Gurkhasotilaat: Brittien urheat eliittijoukot

Muutama päivä aiemmin britit olivat ottaneet haltuunsa pienen ylänkötasanteen vain 60 metriä nepalilaislinnoituksen alapuolella.

Sinne oli raahattu jyrkkiä polkuja pitkin norsujen avulla tykkejä, ja pioneerit kaivoivat ampumahautoja ja valmistelivat valtaustikkaita.

Nyt 2 700 brittiläistä, irlantilaista ja intialaista sotilasta oli valmiina taisteluun.

Ensin tehtäisiin tykkitulella aukko linnoituksen muuriin, minkä jälkeen joukot hyökkäisivät linnoitukseen. Brittien miesylivoima oli musertava, eikä mikään voisi mennä vikaan.

Tarkastettuaan vielä tykistöasemansa Gillespie antoi tyytyväisenä tulikäskyn.

Tykit paukkuivat puolentoista tunnin ajan, mutta vain harva kuula osui kohteeseensa. Gillespie alkoi käydä kärsimättömäksi.

Hänet tunnettiin taidoistaan taistelutantereella, mutta hänen huhuttiin olevan myös viinaan ja naisiin menevä ja häntä oli vastikään syytetty kaksinnaimisesta, joten hän tarvitsi nyt kipeästi kunniakasta voittoa.

Niinpä hän antoi lähimpien upseeriensa varoituk­sista huolimatta hyökkäyskäskyn jo kaksi tuntia suunniteltua aiemmin kello kahdeksan.

Vuoristokansan urheat soturit

Kalangan taistelu oli yksi ensimmäisistä Britannian valtiota edustaneen Britannian Itä-Intian kauppakomppanian ja gurkhajohtoisen Nepalin kuningaskunnan välillä. Gurkhilla oli sodassa vain 16 000 sotilasta, kun taas briteillä oli 42 000 aikansa parhailla käsiaseilla ja tehokkailla tykeillä aseistautunutta miestä.

Kokenut kenraalimajuri David Ochterlony kuvaili gurkhia ennen sotaa voitonvarmasti joukoksi ”heikosti aseistautuneita ja kurittomia barbaareja”, jotka britit päihittäisivät mennen tullen.

Hän joutui kuitenkin nopeasti tunnustamaan, että pienikokoiset mutta jäntevät gurkhat olivat sitkeimpiä ja tehokkaimpia tappajia, jotka Britannia oli koskaan taisteluissa kohdannut.

Gurkhat olivat lähtöisin Nepalista Gorkhan alueelta, missä alkujaan mongo­lialainen kansa eli paime­nina Himalajan juurella.

1500-luvun alussa intialainen hindujen sotilaskasti rajputit oli paennut muslimimoguleja Gorkhaan. Rajputit olivat naineet paikallisia naisia, ja niin oli syntynyt sitkeä kansa, jossa sekoittuivat pohjoisintialainen ja mongolialainen veri.

Vuonna 1740-luvulla Gorkhan uusi hallitsija Prithvi Narayan Shah alkoi valloittaa lähialueitaan ja loi niistä yhtenäisen Nepalin kuningaskunnan vuonna 1769. Samoihin aikoihin britit aloittivat Intian-valloituksensa.

Brittien menestys teki vaikutuksen Prithvi Narayan Shahiin, ja hän loi eurooppalaisen esikuvan mukaisen armeijan.

Erona oli kuitenkin se, että kun brittiarmeijassa kuri oli kollektiivista, gurkhien vahvin valttikortti oli jokaisen yksittäisen sotilaan periksiantamattomuus ja rohkeus.

Seuraavat gurkhakuninkaat tekivät armeijansa avulla uusia valloituksia Nepalin ja Intian välisellä raja-alueella, ja niin gurkhien ja brittien yhteenotto oli väistämätön.

Vuonna 1814 britit saivat tarpeekseen ja lähettivät neljä divisioonaa antamaan gurkhille opetuksen eurooppalaisen sodankäynnin tehokkuudesta.

”Uskon mitä vahvimmin sodan loisteliaaseen ja nopeaan päätökseen”, kirjoitti brittijoukkojen komentaja Francis Rawdon-Hastings.

Britit kokivat yllätystappion

Ensimmäinen suuri taistelu käytiin siis Luoteis-Nepalissa Kalangan linnoituksen luona 31. lokakuuta 1814. Gillespiellä oli noin 4 000 intialaista ja brittiläistä sotilasta, gurkhia puolestaan oli vain 650, heistäkin osa oli naisia ja lapsia.

”Jokaisen sotilaamme kylmähermoinen ja harkittu urheus päihittää aina villin ja päättömän rohkeuden”, kirjoitti Gillespie upseereilleen.

Puolentoista tunnin tykistötulituksen jälkeen kärsimätön Gillespie lähetti miehensä hyökkäykseen.

Ensimmäisinä ratsastivat irlantilaiset rakuunat, ja heitä seurasivat jalkaväki ja pioneerit valtaustikkaineen. Kun rakuunat saapuivat linnoituksen juurelle, gurkhat rynnistivät ulos aseistautuneina perinteisillä kuk­ri-veitsillään.

Ketterästi pieni­kokoiset gurkhat väistelivät brittien pistimiä ja suojautuivat tehokkaasti miekoilta kilpiensä taakse.

”Oli mahdotonta päästä sen kirotun kilven yli, ohi tai alitse. Kaikki oli pelkkää synkkyyttä”, kirjoitti yksi rakuunoista myöhemmin.

Gurkhat iskivät partaveitsenterävillä kukri-veitsillä niin miehiä kuin hevosiakin.

Muutamassa minuutissa haavoittui 58 rakuunaa ja neljä makasi jo kuolleena maassa. Silloin gurkhat juoksivat yhtäkkiä takaisin linnoitukseen. Sieltä he alkoivat tulittaa hyökkääjiä kiväärein ja jousin sekä heitellen kiviä.

Myös brittien jalkaväki saapui linnoituksen juurelle, mutta se ei päässyt riittävän lähelle voidakseen pystyttää valtaustikkaita. Päinvastoin miesten oli etsittävä suojaa gurkhien jatkuvalta kuula- ja nuolisateelta.

Kun viimeisetkin brittisotilaat olivat lopulta päässeet perille, katas­trofaalisesta alusta raivostunut Gillespie komensi kaikki voimansa mur­tamaan gurkhien puolustusta.

Eräs Gillespien miehistä oli huomannut pienen vartioimattomalta näyttävän sisäänkäynnin linnoituksen luoteispuolella, ja joukko brittisotilaita hiipi sen luo linnoituksen etupuolella pala­vista majoista nousevan savun suojassa.
Brittien saapuessa paikalle he hämmästyivät huomatessaan, että sisäänkäyntiä ei enää näkynyt.

Gurkhakenraali Balbahadur Kunwar oli peittänyt salamannopeasti aukon tukeilla ja isoilla kivillä, ja yhtäkkiä suoraan kohti brittiläistä osastoa osoittikin valtava tykki, jonka ammukset räjäyttivät hetkessä seitsemän brittisotilasta taivaan tuuliin.

Samalla hetkellä gurkhat riensivät ulos linnoituksen toisesta ovesta ja iskivät pahaa-aavistamattomien vihollistensa kimppuun. Monet britit lähtivät pakenemaan suin päin paniikissa, mutta jotkut jatkoivat yhä urheasti taistelua.

Esimerkiksi Gillespie ryntäsi adjutant­tin­sa Frederick Youngin kanssa eteenpäin miekka tanassa.

Gillespien ryntäys pysähtyi kuitenkin pian rintaan osuneeseen laukaukseen, ja hän menehtyi Youngin käsivarsille.

Taistelu oli menetetty, ja linnoituksen edessä makasi 30 kuollutta brittisotilasta ja viisi upseeria.

Brittien oli pakko jatkaa sotaa

Vaikka miestappiot Kalangan linnoituksessa jäivät vähäisiksi, tappio oli briteille sokki. He olivat uskoneet nopeaan ja ylivoimaiseen voittoon, jonka piti poistaa gurkhien uhka sekä osoittaa Intian kapinamielisille alueille, että ylivoimaisia brittejä vastaan oli turha nousta.

Sen sijaan nyt näytti siltä, että maailman vahvin imperiumi ei pystynyt päihittämään edes kourallista nepalilaisia vuoristolaisia. Brittien oli siis pakko jatkaa sotaa – ja voittaa.

Kalangan linnoituksen luo lähetettiin lisää tykkejä ja miehiä taltuttamaan sitkeät gurkhat.

Linnoitusta tulitettiin tuntitolkulla, mutta britit eivät päässeet tunkeutumaan sisään edes muuriin tekemästään aukosta. Gurkhat kaivoivat hetkessä muurin taakse ojan ja pystyttivät siihen teräviä paaluja.

Kuukauden taistelujen jälkeen linnoitus oli käytännöllisesti katsoen raunioina, mutta läpimurto tapahtui vasta, kun britit löysivät ja tukkivat lähteen, josta linnoitus sai vettä. Ilman vettä gurkhatkaan eivät pärjänneet, ja aamulla 30. marraskuuta 1814 britit pääsivät tunkeutumaan linnoitukseen.

Heitä vastassa oli voimakas lemu, ja linnoituksen pihalla lojui kasoittain kuolleita ja haavoittuneita. Vielä hengissä olevat makasivat huohottaen kivusta ja janosta.

”Jotkut raukat olivat maanneet siinä raajat murtuneina kolme päivää. En koskaan unohda erästä nuorta naista, jonka jalka oli poikki ja joka makasi ruumiiden keskellä, ja kun hän ei voinut liikkua, hän vain aukoi suutaan vettä saadakseen niin epätoivoisena, ettei sitä voi mitenkään kuvailla”, kirjoitti sotamies Henry Sherwood.

Hengissä selvinneet kertoivat kenraali Balbahadurin ja yhä taistelukuntoisten gurkhien lähteneen edellisyönä linnoituksesta todettuaan, että puolustusta ei voinut jatkaa ilman vettä.

Kalangan taistelussa kuoli tai haavoittui 763 brittiä, joista 31 oli upseereita, ja gurkhat menettivät 520 sotilasta.

Britit olivat maksaneet voitostaan kovan hinnan, mutta he eivät voineet muuta kuin kunnioittaa gurkhien urheutta ja taistelutapaa.

”Oli gurkhien luonne muutoin mikä tahansa, niin haavoittuneita tai vankeja kohtaan ei osoitettu minkäänlaista julmuutta, myrkkynuolia ei käytetty, eikä kaivoja saastutettu. Heitä ei liikuttanut mikään kitkerä kostonhenki: he taistelivat meitä vastaan reilussa yhteenotossa kuin miehet”, kirjoitti upseeri James Fraser vanhemmilleen.

Yllätyshyökkäys uutenavuotena

Kalangan taistelu antoi esimakua siitä, mitä briteillä olisi edessään: vankkoja linnoituksia, joita ei voinut valloittaa suorilla hyökkäyksillä vaan vain pitkillä pommituksilla ja piirityksillä. Pian osoittautui, että gurkhat osasivat puolustautumisen lisäksi myös hyökätä.

Joulukuussa 1814 Britannian 360 miehen etujoukot saapuivat Parsan linnoitukselle Nepalin pääkaupungin Katmandun eteläpuolella olevalle ylängölle.

Joukkojen johtaja, kapteeni Henry Sibley, totesi pian linnoituksen olevan hylätty mutta gurkhien oleilevan yhä alueella. Sibley päätti leiriytyä tiheän kasvillisuuden keskellä olevan joen rantaan.

Vihollisen läheisyydestä huolimatta Sibley ei käskenyt linnoittaa leiriä mutta piti sentään huolen, että kaikki miehet olivat aseistautuneita, kun hän itse juhli uuttavuotta teltassaan.

Hieman ennen aamunkoittoa 1. tammikuuta viidakon uumenista ilmestyi gurkhasotilaita ja norsuilla ratsastavia kiväärimiehiä.

Leiriä puolustaneet britit eivät osuneet kehenkään tiheässä viidakossa, ja britit menettivät paljon miehiä. Jäljelle jääneet vetäytyivät piiriin ja taistelivat selät vastakkain tunnin verran, kunnes heidän oli pakko paeta joen yli.

Leiriin jäi 121 heidän menehtynyttä toveriaan – näiden joukossa Henry Sibley.

Muun muassa Gillespien ja Sibleyn tekemien virhearvioiden seuraukset opettivat karvaasti briteille, että gurkhat olivat vaarallisimmillaan lähitaistelussa ja varsinkin päästessään käyttämään tappavaa kukri-veistään.

Yksi parhaista kuvauksista kukrin tehokkuudesta on peräisin Wood-nimiseltä papilta, joka 1800-luvun lopulla kirjoitti matkakokemuksistaan Nepalissa. Woodin mukaan veitsen tehokkuus oli ennemmin sen käyttäjän kykyjen kuin voiman ansiota:

”Siksi gurkha, tuskin nuorta poikaa isompi, voi leikata palasiksi paljon suuremman vastustajansa, joka ei ymmärrä hänen tekniikkaansa.”

Kukrein aseistautuneet gurkhat saivat Britannian intialaiset sotilaat pakenemaan kerta toisensa jälkeen rynnätessään veitsineen hyökkäykseen.

Sen sai kokea myös brittikenraali Ochter­lony, kun hänen joukkonsa muutama päivä ennen Sibleyn joukkojen tappiota Parsassa olivat asettamassa raskasta tykistöä asemiin rinteille lähelle Mangun linnoitusta.

Hieman ennen auringonnousua linnoituksen portit aukenivat ja kaikui taisteluhuuto ”Ayo Gurkhali!”, gurkhat tulevat.

Lähes 2 500 gurkhasoturia ryntäsi perinteiset kilvet ja veitset kohotettuina rinnettä kohti brittien asemia. Pelkkä raivoisien gurk­hien näkeminen sai useimmat intialaissotilaat vapisemaan, ja monet pakenivat.

Briteillä oli kuitenkin yksi etu puolellaan: he saattoivat ampua rinnettä nousevia hyökkääjiä ylhäältä päin.

Päästyään brittikiväärien kantaman päähän gurkhat joutuivatkin sankkaan luotisateeseen, mutta aina yhden kaaduttua ilmaantui jostain toinen tilalle.

Vasta kolmen tunnin kuluttua gurkhat vetäytyivät takaisin jättäen jälkeensä 150 kuollutta.

Britit olivat menettäneet vain yhdeksän miestä, ja Mangun taistelu olikin heidän ensimmäinen selkeä voittonsa.

Gurkhat rakensivat bambuaitoja

Sodan edetessä britit oppivat vähitellen hyödyntämään vahvuuksiaan.

Gurkhat olivat vahvoilla lähitaistelussa, mutta heillä oli vain vähän tykkejä, joten heidän oli vaikea puolustautua tykistöä vastaan. Britit panostivatkin pitkään mutta tehokkaaseen uuvutustaktiikkaan.

Aina kun he saapuivat gurkhalinnoitukselle, jotka yleensä sijaitsivat korkeassa maastossa, he uhrasivat viikkotolkulla aikaa raivatakseen tien lähimmälle huipulle.

Tietä pitkin ampumaetäisyydelle vedettiin mahdollisimman paljon raskaita tykkejä, minkä jälkeen britit saattoivat pommittaa linnoitukseen sulkeutunutta vihollista päiväkausia.

Gurkhat eivät silti antautuneet helpolla, vaan he rakensivat muutamassa tunnissa useiden metrien korkuisia paaluaitauksia viidakon bambuista.

Yleensä pystytettiin kaksi aitaa puolentoista metrin päähän toisistaan ja niiden välinen tila täytettiin kivillä. Esimerkiksi Jaithakin linnoitusta vallatessaan britit törmäsivät bambuaitoihin, joita Jaithakissa rakennettiin jopa kolme.

Raskaan pommituksen jälkeen britit onnistuivat murskaamaan ensimmäisen aidan, mutta he eivät uskaltaneet lähteä rynnäkköön, ennen kuin myös toinen olisi tuhottu.

He keskeyttivät tulituksen yöksi siirtääkseen tykit lähemmäs seuraavaa päivää varten. Aamun koittaessa britit havaitsivat pettymyksekseen, että gurkhat olivat yön aikana ehtineet rakentaa tuhotun aidan uudestaan.

Upseereita kunnioitettiin

Britit päättivätkin ohittaa Jaithakin ja iskeä paljon tärkeämpään Malaunin linnoitukseen, jonka puolustusta johti Bakhti Thapa, yksi gurkhien kuuluisimmista kenraaleista.

Taistelujen aikana gurkhat näyttivät itsestään uuden puolen, joka entisestään kasvatti brittien kunnioitusta vihollisiaan kohtaan.

Brittiupseeri Charles Showers tapettiin lähellä Malaunin linnoitusta huhtikuussa 1815. Kun hänen miehensä seuraavana päivänä menivät hakemaan hänen ruumistaan, he löysivät sen aseteltuna lehvävuoteelle ja kauniilla kankaalla peitettynä. Gurkhat kunnioittivat myös vihollisen upseereja.

Muutamaa päivää myöhemmin kenraali Thapa johti 2 000 gurkhaa itsemurhahyökkäykseen linnoitusta päivittäin pommittanutta tykistöasemaa vastaan.

”He palasivat uudestaan ja uudestaan hyökkäykseen ennennäkemättömällä rohkeudella ja pyrkivät miekat käsissään iskemään tykkeihimme”, kirjoitti luutnantti Robert Ross kirjeessään.

Hyökkäyksessä kuoli neljännes gurkhista, muun muassa Bhakti Thapa, joka oli tiennyt yrityksen olevan toivoton ja oli jo jättänyt jäähyväiset kahdelle vaimolleen.

Kenraalimajuri Ochterlony piti huolen siitä, että taistelun jälkeen gurkhakenraalin ruumis käärittiin huopiin ja toimitettiin gurkhien puolelle. Illalla britit näkivät Bhakti Thapan ruumisrovion liekit.

Tämän kaksi surevaa leskeä heittäytyivät myös roviolle palaakseen yhdessä miehensä kanssa.

Gurkhia otettiin brittiarmeijaan

Seuraavien kuukausien aikana gurkhat menettivät linnoituksen toisensa jälkeen, ja 2. joulukuuta 1815 heidän oli tunnustettava tappionsa ja allekirjoitettava rauhansopimus. Lyödyt gurkhajoukot saivat luvan vetäytyä Nepalin pääkaupunkiin Katmanduun.

Tyytymättömyys rauhanehtoihin sai kuitenkin väkivaltaisuudet leimahtamaan pian uudestaan. Gurkhat antautuivat lopullisesti vasta kun kenraalimajuri Ochterlony maaliskuussa 1816 lähestyi Katmandua yli 20 000 miehen kanssa.

Sodan aikana osapuolet olivat oppineet kunnioittamaan toisiaan taistelukentällä, ja niinpä jo vuoden 1815 kulues­sa kenraalimajuri Ochterlony perusti alaisuuteensa neljä tuhannen miehen gurkhapataljoonaa brittien vangeiksi ottamien tuhansien gurkhien joukosta.

Kenraalimajuri Gillespien entinen adjutantti Frederick Young sai komentoonsa yhden pataljoonista, ja tuo The Sirmoor Rifles -niminen pataljoona on yhä olemassa.