Preussi muutti Saksan sotilaalliseksi hirviöksi

Aamulla 6. marraskuuta 1730 kaksi vartijaa astui vankiselliin Küstrinin kaupungin linnassa. Sellissä virui Preussin 18-vuotias kruununprinssi, tuleva Fredrik II.

Hänet oli heittänyt tyrmään hänen isänsä, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I, koska hän oli pari kuukautta aiemmin yrittänyt paeta yhdessä parhaan ystävänsä – ja joidenkin historioitsijoiden mukaan rakastajansa – luutnantti Hans Herman von Katten kanssa.

Kruununprinssi Fredrikin lapsuuteen ja nuoruuteen kuului ankaraa sotilaskoulutusta ja fyysistä kuritusta. Herkkä prinssi, joka rakasti huilunsoittoa ja runojen kirjoittamista, oli pitkään unelmoinut irtautuvansa isänsä rautaotteesta ja pakenevansa Englantiin.

Pakoyritys kuitenkin havaittiin ja estettiin, ja nyt prinssi joutui katsomaan voimattomana sellinsä ikkunasta, miten von Kattea kidutettiin linnan pihalla.

Vartijoiden oli käsketty pakottamaan prinssi ikkunaan, jotta tämä joutuisi näkemään rangaistuksen omin silmin.

”Jeesus, ota vastaan sieluni”, von Katte huusi pudotessaan polvilleen. Sitten pyöveli kohotti miekkansa ja iski.

Von Katten ruumis jätettiin makaamaan pihalle kello kahteen iltapäivällä varoitukseksi kruununprinssille siitä, mitä Preussin kuninkaan uhmaamisesta seurasi.

Hans Hermann von Katten teloitus ei ollut vain käännekohta Fredrik II:n elämässä – se myös ennakoi Preussin nousua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan mahtimaaksi.

Ystävän ruumiin näkeminen kuori kruununprinssistä viimeisetkin kapinan rippeet ja teki hänestä raudankovan johtajan.

Kun Fredrik II nousi valtaistuimelle isänsä kuoltua vuonna 1740, hän teki useita onnistuneita valloitusretkiä, joilla hän ansaitsi lisänimen ”Suuri”.

Ratsastaessaan valloittamaan uusia maita tai lyömään vihollisiaan kuningas kantoi vaakunaansa, jossa oli Preussin musta kotka ja tunnuslause ”Suum cuique”, ”Jokaiselle ansionsa mukaan”.

Pari vuosisataa myöhemmin sama lause oli saksaksi – ”Jedem das Seine” – Buchenwaldin keskitysleirin portilla.

Preussi olikin Adolf Hitlerin perustaman natsivallan ilmeinen esikuva.

Preussilaiset hyveet siirtyivät seuraaville sukupolville myös kuningaskunnan jo kaaduttua.

Kärsivällisyys, rehellisyys ja muut pehmeät arvot kuuluivat myös preussilaisiin hyveisiin, mutta erityisesti preussilaisiin yhdistettiin ankarammat ominaisuudet, kuten ehdoton kurinalaisuus ja sokea tottelevaisuus.

Se, että Preussi voittaisi taistelun Saksan valta-asemasta fanaattisella nationalismilla ja aggressiivisella laajentumispolitiikallaan, ei ollut mitenkään tähtiin kirjoitettu.

Kun kolmikymmenvuotinen sota käynnistyi vuonna 1618, Eurooppa joutui etenkin protestanttisten saksalaiskuninkaiden ja katolisen keisarin ja hänen kannattajiensa väliseen veriseen väsytyssotaan. Sodan pitkittyessä monet sen osapuolet saivat kuitenkin useita muita valtapoliittisia kannustimia sotimiselle.

Konfliktin taistelukenttänä oli Pyhä saksalais-roomalainen valtakunta, joka ulottui Ranskasta lännessä Unkariin idässä ja Tanskasta pohjoisessa Italiaan etelässä.

Tuolloin Saksa ei ollut vielä yhtenäinen valtakunta vaan noin 300 itsenäisen kreivi-, herttua- ja kuningaskunnan sekä vapaakaupunkien tilkkutäkki, jonka ylin hallitsija oli keisari.

Yksi näistä herttuakunnista oli Brandenburg-Preussi, joka käsitti suuren osan Mainjoen pohjoispuolisesta Saksasta ja jonka pääkaupunki oli Berliini.

Etenkin Brandenburg-Preussi koki kovia 30-vuotisen sodan aikana.

Esimerkiksi sen väkiluku laski 1630-luvulla 113 500:sta vain 34 000:een asukkaaseen.

Sodat ja hävitys eivät lannistaneet Brandenburg-Preussin hallitsijaa, vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm I:tä.

Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhan jälkeen vaaliruhtinas verotti alamaisiaan raskaalla kädellä rahoittaakseen armeijan, joka torjuisi tulevat hyökkäykset.

”Hallitsija ei saa kunnioitusta, jollei hänellä ole omia joukkoja ja omia resursseja”, ruhtinas Fredrik Vilhelm I kiteytti vuonna 1667.

Preussi ei enää olisi merkityksetön mato Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa vaan vaarallinen myrkkykäärme, joka iskisi vihollisiinsa terävillä hampaillaan.

Kun Ruotsi hyökkäsi Brandenburg-Preussiin vuonna 1675, käärme iski, ja 25. kesäkuuta 1675 Fredrik Vilhelm I kukisti suuremman ruotsalaisarmeijan Fehrbellinissä Brandenburgissa.

Voitto Ruotsista oli käännekohta Preussin historiassa, ja se nousi valtatekijäksi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa.

Kun Fredrik Vilhelm I kuoli vuonna 1688, Brandenburg-Preussista oli tullut suurien aluevaltausten myötä suurin saksalaisvaltio Itävallan jälkeen.

Vuonna 1701 Brandenburg-Preussin Fredrik I kruunautti itsensä Preussin kuninkaaksi, ja Brandenburg-Preussista tuli pelkkä Preussi ja yksi yhtenäinen kuningaskunta.

Hänen seuraajansa Fredrik Vilhelm I hallitsi vuosina 1713–1740 ja kasvatti tuona aikana Preussin armeijan vahvuuden 40 000:sta 80 000:een.

Kun hänen pojastaan Fredrik II:sta tuli kuningas vuonna 1740, Preussin armeija oli Euroopan neljänneksi suurin ja armeijan kulut muodostivat 86 prosenttia valtion budjetista.

Filosofi Voltaire (1694–1778) kiteytti sen näin: ”Muilla valtioilla on armeija, mutta Preussin armeijalla on valtio.”

Fredrik Suuri teki vuoteen 1786 kestäneen hallintokautensa aikana Preussista eurooppalaisen suurvallan.

Niin kutsuttujen Sleesian sotien (1740–1763) ja seitsenvuotisen sodan (1756–1763) aikana kuningas valloitti saksalaisen Sleesian valtion Itävallan Habsburgeilta ja liitti saksalaisen Saksin osavaltion valtakuntaansa.

Sodissa kuoli noin 400 000 preussilaista eli noin 10 prosenttia väestöstä. Preussilaiset kuitenkin jumaloivat kuningastaan.

Fredrik Suuren kuollessa vuonna 1786 hänen henkilökulttinsa oli valtava, ja ”Alte Fritzin” lähes fanaattinen palvonta muistutti Adolf Hitlerin ympärille syntynyttä palvontaa puolitoista vuosisataa myöhemmin.

Sama päti erityiseen mentaliteettiin, joka ei koskenut vain armeijan noin 200 000 sotilasta vaan koko kansakuntaa.

Preussin hallinto oli tiukan militarismin, maskuliinisuuden, jyrkän konservatiivisuuden ja äärimmäisen kurin läpäisemä.

Kaikilta vaadittiin ehdotonta kuuliaisuutta, eikä kuninkaan määräyksiä ja valtion koskemattomuutta saanut kyseenalaistaa.

Preussin hyvin voideltu sotakoneisto joutui kuitenkin lopulta kohtaamaan voittajansa, kun Ranskan keisari Napoleon hyökkäsi Pyhään saksalais-roomalaiseen valtakuntaan 1800-luvun alussa.

Hän voitti vuonna 1806 Preussin Jenassa ja Auerstedtissä ja valtasi pian myös pääkaupunki Berliinin.

Ranskan voitot iskivät syviä kolhuja preussilaisten kilpeen.

Preussi solmi 9. heinäkuuta 1807 Tilsitissä Ranskan kanssa rauhansopimuksen, jonka nojalla Preussi joutui luopumaan kaikista alueistaan Elbejoen länsipuolella.

Preussin valtakunta menetti näin noin puolet maa-alueistaan.

Ranskalle kärsityn raskaan tappion jälkeen Preussi nykyaikaisti armeijaansa monilla uudistuksilla.

Ruumiillinen kuritus kiellettiin, ja nyt kaikilla oli mahdollisuus luoda uraa armeijassa ja edetä upseeriksi taustastaan riippumatta.

Armeijan modernisoiminen tuotti tuloksia.

Preussi osallistui moniin taisteluihin Napoleonia vastaan, ja vuonna 1813 Napoleon joutui vetäytymään Saksan alueilta hävittyään ratkaisevan Leipzigin taistelun.

Seuraavana vuonna Preussi hyökkäsi Ranskaan yhdessä Venäjän, Saksin, Ruotsin ja Britannian kanssa. Napoleon luopui kruunusta huhtikuussa 1814, ja seuraavana vuonna Euroopan uusista rajoista neuvoteltiin Wienin kongressissa.

Napoleon oli hajottanut Saksalais-roomalaisen keisarikunnan, ja sen tilalle tuli nyt Saksan liitto, johon kuului 35 valtiota ja neljä vapaakaupunkia.

Seuraavina vuosikymmeninä Preussi kasvatti valtaansa Saksan uusilla alueilla, muun muassa vuonna 1834 perustetun tulliliiton, Zollvereinin, myötä. Se loi saksalaisvaltioille sisämarkkinat mahdollistamalla tavaran vapaan liikkuvuuden.

Preussin pääministeriksi vuonna 1862 nousseella Otto von Bismarckilla oli kuitenkin vielä suuremmat suunnitelmat.

Hänen visionsa oli yhdistää monet pienet Saksan valtiot yhdeksi kansallisvaltioksi, mutta Itävalta ja Ranska olivat esteenä. Päästäkseen tavoitteeseensa Bismarckin piti herättää Preussin uinuva sotakone henkiin.

Ensin vuorossa oli Tanska, johon Slesvig ja Holsten kuuluivat, ja vuonna 1864 Preussi ja Itävalta kukistivat Tanskan armeijan toisessa Sleesian sodassa.

Kaksi vuotta myöhemmin Bismarck lähti sotaan Itävaltaa vastaan pakottaakseen maan pois Saksan liitosta ja sinetöidäkseen Preussin aseman valtioliiton johtajana.

Vuonna 1870 enää Ranska oli yhdistyneen Saksan tiellä, ja Bismarck kokosi saksalaiset pikkuvaltiot pikasotaan lännessä.

Vuonna 1871 Ranska oli voitettu ja perustettiin Saksan keisarikunta, jonka hallitsijaksi tuli Preussin kuningas Vilhelm I.

Ankara militarismi ja autoritäärinen valtiokoneisto, jotka olivat olleet Preussin menestyksen tukipilarit edellisinä vuosisatoina, johtivat kuitenkin keisarikunnan tuhoon.

Saksalainen historioitsija Ramsay Muir kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alettua vuonna 1914:

”Konfliktin historiallinen tausta on seurausta myrkystä, joka on levinnyt läpi eurooppalaisen järjestelmän vuosisatojen ajan, ja tämän myrkyn päälähde on Preussi.”

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan keisari Vilhelm II joutui luopumaan kruunusta, ja vuonna 1918 sosiaalidemokraatit (SPD) julistivat Saksan tasavallaksi, joka tunnetaan nimellä Weimarin tasavalta.

Preussilaiset kuuliaisuuden ja sotilaallisuuden ihanteet herätettiin henkiin jälleen natsismin aikana, mutta natsi-Saksan romahdettua Preussi pilkottiin Saksan osavaltioiksi.

Kuten Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower totesi, Preussille ei ollut paikkaa uudessa maailmanjärjestyksessä:

”Hitlerin ja natsismin kaaduttua pitää Preussin sotilasklikin kadota niiden mukana. Sotaa lietsovat militaristiset joukot tulee hävittää Saksasta, jos haluamme todelliset takeet rauhasta tulevaisuudessa.”