unohdettua valtiota

Senàrica: Pitkäikäinen pienoisvaltio

Italian niemimaalla Abruzzon vuoristoisella alueella kahden pienen kylän, Senàrican ja Poggio Umbricchion, asukkaat taistelivat 1343 rohkeasti Milanon hallitsijaa Luchino Viscontia vastaan. Napolin kuningatar Johanna I palkitsi urhoolliset kyläläiset antamalla heille itsenäisyyden.

Kun uusi valtio perustettiin, sen asukasluku oli vain vajaat 300. Omaan valtioon suhtauduttiin kuitenkin kunnianhimoisesti.

Hopeinen leijona, joka syö käärmettä

Kun valtiolle valittiin hallintomuotoa, asukkaat ottivat mallia Venetsiasta, jonka loistokkuus oli tuolloin vaikuttava. Niinpä uudesta valtiosta tuli Venetsian esimerkin mukaan tasavalta, jonka johdossa oli doge. Uusi johtaja kuului alueen mahtisukuun, Senàricaan, josta juontuu myös valtion nimi. Vaakunakseen doge valitsi hopeisen leijonan, joka syö käärmettä.

Valtio säilyi vuosisatoja

Kummallisinta pienen valtion historiassa on se, että se säilyi noin neljä vuosisataa, vaikka sen asukasluku koko ajan pysyi suunnilleen samana. Vasta kun Napolin ja Sisilian kuningaskunnat ensin yhdistyivät vuonna 1816 ja Giuseppe Garibaldi myöhemmin 1800-luvulla yhdisti Italian pikkuvaltiot, Senàricasta tuli jälleen tavallinen vuoristokylä.

Hopeinen leijona roikkuu yhä muistona kylän kirkossa, jota edelleen kutsutaan katedraaliksi.

Cospaia: Vahinko johti tasavallan syntyyn

Paavi Eugenius IV oli elänyt yli varojensa ja hän oli velkaa Firenzen suurherttualle 25 000 dukaattia. Kirkkovaltio ei kyennyt maksamaan velkaansa, joten vuonna 1440 osapuolet sopivat, että velka voidaan kuitata siten, että Kirkkovaltio luovuttaa maata Firenzelle. Niinpä Kirkkovaltio maksoi velan antamalle Firenzelle Borgo San Sepolcron (nykyisin Sansepolcro).

Valtio syntyi ei-kenenkään-maalle

Uuden rajan oli määrä kulkea kaupungin eteläpuolella sijaitsevaa jokea pitkin. Joki mainittiin sopimuksessa, mutta vasta myöhemmin havahduttiin siihen tosiseikkaan, että alueella oli 500 metrin välein kaksi jokea. Sopimusneuvotteluja ei kuitenkaan jaksettu aloittaa uudelleen, joten jokien väliin muodostui ei-kenenkään-maa.

Ei-kenenkään-maalla sijaitsevan Cospaian asukkaat olivat onnellisia: he perustivat Cospaian tasavallan, poistivat verot, armeijan ja kalliin hallinnon. He halusivat elää rauhassa pienellä vapaakauppa-alueella.

Tupakkakauppa toi vaurautta

Cospaia koki suuren nousukauden, kun vuonna 1574 kardinaali lahjoitti tupakkakasveja Borgo San Sepolcrossa asuvalle veljenpojalleen. Tupakanviljelystä tuli oitis menestys, mutta pian Firenzen suurherttua alkoi verottaa viljelijöitä raskaasti. Myös Kirkkovaltio kielsi tupakanviljelyn. Cospaian asukkaat olivat kuitenkin ehtineet istuttaa kaupunkinsa täyteen haluttua nautintoainetta ja alkoivat myydä sitä verottomasti naapureilleen.

Kauppa sujui monta vuotta hyvin, mutta vuosien kuluessa myös rikolliset tahot alkoivat salakuljettaa tupakkaa Cospaiaan ja myydä sitä sieltä käsin. Paavi ja Firenzen suurherttua saivat vihdoin tarpeekseen ja tukkivat 25. toukokuuta 1826 vuoden 1440 sopimukseen jääneen porsaanreiän. Cospaian tasavallan tarina päättyi siihen.

Vandalia: Riita nimestä

Vuonna 1748 brittiläiset saivat luvan perustaa uuden kolonian Pohjois-Amerikkaan Alleghenyn vuorten läsipuolelle. Kolonian nimeksi piti tulla Pittsylvania. Paikalle saapui uudisasukkaita, jotka alkoivat raivata metsää. Alueella riehuvat intiaanisodat kuitenkin viivästyttivät koko hanketta.

Nimettiin vandaalien mukaan

Vuonna 1761 Yrjö III kruunattiin kuninkaaksi Lontoossa. Uudisasukkaat halusivat saada kolonian perustamiselle tukea pääkaupungista ja päättivät nimetä alueen uuden kuningattaren Charlotten mukaan.

Nimestä ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen. Ehdotettiin nimiä Charlotiana, Charlotina ja Charlotta. Sitten joku keksi, että kuningattarella on saksalaiset sukujuuret, joten hän varmaankin on vanhan germaaniheimon, vandaalien, jälkeläinen. Siksi kolonian nimeksi tulisi Vandalia!

Kun Yhdysvaltojen sisällissota puhkesi vuonna 1777, asia oli yhä kesken. Uudisasukkaat eivät enää halunneet kunnioittaa kuningatar Charlottaa, joten nyt 14. kolonian (myöhemmin osavaltion) nimeksi ehdotettiin Westsylvaniaa.

Sekin haave jäi toteutumatta, sillä muut osavaltiot eivät halunneet, että niiden laajentumiselle länteen olisi esteitä. Vuonna 1780 päätettiin Vandalian alue jakaa Kentuckyn ja Länsi-Virginian kesken.

Islands of Refreshment: Valtionpäämies hukkui

Tristan da Cunhan saariryhmän löysi portugalilainen Tristão da Cunha vuonna 1506. Ensimmäiset vakituiset asukkaat saari sai vasta 1810, kun kolme miestä saapui sinne yhdysvaltalaisen aluksen mukana. Miehet olivat italialainen Tomaso Corri ja kaksi yhdysvaltalaista, joista toisen sukunimi oli Williams ja toinen oli Jonathan Lambert.

Lambert otti johtajan roolin. Hän antoi valtiolle nimeksi Islands of Refreshment ja valitsi itsensä sen presidentiksi. Heinäkuun 18. päivänä vuonna 1811 Boston Globe -sanomalehti julkaisi jopa uutisen uudesta valtiosta ja kuvasi sen lipun.

Presidentti hukkui

Kolmikko pärjäsi ilmeisesti varsin hyvin. He möivät hylkeennahkoja ja merinorsujen öljyä ohipurjehtiville kauppalaivoille, mutta toukokuun 17. päivänä 1812 sattui onnettomuus. Presidentti Lambert ja Williams hukkuivat kalastusreissulla.

Corri houkutteli saarelle kaksi muuta miestä, ja he alkoivat viljellä vihanneksia ja maissia ja kasvattaa sikoja. Mikään ei kuitenkaan ollut niin kuin ennen, sillä kesäkuussa 1812 Yhdysvallat julisti Britannialle sodan.

Nappulana suurvaltojen pelissä

Britannia otti saaret haltuunsa 1816, ja suurvaltapolitiikka oli itsenäisen Tristan da Cunhan tarun loppu. Britannia halusi estää sen, että ranskalaiset yrittäisivät vapauttaa satoja merimaileja pohjoisempana St. Helenan saaressa vankina pidettävän Napoleon Bonaparten, ja sijoittivat siksi saareen sotilaita.

Kiista siilimaasta

Vuonna 1839 tilanne kärjistyi Yhdysvalloissa Mainen osavaltion pohjoisosissa niin pahasti, että alettiin puhua Aroostookin sodasta. Yhdysvaltojen sisällissodan päättäneessä Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1783 oli päästy sopuun monista asioista, mutta Yhdysvaltojen ja Brittiläisen Pohjois-Amerikan (Kanadan) välistä rajaa ei ollut määritelty tarkasti.

Yhdysvaltojen osavaltiot Massachusetts ja Maine halusivat hallita Aroostookjoen metsäisiä seutuja, mutta myös brittiläiset provinssit Quebec ja New Brunswick olivat kiinnostuneita seudun vihreästä kullasta.

Sahanomistaja nosti lipun salkoon

Sahanomistaja John Baker nosti heinäkuun 4. päivänä vuonna 1827 vaimonsa ompeleman Yhdysvaltojen lipun salkoon. Kun lippu nousi, Baker julisti riippumattoman Madawaskan tasavallan syntyneeksi.

Baker oli yhdysvaltalaismielinen, mutta hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ranskalaiset metsurit asettuivat uuteen valtioon. Kaksikielisen valtion virallinen nimi oli République du Madawaska. Tasavallan nimi 'Madawaska' on intiaanikieltä ja tarkoittaa siilimaata.

Uudessa valtiossa ei ollut keskushallintoa, ja Mainen viranomaiset katsoivat sivusta, miten aluetta ei oikein hallinnoinut kukaan.

Vuonna 1838 Maine lähetti Madawaskaan sotilaita ja britit seurasivat esimerkkiä. Kiista ei kuitenkaan koskaan johtanut aseelliseen yhteenottoon, ainoastaan metsureiden välisiin nyrkkitappeluihin. Neuvottelut saatiin käyntiin, ja Mainen ja Massachusettsin pohjoisrajasta sovittiin vuonna 1842.

Lyhytikäisestä tasavallasta jäi muistoksi ainoastaan Madawaskan pikkukaupunki, joka sijaitsee rajalla Yhdysvaltojen puolella.

Riograndense: Garibaldin seikkailu Brasiliassa

Brasilian eteläisimmän provinssin, Rio Grande do Sulin, karjankasvattajat olivat tyytymättömiä maan keskushallintoon ja erityisesti nuoreen keisariin, sillä Pedro II verotti naudanlihan tuotantoa.

Vuonna 1835 puhjenneeseen kapinaan oli monia syitä. Konflikti johti siihen, että seuraavan vuoden syyskuussa eteläinen provinssi julistautui itsenäiseksi Riograndensen tasavallaksi.

Garibaldi tuki itsenäisyyshankkeita

Hanke sai tukea myös Giuseppe Garibaldilta (1807–1882). Garibaldi oli joutunut pakenemaan Italiasta, sillä hänet oli tuomittu kuolemaan Piemonten epäonnistuneen kansannousun seurauksena.

Garibaldi oli mukana, kun eteläisen Brasilian kapina levisi naapuriprovinssiin, Santa Catarinaan. Kesäkuun 24. päivänä 1839 perustettiin Julianan tasavalta, jonka pääkaupunki oli pieni satamakaupunki Laguna.

Juliana kaatui

Uudet tasavallat muodostivat liittovaltion, mutta Julianan itsenäisyys kesti ainoastaan reilut neljä kuukautta.

Kerrotaan, että Garibaldi olisi palkannut 50 kokenutta brittiläistä palkkasotilasta, mutta kun he havaitsivat, millaisen mahtavan armeijan Brasilian hallitus oli lähettänyt heitä vastaan, britit seilasivat eteenpäin. Julianan taru loppui marraskuun 15. päivänä 1839.

Britit jatkoivat Falklandinsaarille ja Garibali yhdisti Italian

Britit löysivät Etelä-Atlantilta saaren, jolle he antoivat nimeksi Juliana. He asettuivat asumaan sinne mukaan ottamiensa brasilialaisten naisten kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Falklandinsaarilla oli pysyvää brittiasutusta.

Garibaldi jatkoi matkaansa, palasi Italiaan ja yhdisti maan.

Riograndensen tasavalta oli voimissaan vuoteen 1845 asti, jolloin siitä tuli osa Brasiliaa.

Ezon tasavalta: Keisari ei halunnut demokratiaa

Vuonna 1868 eteläisen Japanin kansallismieliset samurait olivat saaneet tarpeekseen Tokugawa-shōgunaatista, joka oli ollut vallassa aina vuodesta 1603 alkaen.

Tokugawa-shōgunaatti oli vuonna 1853 aloittanut politiikan, jossa Japani vähitellen avautui muulle maailmalle. Sitä samurait eivät halunneet. He halusivat palauttaa keisarin hallinnon, ja kiista kärjistyi pian sisällissodaksi. Samurait voittivat, ja shōgunaatin kannattajat pakenivat Honshun pohjoispuolella olevalle silloin Ezoksi kutsutulle saarellle.

Itsenäinen Ezon tasavalta

Shōgunaatin kannattajat perustivat 21. tammikuuta 1869 itsenäisen Ezon tasavallan. Amiraali Enomoto Takeaki valittiin uuden valtion ensimmäiseksi presidentiksi. Suunnitelmien mukaan Ezossa piti suorittaa demokraattiset vaalit, ja valtion johto oli määrä muodostaa Yhdysvaltojen hallinnon mallin mukaan.

Avoimuuden hengessä Enomoto teki yhteistyötä läntisten maiden kanssa. Iso-Britannia lähetti Ezoon oitis lähettilään, ja Ranskan edustajana oli upseeri Jules Brunet, josta tuli myöhemmin maansa sotaministeri. Brunet jakoi Ezon armeijan joukot neljään divisioonaan ja esitteli ranskalaisen malllin mukaisen käskymallin. Ranska lähetti Ezoon myös aseita.

Ezon tasavallasta tuli Hokkaido

Keisari Meiji, joka hallitsi muuta Japania, ei suostunut tunnustamaan uutta valtiota. Hän lähetti Ezoon 7 000 sotilasta ja taistelujen jälkeen Enomoto joutui antautumaan 26. päivänä kesäkuuta 1869.

Keisarin sotajoukkojen komentaja Otori Keisuke oli kuitenkin niin vaikuttunut Enomoton johtamasta taistelusta, että hän päätti olla teloittamatta Enomotoa. Ezon tasavalta lakkasi olemasta, ja koko saari liitettiin Japaniin. Syyskuun 20. päivänä Ezon saari sai nykyisen nimensä Hokkaido.

Negros: Huijaus vei helppoon voittoon

Marraskuussa 1898 vallankumoukselliset ryhmät nousivat espanjalaisia siirtomaaherroja vastaan Filippiineillä sijaitsevassa Negrosin saaressa.

Kun espanjalaiset näkivät raskaasti aseistetut kapinalliset marssimassa kohti pääkaupunkia Bacolodia, he antautuivat ja lähtivät saaresta. Espanjalaiset huomasivat liian myöhään, että vallakumouksellisten "kiväärit" oli tehty palmunlehdistä ja heidän "tykkinsä" olivat mustaksi maalattuja bambumattorullia.

Yhdysvallat, joka oli Espanjan kilpailija alueella, tunnusti ensin Negrosin tasavallan, mutta kun Yhdysvallat otti vallan Filippiineillä, tasavallan taru päättyi huhtikuussa 1901.

Guria: Tsaarin epäröinti poiki lyhytikäisen tasavallan

Venäjän vuoden 1905 vallankumouksessa tsaarin itsevalta kaventui perustuslailliseksi monarkiaksi. Yhdessä Venäjän kolkassa vallankumous kuitenkin poiki talonpoikien järjestäytyneen kapinan.

Kapina kyti Guriassa

Guria oli pieni köyhä maakunta Mustanmeren rannalla. Alueen asukkaat olivat olleet tyytymättömiä jo pitkään ennen vallankumouksen alkua.

Guriassa asui pääasiassa talonpoikia, joista suurin osa oli rikkaiden maanomistajien alaisuudessa.

Sosiaalidemokraattiset ajatukset saivat vastakaikua talonpoikien parissa, ja vuonna 1903 alueella kapinoitiin suurmaanomistajia vastaan. Työläiset kieltäytyivät verojen maksamisesta ja muustakin yhteistyöstä Venäjän viranomaisten kanssa. Maakunnan koko hallinto murtui nopeasti.

Tsaari ei tehnyt mitään

Kaukana Pietarissa tsaari Nikolai II epäröi. Hän ei halunnut ryhtyä kalliiseen sotilasoperaatioon kapinallisia talonpoikia vastaan, joten hän antoi asian olla.

Kun vuoden 1905 vallankumous alkoi, Guria oli jo kumouksellisten talonpoikien hallinnassa. He julistivat Gurian itsenäiseksi tasavallaksi ja nimesivät uuden hallinnon. Varsin edistyksellisesti Gurian tasavallassa naisilla ja miehillä oli samat oikeudet. Kun kumoukselliset ajatukset levisivät muualle Georgiaan, tsaari totesi, että hänen on pakko tehdä jotain.

Maaliskuussa 1905 Nikolai II lähetti kenraali Alihanov-Avarskin Guriaan 10 000 sotilaan kanssa. Koska joukot eivät olleet kesäkuuhun mennessä saaneet Gurian kapinaa loppumaan, tsaari veti joukot takaisin. Monien neuvotteluyritysten jälkeen Nikolai II marssitti Guriaan vielä uudet joukot syyskuussa, mutta yhteenotto päättyi tsaarin armeijan tappioon Nasakiralissa.

Tsaari murskasi Gurian

Kun joulukuussa 1905 vallankumouksellisten hallinnassa oli myös alueen pääkaupunki, Ozurgeti, tsaari sai tarpeekseen.

Eversti Krylovin johdolla hän lähetti matkaan armeijan, joka kukisti kapinalliset. Gurian tasavallan tarina päättyi tammikuun 10. päivänä 1906.

Keski-Kaspian diktatuuri

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingit ja Venäjän vallankumouksen sekasorto saivat joukon armenialaisia tarttumaan tilaisuuteen. He suorittivat verettömän vallankumouksen Bakun kommuunissa Kaspianmeren rannalla. Antikommunistit panivat kommunistijohdon viralta, ja kesäkuun 26. päivänä 1918 he perustivat uuden valtion, Keski-Kaspian diktatuurin.

Iso-Britannia antoi tukensa

Mikään muu maa ei tunnustanut uutta valtiota, mutta Keski-Kaspian diktatuuri sai silti tukea yllättävältä taholta. Ison-Britannian mielestä oli hyvä, että yhtäältä kommunistinen Venäjä pysyi mahdollisimman kaukana, ja toisaalta britit myös toivoivat, että Turkki ei saa käsiinsä Bakun öljylähteitä.

Kenraali Lionel Dunsterville saapui siksi Bakuun erikoisjoukkoineen. Iso-Britannia oli myös mukana, kun Bakun kommuunin 26 komissaaria ammuttiin Turkmenistanissa.

Turkkilaiset kaatoivat diktatuurin

Kun turkkilaiset työntyivät 14 000 sotilaan voimin pohjoiseen, Dunsterville perääntyi Bakusta. Kaupunki ja sen myötä lyhytikäinen valtio antautui 14. syyskuuta 1918.

Turkkilaiset ymmärsivät, että sota loppui, ja antautuivat kaksi kuukautta myöhemmin. Sitä ennen he olivat kuitenkin ehtineet tappaa 10 000 – 20 000 armenialaista Bakussa ja sen ympäristössä.

Kurdistanin tasavalta: Kylmän sodan kommunistiset kurdit

Britit valloittivat alueita Iranin eteläosissa elokuussa 1941, kun taas Neuvostoliitto otti haltuunsa maan pohjoisosat. Toisen maailmansodan loputtua Neuvostoliitto valmisteli Iranin pohjoisosien liittämistä Azerbaidžanin neuvostotasavaltaan.

Mahabadin kaupungin ympäristössä ei ollut brittejä eikä neuvostosotilaita, eikä myöskään vanhaa Iranin hallintoa. Kurdit perustivat tammikuun 22. päivänä 1946 oman valtion, Kurdistanin tasavallan, Iranin luoteisosiin alueelle, jonka pinta-ala oli hieman pienempi kuin Sveitsin. Valtiota kutsuttiin myös Mahabadin kansantasavallaksi, sillä Mahabad oli sen pääkaupunki.

Presidentin venäläinen ruletti

Qazi Muhammedista tuli uuden valtion presidentti. Hän johti maataan pelaamalla kaksilla korteilla.

Muodollisesti Kurdistanin tasavalta oli autonominen alue Iranissa, mutta käytännössä se oli olemassa vain Neuvostoliiton tuen turvin. Neuvostoliitto lupasi pitää iranilaisten joukot poissa ja takasi maan talouden lupaamalla ostaa koko tupakkasadon.

Kylmä sota jäädytti unelman

Kylmä sota oli alkanut. Iso-Britannia ja Yhdysvallat, jotka halusivat pitää Iranin länsimaisesti suuntautuneena valtana, vaativat, että Neuvostoliitto vetäytyisi Iranin alueelta. Neuvostoliitto veti joukkonsa painostuksen alla pois.

Neuvostojoukkojen vetäydyttyä Kurdistanin tasavalta jäi yksin. Sillä ei ollut sotilaallista tukea eikä varmaa ostajaa tupakkasadolle.

Kurdiheimojen johtajat, jotka olivat tukeneet Qazi Muhammedia, halusivat nyt pysyä hyvissä väleissä iranilaisten kanssa. Presidentin vakuuttelut siitä, että tasavallalla ei ollut mitään tekemistä kommunistien kanssa, kaikuivat kuuroille korville.

Iranin joukot valtasivat Mahabadin ja koko Kurdistanin tasavallan joulukuussa 1946. Maaliskuun 31. päivänä 1947 Qazi Muhammed hirtettiin maanpetturina Mahabadin keskustassa.

Minervan tasavalta: Naapurimaan kuningas valloitti atollin

Tammikuun 19. päivänä 1972 yhdysvaltalainen monimiljonääri Michael Oliver julisti Tyynessämeressä sijaitsevan atollin itsenäiseksi tasavallaksi. Uusi valtio sai nimekseen Minerva. Oliver tuotti atollille laivalasteittain hiekkaa Australiasta, jotta se nousi niin korkeaksi, että sinne voitiin rakentaa pieni torni. Tornin huipulla liehui Minervan lippu.

Tonga tunnusti uuden valtion

Minervassa ei ollut asukkaita, ja valtion olemassaolon tunnusti ainoastaan sen naapurivaltio, Tonga. Naapurin mielestä Minerva oli turvallisuusriski, vaikka maiden välissä olikin 500 kilometriä avomerta.

Kesäkuun 21. päivänä 1972 Tongan kuningas Taufa’ahau Tupou IV saapui itse Minervaan. Kuninkaan mukana oli joukko sotilaita, jotka kuljetettiin laivastoalusten puutteen vuoksi paikalle lautalla. Kuningas itse oli etujoukoissa.

Naapurimaan kuningas laski lipun

Kun tongalaiset olivat tulleet lähelle Minervaa, kuningas soudettiin rantaan. Hän meni pienen tornin luo ja laski siellä liehuvan lipun. Hän julisti, että Tonga oli ottanut Minervan hallintaansa.

Tongan kuninkaan julistukseen reagoi ainoastaan toinen naapurivaltio, Fidži, joka esitti protestinsa. Siinä vaiheessa oli havahduttu ajattelemaan, että Minervan alla saattaisi olla arvokkaita mineraaliesiintymiä.