Afrikkalaiset kuninkaat rikastuivat orjakaupalla

Samuel Gamble oli murtunut mies. 27. toukokuuta hän sai paperityöt valmiiksi ja kirjoittautui sairasleiriin. Siellä hän pysyi vuoteessa 1. kesäkuuta asti kihdin, kouristusten ja reuman vaivaamana. Helvetti oli häneltä nyt ohi, mutta ei orjilta.

Orjia Madeiran sokeriplantaaseille

Kapteeni Gamblen ja Sandownin matka on tyypillinen Atlantin yli tehtävän orjakaupan tarina. Orjakauppaa kehitettiin 1500-luvulla kahdesta syystä. Ensimmäinen oli sokerin kysyntä. Keskiajalla sokeri oli ollut harvinainen mauste, jota varakkaat eurooppalaiset ostivat Lähi-idästä. Etelä-Euroopan tuottajat alkoivat kilpailla syyrialaisten ja egyptiläisten kanssa 1300-luvulla, mutta iso buumi tuli vasta Portugalin asutettua Madeiran 1400-luvulla. Saari oli kuin luotu sokeriruo'on viljelyyn, mutta koska sieltä puuttui väestöä, saarelle piti tuottaa työntekijöitä.

Orjakauppa kukoisti ennestään

Portugalilaiset ratkaisivat ongelman ostamalla orjia Länsi-Afrikasta. Orjakauppa kukoisti alueella jo valmiiksi, minkä eurooppalaiset oppivat ostaessaan kultaa afrikkalaisilta hallitsijoilta.

Kultakauppaa täydennettiin pian yhä laajemmalla orjakaupalla. Madeiralla ja myöhemmin São Toméssa portugalilaiset opettelivat tuomaan orjia ja järjestämään heidät töihin sokeriplantaaseille. Taito oli arvokas, kun siirtomaat 1500-luvulla levittäytyivät pitkin Amerikkaa ja Karibiaa.

Alkuasukkaat kuolivat tauteihin

Ja tässä kohtaamme toisen syyn Atlantin orjakaupalle: kulkutaudit. Espanjalaiset ja portugalilaiset olisivat halunneet laittaa intiaanit työskentelemään kaivoksissaan ja pelloillaan, mutta koska vastalöydetyn mantereen alkuasukkaat kuolivat isorokkoon, tuhkarokkoon ja muihin eurooppalaisten mukanaan tuomiin epidemioihin, heidän oli pakko tuoda työvoimaa muualta.

Portugalilaisilla oli etumatka

Kesti kauan ennen kuin kaikki palapelin palat loksahtivat paikoilleen. Purjehdusreitit oli opittava. Oli luotava hyvät yhteydet afrikkalaisiin kuninkaisiin ja päälliköihin, jotka voisivat toimittaa orjia laivoille ja kauppa-asemille. Mitä tahansa laivoja ei voitu käyttää, koska ne muuttuivat helposti "kelluviksi ruumisarkuiksi" täynnä kuolleita orjia, ellei ilmanvaihdosta ja ruokahuollosta pidetty huolta. Nämä ongelmat antoivat ensimmäisinä paikalle saapuneille portugalilaisille pitkään transatlanttisen orjakaupan etumatkan.

Vasta 1600-luvulla alkoivat Britannia, Ranska, Alankomaat, Tanska ja muut maat – pienessä määrin jopa ruotsalaiset – kilpailla Portugalin merenkulkijoiden kanssa.

Kolmiokauppa käynnistyi

Suuntaus kiihtyi, kun Länsi-Euroopan valtiot ja kauppayritykset hankkivat siirtomaita Atlantin tuolta puolen, mikä kannusti heitä turvaamaan työvoiman saatavuuden omin varoin, jotta eivät jäisi riippuvaisiksi muiden maiden orjakauppiaista.

Tuloksena oli kolmiokauppa. Kauppaa tehtiin Atlantin ympärillä kolmiossa, jonka ylin kulma oli Euroopassa. Sieltä tuli pääoma ja käsityövienti. Toinen kulma oli Afrikassa, josta eurooppalaiset ostivat työvoimaa, joko vaihtokauppana tai rahalla. Kolmannessa nurkassa oli Amerikka, missä orjat purettiin laivoista ja pantiin töihin tuottamaan vaurautta sokerin, tupakan ja muiden hyödykkeiden muodossa. Ne laivattiin sitten Eurooppaan jatkokäsittelyyn ja myyntiin.

Afrikkalaiskuninkaat rikastuivat

Orjia lukuunottamatta kaikki osalliset vaurastuivat. Euroopan kauppataloista tuli varakkaita, ja ne pystyivät investoimaan uusiin tutkimusmatkoihin, tehtaisiin ja rakennuksiin. Plantaasinomistajat Amerikassa rikastuivat tavaroillaan laajenevilla maailmanmarkkinoilla. Afrikkalaiset kuninkaat ja kauppiaat saivat statusesineitä ja aseita, jotka lisäsivät sotilaallisia valtaa. 1700-luvun lopulla Saharan eteläpuolisen Afrikan kuningaskunnat toivat jopa 200 000 kivääriä vuodessa.

Kongon Afonso I

Eurooppalaiset eivät silti hallinneet orjakauppaa. Lukuunottamatta Angolaa, jossa portugalilaiset olivat valloittaneet maata Luandan ympärillä, orjakauppiaat eivät luoneet varsinaisia siirtomaita, vaan tyytyivät pieniin asemiin ja linnoituksiin. Kauppa käytiin afrikkalaisten välittäjien ja orjantoimittajien ehdoilla. Hyvä esimerkki tästä on Kongon kristitty kuningas Afonso Mbemba Nzinga, joka hallitsi nykyistä Pohjois-Angolaa vuosina 1506–43.

1520-luvulla vietiin vuosittain 2 000–3 000 orjaa Kongosta plantaaseille São Toméen. Kuningas Afonso kirjoitti seuraavan kirjeen Portugalin kuninkaalle Johan III:lle:

"Monet alaisistamme haluavat innokkaasti portugalilaisia tavaroita, joita Teidän kansanne kuningaskuntaamme tuo. Täyttääkseen tämän sairaan ruokahalun he turvautuvat vangitsemaan vapaita mustia alamaisiamme, jopa meidän aatelisia ja aatelistemme poikia, jopa oman sukumme jäseniä. Sitten he myyvät nämä valkoisille. [...] Tämä korruptio ja turmelus on niin yleistä, että maamme uhkaa täysin autioitua. [...] Totisesti toivomme, ettei orjakauppaa tai orjien kuljetuksia tässä kuningaskunnassa enää tapahtuisi."

Afonso otti orjakaupan hallintaansa

Portugalin kuningas vastasi Afonsolle, ettei tällä valitettavasti ollut mitään muuta myytävää kuin orjia. Niinpä kaupan on jatkuttava. Mutta tarina ei pääty tähän. Afonso tiesi, että hänellä oli kyllä himoittuja vientituotteita – norsunluuta, tekstiilejä, vuotia, hunajaa ja erityisesti kuparia – ja hän tiesi myös olevansa sotilaallisesti Portugalia vahvempi. Niinpä hän otti itse orjakaupan hallintaansa ja pakotti portugalilaiset muuttamaan toimintaansa.

Aluksi Afonso sääteli valtakuntansa orjavientiä niin, että se koski ainoastaan vankeja ja ulkomaalaisia. Kolmen kuninkaan virkamiehen tarkastusryhmä tutki jokaisen markkinoille tuodun orjan ja vapautti jokaisen, joka todettiin kongolaiseksi.

Orjakauppa teki Kongosta suurvallan

Sitten Afonso keskitti orjakaupan rajaseudun markkinoille Mpumbuun, kauas Kongojoen yläjuoksulle nykypäivän Kinshasan lähellä. Kun portugalilaiset hankkivat orjia sieltä, heidän täytyi kuljettaa nämä karavaaneissa läpi Kongon kuningaskunnan ja maksaa kuninkaalle palkkio. Kauppa teki Afonsosta niin rikkaan, että hän loi maastaan alueen suurvallan.
1540 Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle uuden kirjeen, jossa hän ylpeänä ilmoitti, että hänen valtakuntansa pystyi toimittamaan enemmän orjia kuin mikään muu seudun valtakunta.

Seuraajat jatkoivat Afonson politiikaa, verottivat kaupankäyntiä, karkottivat sääntöjä rikkovat kauppiaat ja laajensivat imperiumia edelleen. Vuoden 1600 paikkeilla Kongon kuningaskunta oli mahtinsa huipulla.

Orjarannikko ja Dahomey

Jotkut afrikkalaiset soturikansat erikoistuivat orjanmetsästykseen ja kasvoivat suurviejiksi, esimerkiksi Dahomey, valtakunta nykyisen Benin alueella. Orjakauppa leimasi tätä aluetta Atlantin rannikolla niin vahvasti, että eurooppalaiset nimesivät sen Orjarannikoksi. Dahomeyn laajentuminen huipentui 1727, kun Orjarannikon tärkein satamakaupunki Ouidah vallattiin osaksi
valtakuntaa.

Hyökkäykset naapurimaihin keskittyivät nyt kaappaamaan ihmisiä, ei valloittamaan maata. Kaikista vangeista tuli kuninkaan omaisuutta. Taistelukentän voittoja juhlistettiin ihmisuhreilla. Eurooppalaiset kävijät raportoivat pääkaupunki Abomeysta nähneensä pitkiä jonoja vihollissotilaiden pääkalloja, jotka oli asetettu voiton merkiksi. Armeijaan kuului sekä mies- että naisosastoja, niin vapaita kuin orjia.

Orjia käytettiin myös Dahomeyssa

Vaikka valtiolla ei ollut täyttä monopolia orjien myyntiin, kuningashuoneen jäsenet osallistuivat aktiivisesti vientiin. Näin teki etenkin kuningas Tegbesu, joka hallitsi vuosina 1740–74. Hallitsijat kehittivät maansa orjakauppaa rikastuttaakseen valtiokoneiston jäseniä. Miespuoliset orjat lähetettiin kuninkaallisille tiluksille täyttämään vilja-aittoja, kun taas naisorjat pakotettiin orjattariksi tai jalkavaimoiksi.

Aja-kansa puolittui

Suurin häviäjä oli sisämaan köyhä aja-kansa. Vuosien 1690 ja 1740 välillä heitä vietiin Amerikkaan vuosittain noin 8 500, enimmäkseen miehiä. Tämän suuruusluokan vienti vastasi vuosittain kolmea prosenttia koko aja-väestöstä, mitä luonnollinen kasvu ei pystynyt korvaamaan. Tutkijat ovat laskeneet, että aja-väestö kutistui 1680-luvun noin 511 000:sta noin 280 000:een vuonna 1800.

Myös Dahomeyn yläluokka oli vaarassa

Orjakaupalla oli niin keskeinen merkitys Dahomeyssa, että se vaikutti myös valtakunnan aristokratiaan. Kuningashuoneen jäsenilläkin oli vaarana joutua lastatuksi orjalaivan kyytiin, jos heidät koettiin uhkaksi. Fruku, eräs aatelinen, myytiin Tegbesun aloitteesta orjaksi Brasiliaan 1740. Seuraava kuningas Kpengla oli ollut Frukun lapsuuden ystävä ja noustuaan valtaan haetutti tämän takaisin Etelä-Amerikasta. Entisestä orjasta tuli Kpenglalle hyödyllinen diplomaatti erityisesti portugalilaisten kanssa neuvotellessa.

Vilkkaan orjakaupan takia dahomeylainen kulttuuri jätti huomattavan vaikutuksen Uuden maailman orjayhteisöihin. Tunnettu esimerkki on Haitin kansanuskonto voodoo, joka juontaa juurensa Dahomeyn voduniin.

17 prosenttia kuoli orjalaivoilla

Kuolleisuus Atlantin ylityksen aikana vaihteli suuresti. Alankomaiden orjalaivojen osalta aihetta on tutkittu tarkkaan jo pidemmän aikaa. Vuosina 1675–1795 orjista kuoli keskimäärin 17 prosenttia. Naisilla oli alhaisempi kuolleisuus kuin miehillä: 14,7 verrattuna 19 prosenttiin. Naisia kohdeltiin usein paremmin kuin miehiä.

Kapinointia orjalaivoilla

Kapinoivatko orjat koskaan laivoilla? Kyllä, mutta kertoimet olivat heitä vastaan. Thomas Phillips, joka raportoi orjalaiva Hannibalin matkasta 1600-luvun lopussa, kirjoittaa, että useimmat kapinat esiintyivät laivan ollessa ankkuroituna satamaan Afrikassa. Siksi orjat kahlehdittiin ja vartioitiin huolellisesti, ja miehistö varustautui aseilla.

Phillipsin mukaan afrikkalaiset kapinoivat yleisimmin kymmenen maissa aamulla ja neljältä iltapäivällä, kun heidät tuotiin kannelle ruokittaviksi. Merimiehet seisoivat silloin vieressä kiväärit valmiina ampumaan.

Naiset vapauttivat miehiä

Lisäksi hän toteaa riskinä olevan, että orjat hyppäävät mereen ja tekevät itsemurhan. Jos he onnistuvat pääsemään veteen, he pysyttelevät pinnan alla niin kauan, että ennemmin hukkuvat kuin ottavat riskin tulla huomatuksi. Phillips oli henkilökohtaisesti todistanut kahdentoista orjan hukuttautuvan tällä tavoin, kun taas toiset tappoivat itsensä nälkälakolla.

Kapinoita tapahtui myös kesken purjehduksen. Naisilla oli kapinoissa usein keskeinen rooli, koska heitä kohdeltiin miehiä paremmin ja he saivat liikkua vapaammin. Monet naisorjat hyödynsivät tätä vapauttaakseen miehiä tai salakuljettaakseen näille esineitä. Kapinat alkoivat usein yöllä, kun useimmat miehistön jäsenistä nukkuivat. Ensimmäiseksi taisteltiin aluksen asevarikon hallinnasta, mikä yleensä päättyi vastaherätetyn miehistön voittoon ja orjien tappioon.

Orjat valtasivat Diamant-laivan

Joissain poikkeustapauksissa orjakapinalliset onnistuivat. 23. elokuuta 1774 ranskalainen orjalaiva Diamant lähti Príncipen saarelta Länsi-Afrikan rannikolta purjehtiakseen Saint-Domingueen (nykyinen Haiti), mutta kolme viikkoa myöhemmin orjat tekivät kapinan, saivat kiväärejä haltuunsa ja valtasivat laivan. Diamant oli Coriscolla, saarella nykyisen Gabonin edustalla, joten orjat saattoivat suuremmitta ongelmitta palata kotimantereelleen.

Kun kapteeni ja eloonjääneet merimiehet tajusivat laivan menetetyksi, he hyppäsivät pelastusveneeseen ja soutivat maihin, mutta perillä Afrikassa osat vaihtuivat, paikalliset ottivat heidät orjiksi. Alankomaalainen kapteeni osti heidät vapaiksi lokakuussa.

Myös eurooppalaisia kuoli paljon

Orjakaupan kauhuihin kuului korkea kuolleisuus myös eurooppalaisten keskuudessa. Merimiehiä menehtyi orjalaivoilla usein enemmän kuin orjia, koska kapteeneilla ei ollut taloudellista kannustinta pitää miehistön jäseniä elossa. Monet orjakauppiaat kuolivat Afrikassa oleskelun aikana.

Myös suuret toimijat, kuten Alankomaiden Länsi-Intian kauppakomppania, joutuivat jatkuvasti palkkaamaan uusia eurooppalaisia kuolleiden tilalle. Vuonna 1729 Afrikassa kuoli 76 yhtiön 335:sta työntekijästä, 1750 49 kaikkiaan 212:sta. Puolet kaikista Alankomaiden kenraalikuvernööreistä Afrikassa vuosina 1638–1852 kuoli kesken virkakautensa. Lähes 60 prosenttia kaikista englantilaisista, jotka saapuivat Länsi-Afrikan rannikolle 1683–1737, kuoli kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana. Monet ensimmäisestä vuodesta selvinneistäkin kuolivat myöhemmin keltakuumeeseen tai muuhun kulkutautiin.

Orjakauppa kiellettiin

1700-luvun lopulla orjakauppiaat kohtasivat kotimaassaan yhä kasvavaa vastustusta niin uskonnollisista, humanistisista kuin kansantaloudellisistakin syistä. Erityisesti Ison-Britannian parlamenttia painostettiin. Tanskassa orjakauppa kiellettiin 1792, ja kielto astui voimaan 1803.

Britit seurasivat 1807, kun "orjien osto, myynti, vaihto tai siirto" kiellettiin. Maaliskuun 1. päivästä 1807 lähtien ei yksikään orjalaiva saanut purjehtia ulos Britannian satamista. Viimeinen englantilainen orjalaiva Kitty Amelia purjehti Liverpoolin satamasta juuri ennen maaliskuun ensimmäistä päivää. 1. maaliskuuta 1808 kiellettiin orjien vastaanottaminen brittiläisiin siirtomaihin.

Atlantin poikki käytävä orjakauppa sammui 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla – mutta muilla markkinoilla orjakauppa eli vielä pitkälle 1900-luvun puolelle.