Luutnantti Gustav Knorring käveli vakaana ruotsalaisessa univormussaan Sønderborgin kaupungin halki kohti rintamaa Etelä-Tanskassa. Ruotsi ei ollut sodassa, mutta Knorring oli tullut 650 muun ruotsalaisen ja norjalaisen kanssa auttamaan Tanskaa Preussin hyökkäystä vastaan. Hän kirjoitti kirjeessään 15. huhtikuuta 1864 saksalaisten kranaattien tekemistä laajoista tuhoista:
”Kaupunki näytti kauhealta. Kirkko ja pohjoispuoli olivat säästyneet pahimmalta, mutta muu oli vain savuavia raunioita.”
Knorring oli ollut mukana vasta neljä päivää, kun hän johti osastonsa tanskalaisia sotilaita puolustamaan Dybbølin murjottuja linnoitteita 17. huhtikuuta. Hän kuoli seuraavana aamuna preussilaisten hyökkäyksessä. Knorring antoi henkensä vieraalla maalla uskoen yhteiseen Skandinaviaan.
Monet Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa pitivät 1800-luvulla kolmen skandinaavimaan yhdistymistä ainoana keinona selvitä suurten naapurimaiden keskellä. Jotkut olivat valmiita liiton vuoksi jopa maanpetokseen.
Tanska menetti lähes viisituhatta sotilasta Dybbølin taisteluissa.
Opiskelijat edistivät aatetta
Euroopassa elettiin 1800-luvulla uusien aatteiden aikaa. Aiemmin oli oltu vain jonkin hallitsijan alamaisia, mutta nyt yhteinen kieli- ja kulttuuritausta alkoi nousta maarajoja tärkeämmäksi.
Aatetta edistivät varsinkin yliopisto-opiskelijat, jotka halusivat muuttaa maailmaa. Näin oli myös Tanskassa ja Ruotsi-Norjassa, missä opiskelijat olivat innostuneet skandinavismista eli Ruotsin, Norjan ja Tanskan välisestä yhteydestä. Uppsalassa vuonna 1843 järjestetystä skandinaavisesta opiskelijatapahtumasta kehkeytyi varsinainen kansanjuhla, ja kaksi vuotta myöhemmin Kööpenhaminassa järjestetty tapahtuma oli myös menestys.
Orkesterit ja riemuitseva yleisö saattoivat nuoret laivaan Ruotsissa ja Norjassa, ja Kööpenhaminassa heidät toivotettiin yhtä lämpimästi tervetulleiksi.
”Minä kysyn teiltä, haluatteko solmia kanssamme ikuisen veljeyden?” Orla Lehmann skandinaaviopiskelijoille vuonna 1845
Huippukohta oli 1 600 ihmisen kokoontuminen Christiansborgin maneesissa. Tanskalainen intohimoinen demokratian ja skandinavismin puolustaja Orla Lehmann ylisti opiskelijoita, jotka olivat nyt nuoria ja toivorikkaita ja nousisivat pian professoreiksi, virkamiehiksi ja ministereiksi. Pian heillä olisi poliittista voimaa, joka voisi yhdistää Skandinavian yhdeksi valtioksi. Lehmann vetosi kuulijoihinsa:
”Minä kysyn teiltä, jotka olette kokoontuneet tänne, kysyn sieluni pohjasta vakavuudella, jonka näen loistavan myös teidän silmistänne, minä kysyn teiltä, haluatteko solmia kanssamme ikuisen veljeyden?”
Opiskelijat kohottivat Lehmannin kultatuoliin ja vannoivat palaavansa Kööpenhaminasta yhteisen asian ajajina. Skandinavismissa ei ollut enää kyse vain veljeyden tunteesta vaan toiminnasta yhteisen valtion puolesta.
Skandinaaviset opiskelijajuhlat olivat valtavia tapahtumia, joihin matkusti laivalasteittain osallistujia.
Vapaaehtoiset sotivat veljeskansan puolesta
Tanskan rajojen sisällä oli kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät tunteneet itseään tanskalaisiksi eivätkä siten skandinaaveiksi, sillä Tanskan kuningas Fredrik VII hallitsi myös Schleswigin ja Holsteinin herttuakuntia. Niissä asui myös saksalaista väestöä, ja siksi kansallismieliset ajatukset repivät niitä kahtaalle..
Lehmann oli jo vuonna 1842 herättänyt huomiota palopuheellaan siitä, kuinka Tanskan rajan pitäisi kulkea Eiderjoella ja Schleswigin herttuakunta pitäisi integroida täysin Tanskaan kun taas Holstein olisi erotettava valtioyhteydestä. Ajatuksesta syntyi uusi poliittinen ryhmittymä, kansallisliberaalit. Se ei saanut suurta suosiota Schleswigin saksalaisvähemmistön keskuudessa.
Tanskalainen juristi Orla Lehmann oli kansalaisvaikuttaja ja loistava puhuja.
Tanskalaisten ja saksalaisten väliset kiistat kärjistyivät lopulta vuonna 1848 ensimmäiseksi Saksan–Tanskan sodaksi, jossa vastakkain olivat Tanska ja herttuakunnat.
Sota tarjosi tilaisuuden toteuttaa skandinaavista yhteistyötä, mutta vain 144 norjalaista ja 243 ruotsalaista tarttui aseisiin taistellakseen Tanskan ja Skandinavian puolesta. Siitä kiukustunut ruotsalainen luutnantti ja runoilija Gustaf Lorentz Sommelius kirjoitti kitkerän avoimen kirjeen niille, jotka suureen ääneen ”taistelivat kynällä”.
Sommelius kuoli kesäkuussa 1848 oltuaan vain kuusi päivää rintamalla. Herttuakunnat olivat saaneet avukseen useita saksalaisvaltioita, muun muassa Preussin suurvallan. Ruotsi-Norja lähetti joukkoja Fyniin, mutta niitä ei viety rintamalle, koska poliitikot eivät halunneet sotaa Preussia vastaan.
Odotettavissa oli uusi sota
Kolmen vuoden jälkeen suurvallat pakottivat lopettamaan sodan, mutta yksikään osapuolista ei ollut täysin tyytyväinen solmittuun rauhaan. Se ei kuitenkaan estänyt tanskalaisia juhlimasta sitä suurena voittona, ja kaatuneita ylistettiin sankareina opiskelijatapaamisissa kaikkialla Skandinaviassa.
Vaikka Tanska ei ollut saanut kovin laajaa tukea Ruotsista ja Norjasta sodan aikana, skandinavismin aate eli yhä vahvana.
Tanskassa poliitikoille oli päivänselvää, että rauha ei kestäisi ikuisesti ja että Tanska tarvitsisi tukea, jos herttuakunnat yrittäisivät uudelleen irtautua. Skandinaavinen liitto voisi tarjota kaivattua tukea, ja vuonna 1857 kansallisliberaalien skandinavistit saivat vallan Tanskassa.
Kaksi vuotta myöhemmin Tanskan hallitus saattoi tähyillä iloisena Juutinrauman yli, sillä siellä he näkivät häämöttävän ratkaisun kaikkiin Tanskan pikkuvaltio-ongelmiin: siellä oli Ruotsin kuningas Kaarle XV.
Ensimmäisen Saksan–Tanskan sodan jälkeisissä maalauksissa korostettiin usein skandinavismia: kotiin palaavien tanskalaissotilaiden yllä liehuvat myös Ruotsin ja Norjan liput.
Kuninkaista tuli ryyppykavereita
Tanskan Fredrik VII ja Ruotsin Kaarle XV ystävystyivät pian, ja he viettivät kosteita iltoja kertoillen hurjia tarinoita ja puhuen maiden yhteisestä tulevaisuudesta.
Fredrikillä ei ollut perillisiä, ja hän tiesi sukuhaaransa sammuvan hänen kuollessaan. Kruunu siirtyisi hänen kaukaiselle sukulaiselleen prinssi Christian af Glücksborgille, jota Fredrik vihasi. Fredrik myös pelkäsi saksalaisten käyttävän herttuakuntien auttamista tekosyynään hyökätä Tanskaan.
Siksi Fredrik tekikin lukuisten viinilasillisten välillä radikaalin ehdotuksen: jos Ruotsi liittoutuisi Tanskan kanssa, se voisi pelästyttää saksalaiset hyökkäämästä, ja vastalahjaksi Kaarle saisi Tanskan kruunun Fredrikin kuoltua.
LUE MYÖS: Bernadotten uskomaton ura: Sotamiehestä tuli Ruotsin kuningas
Kaarle oli innokas skandinavisti ja ihastui yli kaiken ajatukseen hänen hallitsemastaan yhtenäisestä Skandinaviasta. Ruotsin hallituksessa oltiin sen sijaan vähemmän ihastuneita mahdollisuudesta joutua sotaan vahvaa Preussia vastaan.
Fredrik VII ja Kaarle XV tapasivat usein kosteissa merkeissä. Ruotsin hallituksessa oltiin huolestuneita siitä, mihin kaikkeen Kaarle voitaisiin suostutella viinipullojen ääressä käydyissä yhdentymisneuvotteluissa.
Kaarle kannatti ajatusta, mutta yksinvallan aika oli ohi eikä hän voinut päättää liitosta ilman hallitusta. Ruotsalaispoliitikot yrittivät varovasti toppuutella kuninkaan skandinavistisia ajatuksia ja venyttivät kaikkia neuvotteluja.
Tanskassa Fredrik ja kansallisliberaalit poliitikot luottivat yhä siihen, että Ruotsi pelastaisi Tanskan. Kun Ruotsista oli kuitenkin saatu taas kerran vain epämääräinen lupaus vuonna 1862, Fredrikin usko horjui hieman ja hän haki vahvistusta pääministeri Carl Christian Hallilta:
”Ette kai usko, että Kaarle jättäisi minua pulaan?”
Vuoden 1864 Saksan–Tanskan sodan taustalla oli Schleswigin herttuakunnan jakautuminen etelän saksalaismieliseen (oranssi) ja pohjoisen tanskalaismieliseen osaan (punainen).
Kuningas janosi sotaa
Sodan synkät pilvet alkoivat kerääntyä Skandinavian ylle vuonna 1863, ja skandinaavisen liiton tarve kävi yhä vahvemmaksi. Schleswigin tilanne kaihersi Preussia johtanutta Otto von Bismarckia, ja hän oli valmis ratkaisemaan Schleswigin kysymyksen lopullisesti ”raudalla ja verellä”.
Kööpenhaminassa Ruotsi-Norjan suurlähettilään ovi kävi tiuhaan. Yksi toistuvista vierailijoista oli Orla Lehmann, josta oli tullut ministeri, ja hän yritti virallisesti houkutella Ruotsia valtioliittoon vastineeksi Tanskan kruunusta.
”Minä tarvitsen sodan, Eurooppa tarvitsee sodan, ja sodan minä saan – joko puolalaisten kautta Venäjää vastaan tai tanskalaisten kautta Saksaa vastaan.” Kaarle XV brittidiplomaatille vuonna 1863
Suurlähettiläs kirjoitti jälkikäteen, että kyse oli käytännössä maanpetoksesta, sillä Christian af Glücksborghan oli jo nimetty Tanskan kruununperilliseksi. Tukholmassa Kaarle XV oli valmis tarttumaan aseisiin vaikka heti, minkä hän ilmoitti hämmentyneelle brittidiplomaatille:
”Minä tarvitsen sodan, Eurooppa tarvitsee sodan, ja sodan minä saan – joko puolalaisten kautta Venäjää vastaan tai tanskalaisten kautta Saksaa vastaan.”
Brittidiplomaatin mukaan kuningas ei suostunut edes ajattelemaan tappion mahdollisuutta. Hallituksessa sitä kuitenkin pelättiin, ja asiaa puitiin lakkaamatta löytämättä ratkaisua. Sitten Fredrik VII kuoli 55-vuotiaana marraskuussa 1863, ja vaikeat kysymykset Schleswigistä ja Tanska kruununperimyksestä oli pakko ratkaista heti.
Moni skandinavisti ajatteli, että Ruotsi-Norjan pitäisi auttaa tanskalaista veljeskansaa taistelussa Saksaa vastaan, mutta kun sota sitten syttyi, apua tuli vain rajallisesti.
Sota tuli liian aikaisiin
Fredrik VII kuoli hieman yllättäen, eikä vallankaappausta, jolla Kaarlesta olisi tehty Tanskan kuningas, pystytty toteuttamaan. Kruununperijä Christian af Glücksborg oli holsteinilainen, jonka pelättiin palauttavan yksinvallan ja suunnittelevan Tanskan saksalaistamista.
Kansallisliberaalit vihasivat saksalaismielistä Christiania, kuninkaana Kristian IX, joka osasi tuskin puhua tanskaa, ja sitoivat hänen kätensä uudella perustuslailla.
Kristian IX oli erittäin epäsuosittu noustessaan valtaan Tanskassa, mutta hän voitti ajan mittaan kansan suosion.
Niin kutsuttu marraskuun perustuslaki yhdisti Tanskan ja Schleswigin, mikä rikkoi kansainvälisiä sopimuksia. Nyt Bismarckilla oli tekosyy hyökätä. Onneksi Ruotsin kuningas Kaarle antaisi runsaasti sotilaallista apua, kirjoitti tanskalaislehti Fædrelandet (”isänmaa”) joulukuussa 1863:
”Sähke Tukholmasta tänään kello 2.25 kertoo: Tulossa 22 000 miestä ja hän itse.”
Se oli sikäli totta, että niin Kaarle uskoi tapahtuvan. Hänen ministerinsä olivat aiemmin tukeneet suunnitelmaa, että hän lähtisi sotaan 20 000 miehen kanssa, mikäli Preussi hyökkäisi Tanskaan.
Ehtona oli kuitenkin ollut, että jokin Euroopan muista suurvalloista olisi myös mukana. Sen enempää Britannia kuin Ranskakaan ei kuitenkaan ollut valmis Euroopan paloon Schleswigin takia. Tanskan olisi selvittävä omin avuin sekä satunnaisten ruotsalaisten ja norjalaisten vapaaehtoisten tuella.
Skandinavismi sai yllättävää tukea
Tanskalla ei ollut yksin mitään mahdollisuuksia preussilaisten ja itävaltalaisten yhteisarmeijaa vastaan, joten se hävisi vuoden 1864 sodan ja Schleswigin ja Holsteinin herttuakunnat liitettiin Saksaan. Moni tunsi skandinavistisen unelman kuolleen, mutta intomielisimmille onnettomuus näyttäytyikin siunauksena: nyt näkymät yhdentymiselle olivat paremmat kuin koskaan.
Kristian IX oli erittäin epäsuosittu tanskalaisten alamaistensa keskuudessa, ja vaikea Schleswigin kysymys oli rauennut koko herttuakunnan menetykseen.
Lue myös:
Tanskalainen agentti tapasi joulukuussa 1864 salaa Otto von Bismarckin tunnustellakseen, mitä Preussissa ajateltaisiin Skandinavian yhdentymisestä. Bismarck ilmoitti yllättäen:
”Minä olen vahva skandinavisti.”
Bismarck kertoi suhtautuvansa ajatukseen positiivisesti, koska hän piti Ruotsin johtamaa yhtenäistä Skandinaviaa luonnollisena liittolaisena Venäjää vastaan. Hän oli jopa valmis keskustelemaan mahdollisesta Schleswigin jaosta.
Tanskassa skandinavistit saivat uutta vettä myllyynsä ja alkoivat suunnitella, kuinka he saisivat siepattua kuninkaan ja suljettua hänet tyrmään.
Viisikohtainen vallankaappaussuunnitelma lähetettiin sitten välikäsien kautta Ruotsin kuninkaalle.
Monet asiakirjoista on tuhottu, joten nykyisin ei ole tarkkaa tietoa siitä, keitä tai kuinka paljon ihmisiä salaliittoon kuului. Mukana oli kuitenkin varmuudella ihmisiä Tanskan korkeimmalta poliittiselta tasolta, muun muassa entinen pääministeri Carl Christian Hall ja entinen sisäministeri Hans Rasmussen Carlsen.
Vuoden 1864 sodan jälkeen ajatus Tanskan ja Ruotsi-Norjan valtioliitosta alkoi heiketä, mutta yhteistyötä tehtiin järjestöissä ja tapaamisissa, kuten pohjoismaisten luonnontutkijoiden kokouksessa.
Kaarle ei kuitenkaan voinut hyväksyä sellaista suunnitelmaa, jossa vallankumoukselliset sieppaisivat kuninkaan ja heittäisivät tämän tyrmään. Sen sijaan hän ja tanskalaiset skandinavistit yrittivät vuosien ajan painostaa Kristiania luopumaan kruunustaan itse. Kaarle jopa palkkasi salaa tanskalaisia heikentämään Kristianin asemaa lehtikirjoituksilla.
Kristian kuitenkin pysyi valtaistuimellaan, ja ajan mittaan ajatus skandinaavisesta valtioliitosta kuivui kokoon. Lopullisen kuoliniskun se sai, kun Kaarle kuoli vuonna 1872 ja Ruotsin seuraava kuningas Oskar II käänsi pian katseensa uuden yhtenäisen Saksan suuntaan.
Sen jälkeen ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset ovat veljeilleet ensisijaisesti kulttuurin ja ideologisen yhteisyyden saroilla. Ajatus siitä, että vain valtioliitto olisi voinut pelastaa Skandinavian vierailta valloilta, voi tuntua nykypäivänä kaukaiselta, mutta 1800-luvulla uhka näyttäytyi monille todellisena – ja jotkut heistä olivat valmiita jopa maanpetokseen välttyäkseen pelätyltä kohtalolta.
Tanskan ja Norjan suurlähettiläät olivat läsnä Naton perustamissopimuksen allekirjoitustilaisuudessa Valkoisessa talossa Yhdysvalloissa.
Nato murskasi unelman
Työ skandinaavisten maiden sitomiseksi tiiviimmin yhteen jatkui vuosikymmeniä, kunnes kylmä sota sai maat lähtemään eri teille.
Ajatus skandinaavivaltiosta unohdettiin, mutta maat tiivistivät suhteitaan muutoin. Vuonna 1875 syntyi Skandinavian rahaliitto, kun kolme erilaista taaleria korvattiin keskenään vaihtokelpoisilla, yhtä paljon kultaa sisältävillä kruunuilla. Myös kirjoitusta yhdenmukaistettiin, kun Norja otti käyttöön ruotsalaisen å-kirjaimen vuonna 1917 ja Tanska vuonna 1948.
Kylmän sodan puhjettua suunniteltiin vuonna 1948 jopa sotilaallista liittoa, kun maat pelkäsivät – aivan kuten vuosisata aiemminkin – etteivät ne pystyisi yksin torjumaan suurvaltojen hyökkäystä. Norja ja Tanska valitsivat kuitenkin iskukykyisemmän Pohjois-Atlantin puolustusliiton Naton, jossa johtavana osapuolena oli Yhdysvallat. Ruotsi piti yhä kiinni perinteisestä puolueettomuudestaan.
Skandinaavivaltiot olivat lopultakin osoittautuneet liian pieniksi pärjäämään yksin, ja ne alkoivat laajentaa yhteistyötä Naton ja Euroopan yhteisöjen, sittemmin EU:n, kanssa skandinavismin painottuessa kulttuuriin.
