Tiistaina 8. toukokuuta 1945 ihmiset juhlivat Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa kaduilla natsi-Saksan kukistumista. Juhlamieli levisi nopeasti kaupungista toiseen.
Myös Ranskalle kuuluneessa Algeriassa ihmiset kerääntyivät Sétifin pikkukaupungissa kaduille, vaikka heillä ei ollutkaan aihetta juhlaan.
Mielenosoittajat olivat Algerian muslimeja, jotka halusivat vapautua eurooppalaissyntyisten maanomistajien ikeestä niin kuin eurooppalaiset olivat päässeet eroon natsivallasta.
Sétifissä oli vain 20 ranskalaista santarmia edustamassa emämaan hallintokoneistoa. He yrittivät turhaan hillitä 8 000:ta mielenosoittajaa, joista osa oli aseistautuneita.
Ensimmäisen laukauksen ampujaa ei saatu koskaan selville, mutta se muutti mielenosoituksen verilöylyksi.
Raivostuneet muslimit kävivät eurooppalaisten kimppuun, ja pian väkivallan aalto pyyhkäisi kaupungin yli.
Eurooppa vapautui vuonna 1945 natsien ikeestä, jolloin myös monet siirtomaat alkoivat vaatia itselleen itsenäisyyttä.
Sétifissä tapettiin viitenä verisenä päivänä 103 eurooppalaissyntyistä siirtolaista ja heidän ruumiinsa häväistiin. Lisäksi haavoittuneita ja pahoinpideltyjä oli niin paljon, että sairaalat täyttyivät.
Armeija ja siirtolaiset iskivät takaisin. Sotilaat tappoivat kaikki vähänkin epäilyksenalaiset, ja lentokoneet pommittivat kyliä maan tasalle.
Siviilit muodostivat kuolemanpartioita, jotka lynkkasivat muslimeita.
Kuolleiden määrää ei ole vahvistettu, mutta historioitsijoiden arvion mukaan se on noin 6 000.
Kun osapuolet olivat purkaneet pahimman raivonsa, tilanne rauhoittui mutta ilmapiiri pysyi kireänä.
Sétifin joukkomurha oli aiheuttanut pysyvän särön siirtolaisten ja muslimien välille. Väkivaltaisuudet kärjistyivät uudestaan yhdeksän vuoden kuluttua.
Vaikka Ranska valmistautui tuohon aikaan myöntämään itsenäisyyden Marokolle ja Tunisialle, mikään ei muuttunut Algeriassa, josta Ranska piti tiukasti kiinni.
Laskuvarjojoukkojen eversti Marcel Bigeard halusi pitää Algerian Ranskan hallussa keinolla millä hyvänsä.
Aavikkoprovinssin mitta täyttyi
Pariisista katsottuna Algeria ei ollut siirtomaa vaan kiinteä osa Ranskaa. Siellä asui 1,4 miljoonaa ei-muslimia, joilla oli samat oikeudet kuin muillakin ranskalaisilla.
Muslimit saattoivat saada Ranskan kansalaisuuden, jos he luopuivat omista tavoistaan, mihin harvat suostuivat.
Muslimit joutuivat elämään kuin ulkopuolisina omassa maassaan, jonka rikkaudet siirtolaiset omistivat.
- marraskuuta 1954 Algerian jo rakoillut rauha rikkoutui lopullisesti.
Kansallinen vapautusrintama FLN (Front de Libération Nationale) julisti Egyptin radiossa vapaustaistelun alkaneeksi, ja samanaikaisesti aseistautuneet kapinalliset hyökkäsivät ennalta määrättyihin kohteisiin Algeriassa.
Algerian suurkaupungeissa eurooppalaissiirtolaisten elämä soljui kuin Välimeren pohjoisrannikollakin. Boule oli suosittua ajanvietettä.
Algeriassa vilisi eurooppalaisia
Algerian kuuluessa Ranskalle Euroopasta muutti sinne 1,4 miljoonaa ihmistä. Vuonna 1954 eurooppalaiset muodostivat 13 prosenttia väestöstä ja omistivat valtaosan maan rikkauksista.
Kaikki siirtolaiset eivät saapuneet Ranskasta vaan heitä tuli myös Italiasta, Espanjasta ja Maltalta. Emämaan ranskalaiset kutsuivat Algerian siirtolaisväestöä ”mustajaloiksi”, pieds-noirs.
Nimen alkuperää ei tunneta, mutta se voi juontua siirtolaisten oletetusta maalaismaisuudesta. ”Mustajaloilla” oli äänioikeus Ranskassa.
Heidän edustajansa muodostivat vaikutusvaltaisen ryhmän parlamentissa, jossa he vastustivat Algerian muslimeille ehdotettuja poliittisia myönnytyksiä.
Ranskan hallitus reagoi julistukseen jyrkästi.
”Algeria on Ranskaa”, uhosi sisäministeri François Mitterrand.
”Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin aloittaa sota.”
Jyrkistä puheista huolimatta emämaan poliitikot suhtautuivat tilanteeseen huolettomasti, sillä FLN:n otteet eivät tehneet vaikutusta.
Ensimmäisen yön iskuista useimmat epäonnistuivat, kuten hyökkäys tinakaivokseen.
Kaivoksessa ollutta dynamiittia havitelleet hyökkääjät kääntyivät pakoon, kun heitä ampui vain yksi vartiomies vanhalla kiväärillä sängystään käsin.
Ranskasta katsottuna FLN näytti vain hajanaiselta joukolta riidanhaastajia, ja täydennysjoukkoja lähetettiin hitaasti.
Asenne muuttui vasta lähes vuosi levottomuuksien alkamisen jälkeen, kun vastarintamiehet ja muut paikalliset elokuussa 1955 tappoivat useita ranskalaisia siviilejä Philippevillessä.
Ranskalaiset vastasivat samoin kuin Sétifissä tappamalla tuhansia muslimeja. Yksi ranskalaisyksikkö otti Philippevillessä kuutisenkymmentä vankia.
Johtava eversti antoi eräälle nuorelle luutnantille käskyn hankkiutua vangeista eroon. Luutnantti luuli käskyn tarkoittavan vankien luovuttamista poliisille.
Kokeneemmat upseerit nauroivat, minkä jälkeen majuri nimeltä Paul Aussaresses käski sotilaiden ampua vangit.
Philippevillen verilöyly jälkinäytöksineen vain kasvatti Algerian eri väestöryhmien välillä ammottavaa kuilua.
Myös Ranskan hallitus ymmärsi lopulta, että FLN:n kukistaminen vaati aiempaa suurempia ponnisteluita.
400 000 ranskalaista lähti sotaan
Laki ei sallinut asevelvollisten käyttämistä sotatoimissa siirtomaissa, mutta muodollisesti Algeria oli Ranskaa.
Niinpä Välimeren yli lähetettiin sekä asepalvelusta suorittavia varusmiehiä että reserviläistäydennyksiä.
Sotilaat olivat heikosti motivoituneita, ja sotilaspoliisi joutui usein pakottamaan yksiköt Marseillen satamassa odottavaan alukseen. Harva oli kuitenkaan yhtä vastahakoinen kuin kreivi St. Charles de Gramont.
Hän oli juuri aloittanut toimittajana, kun hänet kutsuttiin armeijaan. Välttääkseen palveluksen Algeriassa hän ilmoittautui upseerikoulutukseen. Vuonna 1956 hän joutui silti juuri sinne, minne ei halunnut.
De Gramont nimitettiin luutnantiksi Senegalista kotoisin olevista afrikkalaisista koottuun vuoristorykmenttiin Etelä-Algeriaan.
Rykmentti kuului sektoriryhmään, jotka muodostivat valtaosan Algeriaan sijoitetuista 400 000 sotilaasta ja santarmista. Ryhmien tehtävänä oli valvoa järjestystä alueillaan.
Charles de Gaulle nousi Ranskassa valtaan 1. kesäkuuta 1958. Algeriassa armeija ja siirtolaiset uskoivat, ettei hän jätä maata FLN:n käsiin.
Sektoriryhmät olivat armeijan pohjasakkaa. Heidän varusteensa olivat vanhoja, kaikesta oli pulaa, ja arki oli yksitoikkoista.
Asevelvolliset joutuivat pahimmillaan kököttämään kaksi vuotta syrjäseudulla kehnoissa oloissa.
Yksi de Gramontin velvollisuuksista oli miesten kuljettaminen bordelliin. Algeriassa palvelevilla oli oikeus käydä bordellissa kerran kuukaudessa, ja kuljetukset ilotaloon oli aikataulutettu.
De Gramont ehdotti aikataulujen vaihtelemista väijytysten välttämiseksi. Hänen esimiehensä suhtautui ehdotukseen epäillen ja halusi ennemmin suojata saattuetta panssariajoneuvoilla.
”Taisteluvaunuja bordellimatkalle?” de Gramont kysyi varovasti.
”Säännöt ovat sääntöjä”, esimies vastasi lyhyesti.
Rykmentinjohtaja oli vanha majuri, joka myönsi suoraan, ettei hän ymmärtänyt Algerian sotaa.
”Voitamme taistelun toisensa jälkeen, kunnes häviämme sodan”, hän totesi väsyneesti. Hänen ennustuksensa Algerian tulevaisuudesta osui harvinaisen oikeaan.
De Gramontille aika asemapaikassa oli painajaismaista. Hänen paras ystävänsä kuoli selkään osuneesta luodista, ja ampujina olivat omat miehet, jotka eivät luottaneet tämän johtamiskykyihin.
Kaikki tiesivät totuuden, mutta rykmentinjohtaja kirjoitti raporttiinsa kuoleman sattuneen taistelussa, koska ei halunnut lietsoa kapinamielialaa varusmiehissä.
Sota ahdisti de Gramontia koko ajan enemmän. Hän purki turhautumistaan muun muassa hakkaamalla kiinni otetun vastarintamiehen kuoliaaksi ennen kuin tätä oli edes kuulusteltu.
Sota saapui kaupunkiin
Velttojen sektoriryhmien vastapainona olivat interventiojoukot. Ne koostuivat laskuvarjosotilaista ja muukalaislegioonalaisista, joilla oli uudet varusteet ja pätevät upseerit.
Normaalisti heidän tehtävänään oli ottaa vastarintamiehiä kiinni vuorilla, mutta tammikuussa 1957 heidät määrättiin uusiin tehtäviin pääkaupunkiin Algeriin.
Eliittisotilaiden käskettiin kukistaa FLN:n joukot, jotka hallitsivat Algerin vanhaa kaupunkia, kashbahia.
Aikaa oli vähän, sillä kuukauden lopussa YK:n piti aloittaa neuvottelut tilanteesta Algerian pääkaupungissa, ja kapinallisten oli tarkoitus herättää huomiota järjestämällä silloin yleislakko.
FLN:n jäsenet oli ajettava pois Algerista, jotta he eivät saisi yhtään palstamillimetrejä.
Laskuvarjosotilaat eivät osoittaneet vangeille armoa, kun näiltä haluttiin tietoja.
Aikapulan vuoksi oli otettava kaikki keinot käyttöön tietojen keräämiseksi.
Perustettiin erityinen kuulusteluyksikkö. Sen päälliköksi nimitettiin majuri Paul Aussaresses, joka oli vuotta aiemmin ampunut vankeja Philippevillessä.
”Kenraali, en ole ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tähän tehtävään”, Aussaresses sanoi 10. divisioonan johtajalle.
”Se osoittaa, että olet ymmärtänyt, mitä sinulta odotetaan, ja se on vain hyvä”, kenraali vastasi hänelle.
Kun lakko muutaman viikon päästä alkoi, interventiojoukot kukistivat sen nopeasti. Kauppojen ikkunaluukut revittiin irti, jolloin omistajien oli tultava paikalle suojelemaan kauppoja ryöstöltä.
Sotilaat hakivat lakkolaiset työpaikoilleen. Myös lapset pakotettiin kouluun. Kahdessa vuorokaudessa kaikki oli ohi.
Harva selvisi ranskalaisten sotilaiden suorittamista kuulusteluista hengissä.
Tiedot puristettiin vangeista 12 000 voltin voimin
Vankeja kidutettiin tietojen saamiseksi rutiininomaisesti. Kun heillä ei ollut enää mitään kerrottavaa, heidät ammuttiin.
Ranskan tiedustelupalvelu pystyi puristamaan tietoja käytännössä kenestä hyvänsä. Jos kuulusteltava kieltäytyi puhumasta, häntä kidutettiin suunnitelmallisesti.
Ensin vanki riisuttiin. Seisominen alastomana kuulustelijoiden edessä sai kenet hyvänsä tuntemaan itsensä nöyryytetyksi ja haavoittuvaiseksi.
Sen jälkeen alkoi varsinainen kidutus, joka saattoi tarkoittaa pelkkää hakkaamista. Lisäksi uhria voitiin polttaa savukkeilla, ja joskus vanki myös raiskattiin.
Näillä menetelmillä kuulustelujohtaja Paul Aussaresses mursi useimmat. Jos kuulusteltavaa ei muuten saatu puhumaan kyllin nopeasti, kuulustelua tehostettiin sähköllä.
Vangin korviin tai sukuelimiin kiinnitettiin elektrodit, jotka yhdistettiin johdoilla käsikäyttöisiin generaattoreihin.
”Kehoni kouristeli terävästi ja nopeasti, ja minusta tuntui siltä, kuin minua olisi revitty keskeltä kahtia”, yksi vanki kuvaili käsittelyä myöhemmin.
Kun jännitettä nostettiin, ”kipu valtasi kaikki lihakset”.
Viimeinen menetelmä oli vesikidutus. Uhrin päähän laitettiin huppu, jonka päälle kaadettiin vettä niin, ettei ilma päässyt kankaan läpi.
Vanki tunsi tukehtuvansa. Menetelmä oli riskialtis, ja usein uhri menehtyi.
Kiduttamalla saatu tunnustus ei pätenyt oikeudessa, joten kidutetut vangit yleensä ammuttiin ja kuolinsyyksi merkittiin itsemurha.
Laskuvarjosotilaiden seuraava kohde olivat FLN:n johtajat. Kahdeksan kuukauden aikana he pidättivät tuhansia muslimeja.
Aussaresseksen miehet kiduttivat vankeja, joiden uskottiin salaavan jotain. Ne, jotka tunnustivat, katosivat pian jäljettömiin. K
un laskuvarjojoukot olivat murskanneet FLN:n Algerissa, 3 024 pidätettyä oli kadonnut.
Kotirintama alkoi rakoilla
FLN:n yritykset käydä sotaa kaupungeissa olivat päättyneet surkeasti, mutta sen paremmin ei sujunut muuallakaan.
Ranskalaiset rakensivat Algeriaan Tunisian ja Marokon vastaisille rajoille sähköaitoja ja miinakenttiä ja perustivat partiointireittejä.
FLN:n yritykset lähettää väkeä koulutusleireille rajan yli oli lopetettava suurten tappioiden vuoksi.
Ranskalaisten seuraava askel oli suurhyökkäys, jossa vuoristossa majailevat vastarintajoukot tuhottiin järjestelmällisesti
Kapinalliset luopuivat kaikista hyökkäyssuunnitelmista. Tärkeintä oli pysytellä tavalla tai toisella hengissä. Iskuja ranskalaisten kimppuun tehtiin vain sen verran, että vihollinen ei tuntenut voittaneensa.
Kärsivällisyys oli FLN:n viimeinen ase, ja se osoittautui tehokkaaksi.
Ranskan armeija vangitsi 24. syyskuuta 1957 Saadi Yacefin, joka oli organisoinut FLN:n iskut Algerin siirtolaisten suosimiin kahviloihin. Yacefin pidätyksen jälkeen Ranskan joukot hallitsivat pääkaupunkia täysin.
Ranskalaisten julmuus sai yhä useammat muslimit tukemaan FLN:ää.
Vaikka maltilliset olivat toivoneet kykenevänsä säilyttämään jonkinlaisen siteen Ranskaan, konfliktin edetessä hekin tulivat toisiin ajatuksiin.
Myös ranskalaiset alkoivat yhä enemmän kritisoida sotaa, joka tuntui jatkuvan loputtomiin.
Perheet eivät ymmärtäneet, miksi heidän nuortensa piti uhrata useita vuosia ja pahimmassa tapauksessa jopa henkensä Algeriassa asuvien siirtolaisten vuoksi.
Ranskalaiset eivät myöskään hyväksyneet armeijan käyttämiä menetelmiä.
Kidutusraportit muistuttivat monia siitä, mitä ranskalaiset olivat itse kärsineet Gestapon käsissä toisen maailmansodan aikana.
Vuonna 1960 ranskalaiset pääsivät wilaya 4:n johtajan Ben Cherifin jäljille.
Sodan vastustajat muodostivat komiteoita, joihin liittyi entistä vastarintaväkeä. Kaikki eivät tyytyneet vain protestoimaan.
Poliisi paljasti vuonna 1960 ranskalaisen järjestön, johon kuului 4 000 jäsentä. Järjestö auttoi sotilaita karkaamaan ja keräsi rahaa FLN:lle.
Kun johtajansa mukaan Jeansonin verkostoksi kutsuttu järjestö joutui toimistaan oikeuteen, monet tukivat sitä julkisesti.
Esimerkiksi filosofi Jean-Paul Sartre julisti:
”Algerian sota on ajanut tämän maan alennustilaan.”
Myös ulkomailla alettiin arvostella Ranskan hallitusta yhä ankarammin.
Yhdysvalloissa nuori senaattori John F. Kennedy vaati Yhdysvaltoja pakottamaan Ranskan lähtemään Algeriasta.
Algerialaiset äänestivät
Presidentti Charles de Gaulle ymmärsi vihdoin, että sodan oli loputtava.
Yritykset pitää kiinni Algeriasta vastoin muslimienemmistön tahtoa nakersivat maan uskottavuutta, ja sota oli repiä Ranskan sisäpoliittisesti kahtia.
FLN vaati, että algerialaisten oli annettava äänestää tulevaisuudestaan. De Gaulle oli kaavaillut maasta itsehallintoaluetta, mutta hänen oli pakko järjestää vaalit.
Ranskasta irtautumista kannatti 99,7 prosenttia äänestäneistä, ja Algeria itsenäistyi 5. heinäkuuta.
Keväällä ja kesällä 1962 Algeriasta muutti Ranskaan 1,4 miljoonaa ihmistä. Ranskaan pakeni myös 90 000 ranskalaismielistä muslimia, jotka pelkäsivät FLN:n kostotoimia.
St. Charles de Gramontin asevelvollisuus oli tuolloin ohi. Hän oli matkustanut Yhdysvaltoihin ja luopunut nimestään ja Ranskan kansalaisuudesta.
Hänestä tuli journalisti Ted Morgan – nimi on anagrammi de Gramontista. Majuri Paul Aussaresses ylennettiin kenraaliksi.
Vuonna 2001 hän herätti huomiota Ranskassa, kun hän kertoi julkisuudessa Algeriassa harjoitetusta kidutuksesta ja piti sitä oikeutettuna.