1. lokakuuta 1906: Suomessa naiset saivat äänioikeuden
Euroopassa ensimmäisenä Suomen rouvat ja neidit saivat äänioikeuden, kun uusi vaalilaki astui voimaan 1. lokakuuta 1906.
Mullistavan käänteen taustalla ei ollut sen vähempi kuin itse Venäjän keisari.
Hävittyään sodan Japanille 1905 ja kärsittyään levottomuuksista valtakunnassaan keisari Nikolai II lupasi yhä enemmän riippumattomuutta vaativalle Suomen suuriruhtinaskunnalle uudistetun kansanedustuslaitoksen.
Uusi vaalilaki takasi naisille täyden oikeuden äänestää ja asettua ehdokkaaksi, ja ensimmäisissä sen jälkeisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1907 valituksi tuli 19 naista. Useimmat olivat sosiaalidemokraattien ehdokkaita, ja puolue voitti 200 paikasta kaikkiaan 80.
Suomi itsenäistyi Venäjästä kuitenkin vasta, kun Venäjällä oli puhjennut vallankumous vuonna 1917.
Lue alta, miten Britannian naiset joutuivat turvautumaan koviin otteisiin saavuttaakseen äänioikeuden:
Suffragetit olivat valmiit taisteluun
Kaksi hahmoa tunkeutui ani varhain Surreyssa Lontoon eteläpuolella sijaitsevaan suureen huvilaan ja asetti rakennukseen kaksi aikapommia. Hetken kuluttua kuului, kuinka auto käynnistyi ja ajoi pois. Kello 6.10 Britannian valtiovarainministerin David Lloyd Georgen maaseutuasunnon naapurit heräsivät ministerin huvilasta kuuluneeseen ikkunoita helisyttävään räjähdykseen.
Poliisiraportissa kerrottiin: ”Räjähdyksen aiheutti todennäköisesti talon pohjoissiiven yläkerran makuuhuoneeseen asetettu säiliö, jossa oli noin 2,3 kiloa karkeaa ruutia. Ruuti oli sytytetty hitaasti palavalla kankaisella sytytyslangalla ja ajastimena oli käytetty kynttilää.” Kun kynttilä paloi riittävän pitkälle, sytytyslanka syttyi.
Tekijöistä jäi kolme johtolankaa: hiusneula, hattuneula ja päällyskenkä, jotka kaikki viittasivat tiettyyn suuntaan. Tekijät eivät olleet miehiä vaan naisia. Radikaali naisten yhtäläisiä oikeuksia ajava WSPU eli Women’s Social and Political Union oli iskenyt jälleen.
Teko ei jäänyt suinkaan ainoaksi lajiaan, sillä Britanniassa käytiin kiivasta kamppailua naisten äänioikeuden radikaalien kannattajien ja patavanhoillisten konservatiivipoliitikkojen välillä.
Suffragetit luopuivat mielenosoituksista
Kotitekoinen pommi valtiovarainministerin maaseutuhuvilassa antoi naisten äänioikeusvaatimuksille paljon enemmän julkisuutta kuin rauhalliset mielenosoitukset, yleisönosastokirjoitukset ja pamfletit, joilla naisten äänioikeutta oli tuloksetta yritetty edistää jo vuodesta 1897.
Väkivallatonta toimintaa organisoi naisten kansallinen äänioikeusyhdistysten liitto, National Union of Women’s Suffrage Societies, mutta jo vuonna 1903 rouva Emmeline Pankhurst tuli siihen tulokseen, että äänioikeustaistelu vaati kovia otteita, ja perusti radikaalin WSPU:n, jonka jäseniä Daily Mail -lehti alkoi kutsua suffrageteiksi.
WSPU:n jäsenet olivat usein yläluokkaisia kotirouvia, joilla oli muita enemmän aikaa omistautua politiikalle, mutta myös opettajat, sairaanhoitajat ja tehdastyöläiset osallistuivat naisten äänioikeutta ajavien suffragettien toimintaan.
Pankhurstin kannattajat olivat vakuuttuneita siitä, että suora toiminta toisi asialle julkisuutta ja tasoittaisi tietä naisten yhtäläisille oikeuksille. Kun tuloksia ei alkanut syntyä, toiminnan luonne muuttui vuosi vuodelta yhä radikaalimmaksi.
... joten naiset ottivat kovemmat keinot käyttöön.
Suffragetit aloittivat naisellisen sissisodan
Aluksi suffragetit olivat vain rikkoneet ikkunoita, kahlinneet itsensä miesten ylivallan linnakkeisiin ja katkoneet lennätinjohtoja. Kun miespuolisten vallanpitäjien tuki jäi pelkäksi sanahelinäksi ja tyhjiksi lupauksiksi, WSPU näki ainoana mahdollisuutenaan oman linjansa tiukentamisen.
Tammikuun 23. päivänä vuonna 1913 WSPU:ssa oltiin toiveikkaalla mielellä, sillä vihdoin naisten äänioikeus vaikutti käytännössä varmistuneen.
Valtiovarainministeri Lloyd George oli henkilökohtaisesti tavannut WSPU:n 20-henkisen lähetystön ja kuunnellut aidon kiinnostuneena ja myötätuntoa osoittaen, kun tekstiilityöntekijä Leonora Cohen kertoi saavansa vain 3,5 pennyn päiväpalkan, kun hänen mieskollegansa sai 6,5 pennyä käytännössä aivan samasta työstä.
Lloyd George oli esiintynyt tasa-arvon kannattajana ja luvannut tukea sekä samapalkkaisuutta että naisten äänioikeutta parlamentissa. Kun parlamentin alahuone ilmoitti samana päivänä, että esitys naisten äänioikeudesta äänestämisestä oli hylätty, ja että Lloyd George ei ollut edes kannattanut esitystä, WSPU:n mitta tuli täyteen.
”Tänä päivänä me julistamme sissisodan”, kuulutti Emmeline Pankhurst ja painotti, että tässä sodassa kunnioitettaisiin ihmishenkiä, muttei omaisuutta.
Lloyd Georgen talossa räjähti neljän viikon kuluttua. Poliisi ei päässyt tekijöiden jäljille hiusneulan, hattuneulan ja kalossin perusteella, mutta WSPU:n perustaja otti teosta moraalisen vastuun. ”Me räjäytimme valtiovarainministerin talon ravistellaksemme hänet hereille”, ilmoitti Pankhurst silmääkään räpäyttämättä.
Poliisi pidätti Pankhurstin Lontoossa 24. helmikuuta, ja hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Suffragetit alkoivat välittömästi ilmaista tukeaan vangitulle johtajalleen:
”Ehkä hallitus nyt ymmärtää, että me tulemme taistelemaan katkeraan loppuun saakka. Jos miehet räjäyttävät pommeja jonkin asian puolesta, sitä kutsutaan sodaksi, ja pommittamista pidetään sankarillisena.
Mikseivät naiset voisi käyttää samoja keinoja kuin miehet? Me emme ole pelkästään julistaneet sotaa vaan taistelemme vallankumouksen puolesta”, julisti Pankhurstin tytär.
Ministeri Lloyd Georgen talon iskusta alkoi naisasialiikkeen jyrkkä radikalisoituminen ja suoranainen pommi-iskujen ja tuhopolttojen sarja.
Vuosien 1913 ja 1914 attentaatit ympäri Britanniaa osoittivat, että naiset olivat valmiita uhraamaan oman hyvinvointinsa tasavertaisuusaatteen edestä.
Suffragetit vainosivat miesten kerhoja
Suffragetit tekivät mieluusti iskuja erityisesti vain miehille suunnattuihin paikkoihin. Useimmat golfklubit eivät huolineet naisia jäseneksi. Keväällä 1913, kun uuden golfkauden piti alkaa, monen kentän viheriö oli turmeltu kaivamalla lapiolla nurmeen iskulauseita, kuten ”EI ÄÄNIOIKEUTTA, EI GOLFIA”.
Ympäri Britanniaa golfkenttien reikälippujen tilalle vaihdettiin naisasialiikkeen valko-violetti-vihreitä viirejä, ja keilahalleihin, laukkaradoille ja muihin patriarkaatin tyyssijoihin tehtiin iskuja. Esimerkiksi toukokuussa 1913 poliisi löysi pommin Englannin pankin edestä, ja suffragetit räjäyttivät tähtitieteellisen observatorion. ”Rikospaikalta löytyi keksipaketti ja suffragettien propagandaa”, kerrottiin poliisin raportissa.
Saman vuoden kesäkuussa suffragetit Clara Giveen ja Kitty Marion sytyttivät tuleen Hurst Park -laukkaradan pääkatsomon. Lenora Cohen puolestaan tunkeutui Lontoon Toweriin, jossa säilytettiin Britannian kruununjalokiviä, ja löi rautatangolla pirstaleiksi kunniamerkkivitriinin.
Hän oli kuljettanut rautatangon Toweriin käärittynä paperiin, jossa luki: ”Tämä on protestini sitä vastaan, että hallitus riistää Britannian työtätekeviä naisia.”
Heinäkuuhun 1913 mennessä suffragetit olivat tehneet yhteensä 250 pommi-iskua tai tuhopolttoa puolen vuoden aikana.
Naiset maalasivat kohteisiinsa iskulauseita ja jättivät jälkeensä lehtisiä, joista kävi ilmi, ketkä olivat olleet asialla. Monet kertoivat aikeistaan aivan avoimesti. ”Tavoitteeni on polttaa kaksi rakennusta viikossa”, julisti suffragetti Lilian Lenton.
Huumoripostikortissa suffragetti hajottaa äänestyspaikan rynnätessään kotiin ottamaan leivonnaisia uunista.
1 000 suffragettia vangittiin
Kukaan ei kuollut WSPU:n vuoden 1913 terrorikampanjassa, vaikka tuhopolttoja ja räjäytyksiä tehtiin ympäri Britanniaa. Suffragetit kohdistivat iskunsa tyhjillään oleviin rakennuksiin ja vaaransivat vain oman henkensä.
Kaiken kaikkiaan 1 241 suffragettia joutui oikeuteen ja yli tuhat pantiin telkien taakse. Äänioikeustaistelijat eivät luovuttaneet vankilassakaan. Kun viranomaiset eivät suostuneet tunnustamaan suffragetteja poliittisiksi vangeiksi, joille kuului erioikeuksia, nämä menivät nälkälakkoon.
Viranomaisten vastaveto oli pakkosyöttäminen letkulla. Pakkosyöttäminen oli paitsi kivuliasta, se myös aiheutti usein keuhkokuumeen tai keuhkopussintulehduksen, jotka olivat tuohon aikaan hengenvaarallisia.
Äänioikeusaktivistit pysyivät itsepintaisesti nälkälakossa – esimerkiksi suffragetti Kitty Marionia pakkosyötettiin 232 kertaa – mistä syystä vuonna 1913 annettiin Kissa ja hiiri -lakina paremmin tunnettu erityissäädös vankien tilapäisestä vapauttamisesta.
”Pyydystä ja päästä” -säädöksen nojalla henkihieveriin nälkiintynyt suffragetti voitiin vapauttaa vankilasta niin pitkäksi aikaa, että hän ei olisi enää hengenvaarassa, jolloin hänet vangittaisiin uudelleen.
Tilapäisen vapautensa aikana naiset yleensä piileksivät poliisia ja toimivat aktiivisesti äänioikeuden edistämiseksi.
Ensimmäinen maailmansota rauhoitti suffragetit
Attentaatit jatkuivat vuonna 1914. Tässä vaiheessa kirkkokaan ei ollut suffrageteille pyhä. Eräänä aamuna kuulusta Lontoon Westminster Abbey -kirkosta nousi sakea savu, joka sai kirkkokansan pakenemaan henkensä edestä. WSPU oli sytyttänyt kuninkaallisen kruunajaisistuimen tuleen, ja liekkien kuumuus sai rappauksen putoilemaan katosta.
Taistelu naisten äänioikeudesta olisi varmaan jatkunut vielä pitkään, ellei Britannia olisi julistanut Saksalle sotaa 4. elokuuta 1914. Suffragetit päättivät sissisodan saman tien ja kävivät nyt yhtä suurella päättäväisyydellä taisteluun valtakunnan vihollista vastaan. Vastavuoroisesti kaikki vangitut naisasianaiset vapautettiin.
Vaikka kovista otteista luovuttiin, taistelu äänioikeuden puolesta jatkui kaikessa hiljaisuudessa kotirintamalla. Sillä välin, kun miehet sotivat mantereella, naiset tarttuivat miehisinä pidettyihin ammatteihin ja tehtäviin. Kuorma-autonkuljettajina, asetehtaissa ja rautateillä työskentelivät nyt naiset.
Sodan jälkeen naisten täysivaltaisuus oli kiistatta todistettu, ja viimein 18. helmikuuta vuonna 1918 – viisi vuotta ensimmäisen pommi-iskun jälkeen – naisten äänioikeus hyväksyttiin suurella ääntenenemmistöllä parlamentissa.
Aluksi naisten äänioikeus koski vain yli 30-vuotiaita naisia, joilla oli kiinteää omaisuutta, ja kului vielä yli kymmenen vuotta ennen kuin Britanniaan saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.