Frantz Schmidt tuijotti keskittyneenä edessään olevia askelmia. Hänen piti pysyä tasapainossa ja samalla tukea miestä, joka kädet selän taakse sidottuina kompuroi hänen vierellään kapeilla tikkailla.
Miehet nousivat tikkaiden ylimmälle askelmalle, joka oli hirsipuun vaakaparrun alla.
Frantz ojentautui ja tarttui köyteen, jonka hän oli aiemmin ripustanut palkkiin. Hän pujotti silmukan huolellisesti miehen pään yli tämän kaulalle.
Sitten heidän oli aika erota. Frantz tönäisi miehen rivakasti tikkailta ja katseli, miten paksu köysi pureutui sätkivän miehen kaulaan.
Vasta kun ruumis roikkui liikkumatta hirsipuusta, Frantz tiesi tehneensä työnsä.
Hän asteli ripeästi alas ottamaan vastaan kolme raikuvaa korvapuustia mestarilta, joka odotti tikkaiden alla.
Rituaali merkitsi sitä, että Frantz Schmidt, kuten mestari kovaan ääneen ilmoitti, oli ”suorittanut teloituksen näppärästi ja virheettömästi” ja että hän saattoi nyt 19-vuotiaana pitää itseään täysinoppineena pyövelinä.
Lienhardt Russ -nimisen varkaan teloitus 5. kesäkuuta 1573 eteläsaksalaisessa Steinachin kylässä oli ensimmäinen niistä monista, joita Frantz elämänsä aikana suoritti.
Kun hän 45 vuoden kuluttua vetäytyi eläkkeelle, hän oli teloittanut 394 ihmistä.
Monia hän oli ennen teloitusta piiskannut tai polttanut hehkuvalla raudalla, leikannut heiltä korvan tai kielenkärjen irti tai murskannut heidän luitaan.
Frantz ei ollut valinnut ammattiaan, vaan pyövelin ammatti kulki isältä pojalle.
Se tiesi myös yhteisön ylenkatsetta, sillä ammatin yhteys syntiin, rikoksiin, rangaistukseen ja kuolemaan teki pyövelistä pelätyn ja karsastetun, ja hän saattoi joutua elämään koko elämänsä eristettynä yhteisön ulkopuolelle.
Pyöveliksi saattoi joutua kuka vain
Monen keskiajan pyövelin suku oli toiminut ammatissa monen sukupolven ajan, mutta Schmidtin perhe oli alalla vielä nuori ja päätynyt sille sattumalla.
Frantzin isä Heinrich Schmidt oli ollut arvostettu puunhakkaaja ja linnunpyytäjä Hofin kaupungissa Etelä-Saksassa.
Syksyllä 1553 hän oli tullut seuraamaan teloitusta. Paikallinen rajakreivi oli pidättänyt kolme miestä epäiltynä murhasalaliitosta.
Rajakreivi oli määrännyt kolmikon välittömästi hirtettäväksi, mutta pikkukaupungissa ei ollut omaa pyöveliä. Kreivi oli kieltäytynyt odottamasta pyövelin tuloa isommasta kaupungista.
Sen sijaan hän turvautui vanhaan tapaan ja määräsi yhden katsojista suorittamaan teloituksen. Heinrich Schmidtin epäonneksi valinta osui häneen.
Hän yritti kieltäytyä, mutta kiivas kreivi ei ottanut vastalauseita kuuleviin korviinsa.
”Jos [isäni] ei olisi totellut, olisi [rajakreivi] ripustanut hänet hirteen joukon jatkoksi”, Frantz Schmidt kirjoitti myöhemmin. Niin sinetöityi Schmidtin perheen kohtalo pyöveleinä.
Pyövelin taidot punnittiin erityisesti siinä, miten hän katkaisi tuomitun kaulan miekalla. Onnistuneessa teloituksessa pyöveli irrotti teloitettavan pään ruumiista yhdellä tarkalla iskulla.
Pyöveli oli taitava miekkamies
Kertomus huono-onnisesta Heinrich Schmidtistä on säilynyt, koska Frantz Schmidt, toisin kuin moni muu 1500-luvulla, osasi sekä lukea että kirjoittaa. Niitä taitoja vaadittiinkin pyöveleiltä, joiden piti pitää kirjaa teloituksistaan.
Frantz Schmidt hyödynsi taitoaan myös kirjoittamalla päiväkirjaa. Hän merkitsi säännöllisesti muistiin tapahtumia elämänsä varrelta ensimmäisestä teloituksestaan vuonna 1573 eläkkeelle jäämiseensä vuonna 1618 asti.
Lapsuudestaan Frantz Schmidt kertoi vain satunnaisia tapahtumia. Historioitsijat kuitenkin tietävät, että pyövelin pojat, kuten useimmat pojat tuolloin, opetettiin isänsä ammattiin.
Varhaisina teinivuosinaan Frantz lähinnä puhdisti miekkoja ja kidutusvälineitä sekä valmisti köysiä ja silmukoita teloituksia varten.
Myöhemmin hän alkoi itse suorittaa teloituksia. Hänen isänsä oli epäilemättä kehottanut häntä seuraamaan toimituksia tarkasti, jotta poika olisi valmis sinä päivänä, kun hänen oli aika itse pujottaa köysi tuomitun kaulaan tai heilauttaa miekkaa tai kirvestä.
Erityisesti kaulan katkaisu miekalla vaati taitoa ja tarkkuutta. Jokaisella pyövelillä oli erikoisvalmisteinen miekka, joka sopi juuri hänen pituuteensa ja tyyliinsä.
Miekka oli yleensä yli metrin pituinen ja painoi kolmisen kiloa. Jotkut kaiverruttivat miekkaansa uskonnollisia kuvia esimerkiksi Kristuksesta tai Neitsyt Mariasta.
Joidenkin miekkaa taas koristivat moraaliset neuvot, kuten ”Pidättäydy pahoista teoista, tai tiesi johtaa hirsipuuhun”, tai ”Herra syyttää, minä teloitan”.
Miekka oli pyövelin arvokkain ja henkilökohtaisin esine, ja kotona mestari Heinrich ripusti miekkansa kunniapaikalle takan ylle silloin, kun sitä ei tarvittu teloituksessa tai Frantz-pojan opetuksessa.
Yksityisistä teloituksista julkisiin
Oppipoika harjoitteli ensin yleensä kurpitsalla. Se jälkeen hän siirtyi raparperinoksiin, joissa vaadittiin parempaa osumatarkkuutta ja joiden sitkeät varret muistuttivat enemmän ihmisen kaulaa.
Seuraavaksi uhreiksi joutuivat yleensä vuohet, siat ja muut kotieläimet, joiden paikallaan pitäminen oli melko helppoa, ja lopuksi miekkaa sai maistaa joku epäonninen kulkukoira.
Koiran mestaus oli ensimmäisen oikean teloituksen kenraaliharjoitus, ja Frantz Schmidt teloitti ensimmäisen koiransa toukokuussa 1573.
Kuukauden kuluttua hän antoi opinnäytteensä Steinachin hirsipuulla. Frantz Schmidt osui alalle tavallaan suotuisaan aikaan, sillä pyövelien kysyntä kasvoi 1500-luvun lopulla.
Keskiajalla sekä kauppa että käsityö olivat vakaassa kasvussa Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Kehitys toi vaurautta kaupunkeihin, joista monista tuli itsenäisiä kaupunkivaltioita.
Ne alkoivat kilpailla kaupankäynnissä ja tuotannossa, ja päteviä osaajia houkuteltiin takaamalla kaupunkilaisten turvallisuus.
Rikollisten ankarasta kohtelusta tuli kilpailuvaltti, ja kaupungit alkoivat hoitaa itse teloituksia, jotka aiemmin usein olivat rikollisen ja uhrin perheen välinen asia.
Kysynnän kasvua ei seurannut suinkaan ammatin arvostus, minkä Frantz Schmidtkin sai pian kokea.
Kuten monet muutkin käsityöläisammattia aloittelevat, hänkin kierteli alkuun työn perässä paikasta toiseen.
Elämä tien päällä opetti hänelle, että hänen ammattinsa erotti hänet muista ihmisistä. Häntä ja hänen kaltaisiaan nimiteltiin monilla pilkkanimillä, kuten ”teurastaja”, ”verituomari” ja ”Pirun mestari”.
Niinpä muiden ammattikuntien edustajat tai oppipojat eivät hyväksyneet pyöveliä joukkoonsa. Ainoat, jotka saattoivat liittyä hänen seuraansa tai istua samaan pöytään majatalossa, olivat muut halveksitut kiertolaiset, kuten romanit, kerjäläiset ja palkkasotilaat.
Frantz tiesi, että monet pyövelit päätyivät huonoon seuraan ja alkoivat ryypätä, sillä alkoholi tarjosi helpotusta kanssaihmisten kiduttamisesta ja surmaamisesta aiheutuvaan ahdistukseen.
Kunnianhimoinen Frantz ei kuitenkaan aikonut ajautua ryyppyremmeihin. Hän tiesi hyvin, että työnantajat arvioivat pyövelin tämän maineen, käyttäytymisen ja tuttavapiirin perusteella.
Osoittaakseen olevansa ammattimies, joka kunnioitti lakia ja järjestystä, hän ei saanut ryhtyä mihinkään sellaiseen, mikä mustaisi hänen maineensa.
Frantz valitsi oman tiensä ja kieltäytyi kohteliaasti kutsuista kapakoitten juomaseuroihin.
Frantzin elämä tien päällä oli ehkä yksinäistä, mutta toisaalta hänen pidättyväisyytensä ja hillityt elämäntapansa auttoivat häntä menestymään alallaan.
Hänellä ei ollut koskaan vaikeuksia löytää töitä, ja hän sai jo varhain arvostettuja toimeksiantoja. Ensin hän toimi pyövelinä Bambergin kaupungissa, ja 24-vuotiaana hän solmi sopimuksen Nürnbergin kaupunginhallituksen kanssa.
Se oli jotain, josta jokainen pyöveli olisi ollut riemuissaan. Kaupungissa oli noin 100 000 asukasta, ja se oli yksi Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan suurimmista kauppa- ja kulttuurikeskuksista, jolle vain Augsburg, Köln ja Wien vetivät vertoja.
Nürnbergin pankit ja kauppiaat kuuluivat Euroopan arvostetuimpiin, ja kukoistava kauppakaupunki tarvitsi ammattitaitoisen pyövelin, jonka pelko pitäisi mahdolliset rikoksentekijät loitolla.
Kuulusteltavia kidutettiin
Pyöveli ei ainoastaan hoitanut teloituksia, vaan hän oli mukana oikeudenkäynneissä alusta loppuun.
Frantz itse kuvaili, miten hän aloitti kuulustelut heti, kun epäilty oli saatu telkien taakse. Kuulusteltava tuotiin vankilan kidutuskammioon, pieneen ikkunattomaan huoneeseen.
Siellä Frantz kuulusteli epäiltyä ja esitteli samalla kidutusvälineitään ja niiden käyttöä. Jolleivät uhkailut tehonneet eikä epäilty tunnustanut, karmivat välineet otettiin käyttöön.
Frantzin kidutusmenetelmiin kuuluivat peukaloruuvit, niin sanotut espanjalaiset saappaat (jalkaruuvit) sekä syytetyn kainaloiden alla pidellyt soihdut.
Jos niistäkään ei ollut apua, käyttöön otettiin venytyspenkki. Kidutettava asetettiin penkille, hänet sidottiin kiinni ranteista ja nilkoista, ja sitten häntä vedettiin käsivarsista ja jalkoista eri suuntiin, kunnes hänen nivelensä alkoivat repeillä.
Syytetty saatettiin myös nostaa roikkumaan selän taakse sidotuista käsistä, ja hänen jalkoihinsa sidottiin painoksi raskas kivi tai kiviä vetämään kehoa alaspäin.
Tämä strappadoksi kutsuttu kidutusmenetelmä oli äärimmäisen tuskallinen, ja usein kidutettavalta meni siinä olkapäät sijoiltaan.
Kaksi kaupungin mahtimiestä, esimerkiksi pormestari ja joku rikas kauppias, seurasi kuulusteluja kidutuskammion yläpuolella olevasta huoneesta ja esitti kysymyksiä ilmanvaihtokanavan kautta.
Frantz arvioi itse, miten paljon kidutusta kuulusteltava kesti ja millä keinoin hänestä saattoi yrittää saada irti tunnustusta.
Tuomion langettamisen jälkeen hän oli vastuussa sen täytäntöönpanosta, oli kyseessä sitten teloitus, runtelu, piiskaaminen tai karkotus.
Taidokas pyöveli ansaitsi hyvin
Frantz palkittiin hyvin työstään. Hän sai peruspalkkana 2½ guldenia viikossa, mikä oli ruhtinaallisesti aikana, jolloin tavallinen vanginvartija tienasi vuodessa 10–15 guldenia.
Kuulusteluista maksettiin vielä eri korvaus, ja hän sai ilmaisen asunnon ja elinikäisen verovapauden. Frantz kuului kaupungin eniten tienaavaan viiteen prosenttiin, ja palkan perusteella hänen elintasonsa vastasi lääkärin tai juristin elintasoa.
Varakkuus näkyi myös pyövelin pukeutumisessa.
Monissa kaupungeissa sitä ei ollut mitenkään rajattu tai määritelty, ja vanhoista kuvista nähdään, että pyövelit pukeutuivat usein hyvin aina keikarimaisuuteen asti.
Niin teki myös Frantz. Mahdollisesti silminnäkijän tekemä piirros kuvaa Frantzia teloittamassa nuorta naista vuonna 1611.
Kuvassa pyöveli on pukeutunut vaaleanpunaisiin sukkiin, vaaleansinisiin housuihin, vaaleanpunaiseen kalukukkaroon sekä siniseen takkiin, valkoiseen paitaan ja nahkaliiviin.
Raha tai tyylikkyys eivät avanneet Frantzille ovea parempiin piireihin.
Jo hänen asuinpaikkansa kertoi, että hän kuului yhteiskunnan laidalle.
Hänellä oli suuri, mukavuuksin varustettu talo, joka sijaitsi pienellä saarella kaupungin muurien sisäpuolella. Samalla alueella sijaitsivat kuitenkin muun muassa sikamarkkinat, teurastamo ja vankila.
Teloittajasta tuli parantaja: Frantz Scmidtin elämä kului kanssaihmisiä kiduttamalla ja teloittamalla, vaikka hän olisi mieluummin hoitanut ja lääkinnyt. Eläkkeelle jäätyään hän pääsi lopulta kutsumusammattiinsa.
Pyövelin perhe-elämä
Pyövelin talo ja hienot vaatteet herättivät kuitenkin kateutta, etenkin muissa käsityöläisissä, jotka kokivat lisäksi kasvavan tavaroiden tuonnin uhkaavaan asemaansa.
Käsityöläiset eivät hyväksyneet pyövelin poikia omaan ammattikuntaansa. Se oli erittäin tehokasta syrjintää, sillä ammattikunnan jäsenyys oli välttämätöntä työnsaannin kannalta.
Pyövelin asema yhteisön pohjalla haittasi myös naimapuuhia. Edes alempien kansankerrosten naiset eivät halunneet joutua pyövelin vaimoksi. Monien pyövelien ainoat naissuhteet olivatkin prostituoituja.
Frantz Schmidt kuitenkin kihlasi itseään yhdeksän vuotta vanhemman Maria Beckinin asuttuaan Nürnbergissä puolitoista vuotta.
Heidät vihittiin 7. joulukuuta 1579. Vihkiminen tapahtui Frantzin kotona, sillä pyöveli ei ollut toivottu vieras kirkossa.
Avioliiton solmimisen yksityiskohdista tiedetään lähinnä kihlauksen ja vihkimisen päivämäärät. Arkistojen mukaan Maria oli kuitenkin köyhän lesken tytär ja hänellä oli kolme naimatonta kotona asuvaa sisarta.
Nämä seikat sekä Marian ikä, 34, joka oli korkea naimattomalle naiselle, viittaavat siihen, että avioliitto solmittiin, koska muita vaihtoehtoja ei juuri ollut tarjolla.
Perhe sai todennäköisesti jatkuvasti muistutuksia asemastaan yhteiskunnassa kanssaihmisten vihjauksina ja peittelemättöminä loukkauksina. Juhliin, kulkueisiin ja muihin julkisiin tilaisuuksiin pyövelillä ei ollut asiaa.
Edes ne lääkärit ja lakimiehet, joiden kanssa Frantz päivittäin työskenteli, eivät voineet osoittaa tuntevansa häntä tai hänen vaimoaan ja lapsiaan, jos sattuivat kävelemään kadulla vastaan.
Kaikesta päätellen Schmidtit elivät kuitenkin suhteellisen harmonista perhe-elämää. Frantzilla oli säännölliset tulot, perheellä oli tilava talo ja lapsiluku kasvoi nopeasti.
Maria ja Frantz saivat neljä poikaa ja kolme tyttöä. Kaksi lapsista, neljävuotias Vitus ja kolmevuotias Margaretha, kuolivat ruttoon kesällä 1585, mutta se ei ollut mitenkään poikkeuksellista aikana, jolloin ruttoepidemiat jylläsivät ja lapsikuolleisuus oli korkea.
Frantzin ammatista huolimatta hänen perheensä nautti kuitenkin ilmeisesti lähiympäristön kunnioitusta ja luottamusta.
Kun Maria ja pariskunnan 16-vuotias poika Jörg vuonna 1600 kuolivat, perhe sai osakseen runsaasti myötätuntoa.
Jörgin arkkua kantoivat hänen luokkatoverinsa, mikä oli poikkeuksellista, ja Marian arkkua kantamassa oli useita naapureita.
Leskeksi jäänyt Frantz eli hiljaiseloa ammattiaan harjoittaen. Kun hän lähestyi kuuttakymmentä, oli jo selvää, ettei hän enää pitkään pystyisi jatkamaan fyysisesti raskasta ammattiaan.
Vuonna 1611 hänen piti aviorikoksesta ja insestistä tuomitun Elisabeth Mechtlinin teloituksessa iskeä miekalla kolme kertaa, ennen kuin naisen pää irtosi ruumiista.
Silminnäkijät kuvailivat toimitusta häpeälliseksi ja vastenmieliseksi. Frantz itse kirjoitti päiväkirjaansa pieleen menneestä teloituksesta: ”Tunaroitu.”
Keisarillinen kunnianpalautus
Tunarointi teloituksissa ei ollut tavatonta, mutta Frantz oli tunnettu taidostaan ja tarkkuudestaan. Myöhemmin hän epäonnistui myös eräässä polttoteloituksessa.
Tavallisesti pyöveli piti huolen siitä, että tuomittu oli jo hengetön, ennen kuin liekit todella polttivat häntä.
Se tehtiin kuristamalla tuomittu ennen tulen sytyttämistä ja asettamalla pussillinen ruutia roikkumaan hänen kaulastaan.
Frantz oli mielestään tehnyt molemmat varotoimet, mutta silti kaikki meni mönkään.
Tuomittu, rahanväärentäjä Georg Karl Lambrecht, koki tuskallisen kuoleman roviolla, kun hänet poltettiin elävältä. Teloitus tapahtui 13. marraskuuta 1617, ja se oli Frantzin viimeinen.
”4. heinäkuuta (1618) sairastuin, ja Pyhän Laurentiuksen päivänä (10. elokuuta) luovuin ammatistani harjoitettuani sitä 40 vuotta”, Frantz kirjoitti. Kuusi vuotta myöhemmin, syksyllä 1624, Frantzin elämä muuttui.
Hän kirjoitti keisari Ferdinand II:lle 15 sivun pituisen anomuskirjeen, jossa hän kävi läpi elämäntarinansa ja kertoi elämäntyöstään.
Lopuksi hän pyysi muodollista kunnianpalautusta perheelleen viitaten pitkään ja uskolliseen palvelukseensa pyövelinä.
”Koko tuona aikana ei kukaan ole valittanut minusta tai suorittamistani lukuisista teloituksista, ja jätin elinkeinoni noin kuusi vuotta sitten rauhallisesti ja omasta tahdostani korkean ikäni ja fyysisen heikkouteni vuoksi.”
Frantz kertoi kirjeessään myös isästään, joka oli pakotettu ryhtymään pyöveliksi.
Hän kuvaili osaansa pyövelin poikana, joka oli isänsä epäonnen ja ansaitsemattoman häpeän vuoksi pakotettu itsekin ryhtymään pyöveliksi sen sijaan että olisi päässyt opiskelemaan lääketiedettä, kuten oli halunnut.
Kirjeen liitteenä oli lausunto Nürnbergin kaupunginhallitukselta, joka vahvisti, että Frantz oli tunnettu pidättyväisestä elämästään, rauhallisesta käytöksestään sekä keisarillisen lain nuhteettomasta puolustamisesta.
Keisarin vastaus tuli jo kolmen kuukauden päästä, ja se täytti entisen pyövelin kaikki toiveet. Kirjeessä julistettiin:
”Frantz Schmidtin perimä häpeä, joka on estänyt ja hänen perillistensä kohtelun kunnon kansalaisina, täten poistetaan ja puretaan keisarillisella mahdilla ja laupeudella, ja hänen kunniallinen asemansa muiden hyvämaineisten ihmisten joukossa tuodaan täten julki ja palautetaan.”
Pyövelin ammatin häpeä nostettiin näin Frantzin ja hänen jälkeläistensä yltä, ja hän sai viettää levollisen vanhuuden. 72-vuotias Frantz vietti viimeiset vuotensa opiskelemalla lääketiedettä ja harjoittamalla parantajan ammattia.
Hänen tyttärensä Maria ja Rosina avioituivat hyviin perheisiin, ja yksi hänen pojistaan, Frantzenhans, ryhtyi parantajaksi isänsä jälkiä seuraten.
Lopullisen arvonpalautuksen Frantz sai kuoltuaan. Virallisissa asiakirjoissa häntä ei enää kutsuta Nürnbergin pyöveliksi vaan ”kunnioitetuksi Frantz Schmidtiksi, lääkäriksi Obere Wörhd-
strasselta”.
Keskiajan pyövelille sellainen oli harvinainen kunnia, joka sattui vain harvojen osalle.