Valistusaika: loistavia ideoita ja kytevää kapinaa

Suuri osa niistä ideoista, joille demokratiamme perustuu, ovat peräisin valistusajalta.

Monet filosofit, kuten John Locke, Jean-Jacques Rousseau ja Immanuel Kant, alkoivat kyseenalaistaa tuolloisen yhteiskunnan perusperiaatteita.

Denis Diderot’n ja Voltairen kaltaiset älyköt kokoontuivat Pariisin kahviloihin ja salonkeihin keskustelemaan, miten aikalaiset voisivat tulla tietoisemmiksi asemastaan maailmassa ja oikeuksistaan.

Valistusajan tapa esittää kysymyksiä ja yrittää vastata niihin käynnisti suuria poliittisia mullistuksia, kuten Yhdysvaltain itsenäisyystaistelun ja Ranskan vallankumouksen.

Modernin demokratian jäljet johtavatkin suoraan valistusajan rohkeisiin ajattelijoihin ja kansannousuihin, ja jos haluaa ymmärtää oman aikamme valtataisteluja, on hyvä aloittaa tutustumalla valistusajan perintöön.

Kaikki historioitsijat eivät ole yhtä mieltä siitä, mitä valistusajalla tarkoitetaan ja milloin se oikeastaan oli. Toisten mukaan valistusaika alkoi jo vuonna 1637 ja päättyi vuonna 1804, toisten mukaan valistusaikaa olivat vuodet 1715–1789.

Useimmat käsittävät valistuksen etenkin Euroopassa vallinneena aatekautena, jolloin ajatukset yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, demokratiasta, yhteisöllisyydestä, sananvapaudesta, ihmisoikeuksista ja kirkon ja valtion erottamisesta valtasivat alaa.

Kirjapainojen yleistyessä uudet ajatukset levisivät entistä nopeammin ja yhä suurempi osa kansasta oppi lukemaan. Se palveli hyvin valistusaatteen päämäärää, sillä valistusajattelijat halusivat kannustaa kansaa ottamaan vastuun omasta elämästään ja yhteiskunnasta poliittisen toiminnan kautta.

Kaksi läntisen maailman merkittävintä vallankumousta, Amerikan ja Ranskan vallankumoukset, saivat vaikutteita valistuksen ideasta oikeudenmukaisesta valtiosta, joka takaisi kaikkien kansalaistensa vapauden ja onnen.

Johtopäätös on ehkä hätiköity, mutta idea tiedon perustumisesta itseen, yksilöön, oli filosofiassa käänteentekevä ja muutti koko läntisen sivilisaation maailmankäsitystä. Yksilöstä tuli maailman lähtökohta syntyperän, isänmaan, kuninkaan tai jumalan sijaan.

Joidenkin historioitsijoiden mukaan valistusaika päättyi Ranskan vallankumouksen alkamiseen vuonna 1789, mutta osa pitää pikemminkin Immanuel Kantin kuolemaa vuonna 1804 valistuksen loppuna. Kant oli saksalainen filosofi ja ehkä yksi merkittävimmisstä henkilöistä länsimaisen filosofian historiassa – ja epäilemättä yksi valistusajan merkittävimmistä ajattelijoista.

Valistusaika alkoi 1500- ja 1600-lukujen suuren tieteellisen vallankumouksen vanavedessä.

Uusi sukupolvi ajattelijoita, kuten Isaac Newton, Johannes Kepler ja Tyko Brahe, onnistui tuolloin mullistamaan maailman suhtautumalla rationaalisesti ja kriittisesti aiemmin itsestäänselvyyksinä pidettyihin totuuksiin.

He pystyivät havainnoimalla ja aukottomalla metodologiallaan todistamaan, että Maa kiertää Aurinkoa eikä toisinpäin.

Valistusajan ajattelijat työstivät yhtä perusteellista mullistusta mutta käänsivät katseensa luonnonlakien sijaan ihmiseen.

He pyrkivät samaan kriittisyyteen ja rationaalisuuteen kuin esikuvansa luonnontieteen alalla pohtiessaan sellaisia kysymyksiä kuin yksilön oikeudet ja velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan sekä kirkon ja kuninkaan valta.

Yksi valistusaikana syntyneistä merkittävistä ideoista oli ajatus yhteiskuntasopimuksesta, johon nykyajan poliitikotkin ajoittain viittaavat.

Ajatuksen ydin on, että hallitsijan ja alamaisten välillä vallitsee yhteiskuntasopimus.

Yhteiskunnan hallintomuoto on oikeudenmukainen ja laillinen vain, jos siitä on – enemmän tai vähemmän virallisesti – solmittu sopimus, jossa valtion asukkaat suostuvat alistumaan kuninkaan tai parlamentin hallitsemaksi tietyin ehdoin, joihin he voivat itse vaikuttaa.

Ajatus siitä, että valtion hallinto on laillinen vain hallittujen suostumuksella, merkitsi perimmäistä muutosta poliittisessa ajattelussa, joka Ateenan varhaisia demokratioita lukuun ottamatta painotti kuninkaan ja aateliston jumalalta saamaa oikeutta hallita.

Valistuksen ajatus yhteiskuntasopimuksesta käänsi tuon suhteen päälaelleen aivan kuten Newton teki Maan asemalle aurinkokunnassa.

Yhdysvaltojen itsenäisyyjulistuksessa sanotaan, että hallituslaitosten ”oikeutettu valta perustuu hallittavien suostumukseen”. Lauseen suora innoittaja oli esimerkiksi John Locken ja Jean-Jacques Rousseaun sopimusajattelu.

Jotta kansa voisi ottaa kantaa ja tehdä valintoja, sen piti kuitenkin myös valistaa itseään, etsiä tietoa ja ajatella kriittisesti.

Vapaus oli mahdollista vain valistuksen kautta. Siksi Immanuel Kantin lausetta sapere aude eli ”uskalla tietää” pidetään usein koko aikakauden kiteytyksenä.

Yhteistä valistusajan suurille ajattelijoille on, että heidän lähtökohtansa on yksittäinen ihminen.

Jotta yksittäinen ihminen voisi elää vapaana ja onnellisena yhteiskunnassa muiden kanssa, ihmisillä pitää olla oikeuksia ja vapaus valita – esimerkiksi haluaako yksilö luopua osasta itsemääräämisoikeuttaan ollakseen osa valtiota, joka voi vastineeksi taata hänen turvallisuutensa.

Yhteiskuntasopimus ja ajan muut demokraattiset virtaukset perustuvat näin ajatukseen yksittäisen ihmisen synnynnäisestä arvosta ja oikeuksista.

Jokainen ihminen on itsessään arvokas, ja hänen pitää voida mahdollisimman laajalti valita itse, miten elää elämänsä.

Uuden poliittisen ajattelun perusasioihin kuului myös kapina vanhoja konservatiivisia asenteita vastaan suhteessa Jumalaan, kuninkaaseen ja isänmaahan. Valistusihanteisssa hyväksyttäviä ovat vain ne valtasuhteet ja instituutiot, joiden valta perustuu valistuneiden vapaiden ihmisten suostumukseen.

Ranskalainen filosofi Denis Diderot sai vuonna 1745 tehtävän, joka osoittautui hänen elämäntyökseen ja kesti lähes 30 vuotta.

Häntä pyydettiin laatimaan, toimittamaan ja kirjoittamaan tietosanakirja tai hakuteos ihmiskunnan kokonaistiedosta.

Tulos oli teos Ensyklopedia, eli perusteltu sanakirja tieteistä, taiteista ja taidoista , ja siitä tuli valistusajan vapaa-ajattelijoiden epävirallinen raamattu.

Yhdessä kanssatoimittajansa, matemaatikko Jean le Rond d'Alembertin kanssa Diderot halusi levittää tietoa suurten tieteiden, kuten luonnontieteen, filosofian, historian ja teologian innovaatioista.

Näin he halusivat helpottaa tavallisen kansalaisen kouluttautumista ja valaistumista ilman apua kirkolta, jolla oli siihen asti ollut koulutuksen monopoli.

Ensyklopediasta tuli valtava menestys, ja siitä otettiin yli 4 000 kappaleen painos. Se oli moninkertaisesti enemmän kuin mistään muusta 1700-luvun ”bestselleristä”.

17-osainen teos julkaistiin vuosin 1751–1772, ja siihen on tehty myöhemmin monia lisäyksiä ja korjauksia. Teos sisälsi 18 000 sivua tekstiä ihmiskunnan kollektiivisesta tiedosta ja noin 44 000 laajempaa artikkelia.