Stalinin jälkeen: Kommunistijohtajat taistelivat vallasta
Stalinin kuoltua alkoi kiihkeä valtataistelu. Hänen entiset hännystelijänsä Berija, Malenkov ja Hruštšov kävivät omaa sisällissotaansa Kremlin käytävillä. Voittajalle oli luvassa kaikki valta, häviäjiä odotti unohdus tai kuula kalloon.
Stalinin ruumis ei ollut vielä kylmennyt, kun kisa seuraajan paikasta käynnistyi kolmen miehen kesken.
Maaliskuun 1. päivänä 1953 kello oli yli kuusi illalla, eivätkä vartijat olleet nähneet elonmerkkejä Stalinin kesäasunnosta koko päivänä. Normaalisti huvilan ainokainen asukas käski tuomaan itselleen teetä kello 10:n ja 12:n välillä, mutta tuona aamupäivänä tavanomaista käskyä ei ollut kuulunut.
Kokemus oli opettanut Stalinin henkivartijoille, että oli vaarallista olla utelias. Oli kuitenkin myös päiviä, jolloin välinpitämättömyyskin saattoi kostautua. Silti ajatus uskaltautumisesta 73-vuotiaan Stalinin yksityisalueelle kutsumatta täytti miehet kauhulla. Helpotus olikin suuri, kun huvilan ruokasaliin syttyi valo. Näytti siltä, ettei vartijoiden tarvinnut puuttua asiaan.
Valojen syttymisestä huolimatta käskyä ei kuulunut. Neljän tunnin päästä vartioston päällikkö Pavel Losgatšev sai tarpeekseen epävarmuudesta. Jottei joutuisi vaarantamaan omaa henkeään, hän yritti vierittää tehtävän yhdelle vartijoista: ”Ala mennä. Olet ylin vartija, se on sinun tehtäväsi.”
”Minua pelottaa”, vastasi mies. Hän niskoitteli mieluummin kuin suututti Stalinin. ”Pelkää vaan, mutta minä en ole ajatellut leikkiä sankaria”, Losgatšev kivahti. Siinä samassa vartijat saivat hyvän syyn lähestyä Stalinia: heille tuotiin nippu kommunistipuolueen keskuskomitean lähettämiä papereita. Losgatšev meni sisään huvilaan asiakirjat mukanaan.
Hän piti mennessään tarkoituksella meteliä, sillä Stalinin tiedettiin inhoavan yllätyksiä. Ruokasalissa Losgatšev näki johtajan makaavan lattialla yöasussaan. ”Toveri Stalin, onko kaikki hyvin?” vartioston päällikkö kysyi. Suuri johtaja sopersi vastaukseksi jotain käsittämätöntä. Hän oli laskenut alleen.
Valtiojohto saapui paikalle
Päivän hiljaiselo vaihtui hälinään. Vartijat nostivat Stalinin sohvalle ja syöksyivät puhelimeen. He eivät kuitenkaan soittaneet lääkärille, sillä se ei kuulunut heidän toimivaltaansa. Stalinin tiedettiin olevan hyvin epäluuloinen lääkäreitä kohtaan, ja hänen edellinen puhdistusaaltonsa oli kohdistunut juuri lääkäreihin. Siksi vartijat ottivatkin yhteyttä jäykän valtakoneiston seuraavalle tasolle.
Kolmelta yöllä 20 kilometrin päästä Moskovasta saapui auto, mutta se ei tuonut mukanaan lääkäriä vaan Stalinin viralliset sijaiset Lavrenti Berijan ja Georgi Malenkovin. Miehille oli kerrottu Stalinin tilasta, mutta kun lattia narahteli äänekkäästi pyylevän Malenkovin alla, tämä riisui varmuuden vuoksi kengät jalastaan. Pelko Stalinin vihasta oli iskostunut niin syvälle hänen mieleensä. Hän ja Berija astuivat saliin sukkasillaan.
”Mitä täällä panikoidaan? Johtajahan on selvästi syvässä unessa”, tokaisi Berija nähtyään Stalinin, joka kuorsasi silminnähden rauhallisesti. ”Mennään, Malenkov.” Ällistyneenä vartioston päällikkö Losgatšev selitti uudestaan, missä tilassa hän oli löytänyt Stalinin.
”Älkää hermoilko, älkääkä häiritkö meitä. Antakaa toveri Stalinin nukkua”, Berija kiivastui. Lääkäriä kutsumatta hän ja Malenkov ajoivat takaisin Moskovaan. Vartijat jäivät taas pohtimaan tilannetta.
Stalin häilyi unen ja tiedottomuuden rajamailla. Huvilan henkilökunta alkoi soitella kaikille puolueen korkea-arvoisille jäsenille, jotka he vain tavoittivat. Aamuun mennessä he olivat aiheuttaneet niin paljon häiriötä, että Berijan ja Malenkovin oli pakko tehdä asialle jotain. He saapuivat seitsemän maissa aamulla paikalle mukanaan kolmas sisäpiirin mies, Nikita Hruštšov. Hän kertoi, että lääkäri oli tulossa.
Huvilalle ilmaantui lisää puolueen jäseniä, ja lopulta paikalle saapui myös lääkäri. Hän tutki Stalinin hermostuneena ja totesi sitten, että kyseessä oli vakava aivoverenvuoto. Jos Stalin jäisi eloon, hän olisi osittain halvaantunut eikä kykenisi enää työhön. Neuvostoimperiumin johtajasta oli tullut vihannes.
Päivän kuluessa Stalin palasi hetkeksi tajuihinsa. Vaikka Berija oli edeltävinä tunteina puhunut ivallisesti ennen niin pelkäämästään johtajasta, hän heittäytyi heti polvilleen suutelemaan diktaattorin kättä. Pian sen jälkeen Stalin menetti kuitenkin jälleen tajuntansa.
Paikalla olevan neuvostojohdon jäsenet valvoivat Stalinin vierellä kaksi kerrallaan, jotta kukaan ei olisi yksin Stalinin kanssa, mikäli tämä heräisi. Keskinäinen epäluulo alkoi kalvaa miehiä.
Vuonna 1945 vaikutusvaltainen joukkio kulki vielä käsikynkkää. Leppoisasti hymyilevät miehet vahtivat silti toisiaan tiukasti.
Neuvostoliittoon syntyi valtatyhjiö
- maaliskuuta klo 21.50 Stalin veti lopulta viimeisen henkäyksensä. Yksi aikakausi oli ohi – viimeinen vuoden 1917 vanhoista vallankumouksellisista oli menehtynyt. Uutinen kerrottiin kansalle aikaisin seuraavana aamuna.
Diktaattorin poismenoa surivat ainakin ne, joiden mielestä toisen maailmansodan aikana saavutettu voitto painoi vaakakupissa enemmän kuin Stalinin luoman poliisivaltion kauhut.
Suruun sekoittui pelko tulevaisuudesta, sillä Stalinille ei ollut nimitetty virallista seuraajaa. Sen jälkeen kun Stalin oli noussut valtaan 1920-luvulla, hän oli eliminoinut jokaisen, jossa olisi ollut ainesta kilpailijaksi. Ajatuskin maailmasta ilman Stalinia oli tulkittu valtionpetokseksi.
Huvilalle kokoontunut kommunistijohto reagoi diktaattorin poismenoon kukin tavallaan. Entinen ulkoministeri Vjatšeslav Molotov oli musertunut, vaikka hänen elämänsä Stalinin alaisena oli ollut pelkkää nöyryytystä.
Hieman aikaisemmin hän oli menettänyt paikkansa sisäpiirissä, ja hänen nimensä oli ollut vaarassa joutua puhdistuslistoille. Molotoville Stalin oli silti kommunismin sielu – hänessä oli henkilöitynyt kaikki, mihin Molotov oli uskonut ja minkä puolesta hän oli taistellut.
Neuvostoliitossa Stalinin kuolemaa surtiin useissa virallisissa tilaisuuksissa, ja monet olivat vilpittömästi pahoillaan.
Valtataistelu käynnistyi
Muut ruumiin ympärillä seisovat nyyhkivät enemmän tai vähemmän vilpittömästi, mutta Berija säteili riemusta. Hän poistui huvilalta ensimmäisenä ja kutsui kovaäänisesti autonkuljettajaansa. ”Hän aikoo heti kaapata vallan”, joku kuiskasi hiljaa Hruštšoville.
Huone tyhjeni nopeasti surijoista, jotka ryntäsivät autoihinsa ja lähtivät ajamaan Berijan perään kohti Moskovaa. Siellä ministerit ja korkea-arvoiset puolueen jäsenet kokoontuivat keskustelemaan tulevaisuudesta. Malenkov totesi kimeällä äänellään, jonka vuoksi häntä kutsuttiin selän takana pikkutyttöön viittaavalla pilkkanimellä ”Malenjaksi”: ”Maa ei kestä tuntiakaan ilman johtajaa.”
Kaikille oli selvää, mitä Malenkov tarkoitti: Neuvostoliiton oli näytettävä vahvalta, jotta Yhdysvallat ei hyökkäisi.
Molotov oli luonnollinen vaihtoehto maan uudeksi johtajaksi. Huolimatta hänen vasta tapahtuneesta alentamisestaan hän oli kuulunut maan johdon sisäpiiriin pitempään kuin kukaan muu. Toisin kuin monella muulla puolueen jäsenellä hänellä ei kuitenkaan ollut todellista halua astua johtoon.
Berija teki nopean liikkeen ja ehdotti Malenkovia hallituksen uudeksi johtajaksi eli pääministeriksi. Ennen kuin kukaan ehti esittää vastalausetta, Malenkov ehdotti Berijaa varapääministeriksi.
Miehet olivat selvästi sopineet asiasta etukäteen. Kukaan ei uskaltanut vastustaa ehdotuksia, koska yhdessä kaksikko muodosti voimakkaan vastuksen. Berija pystyi terrorikoneistonsa avulla pidättämään vaikka kaikki läsnäolijat.
Malenkov oli nyt muodollisesti Neuvostoliiton vaikutusvaltaisin mies, mutta todellista valtaa käytti Berija. Hän sai johdettavakseen sisäministeriön, jonka hän yhdisti salaiseen poliisiin. Tämän jälkeen hän hallitsi kaikkia valvontakoneiston osia.
Muut tärkeät tehtävät jaettiin kokouksen osanottajille. Molotov sai vanhan paikkansa ulkoministerinä. Hruštšov, jonka monet olivat odottaneet saavan keskeisen tehtävän, saikin vain paikan kommunistipuoleen sihteeristössä. Tämä toki soi hänelle tilaisuuden hankkia liittolaisia ja epävirallista vaikutusvaltaa.
Berija käyttäytyi kuin Stalin
Kaikki Kremlissä tajusivat, että Berija tavoitteli yhtä suurta valtaa kuin Stalinilla oli ollut ja että hän oli jo hyvää vauhtia saavuttamassa päämääränsä. Turvallisuuspoliisin avulla hän pystyi eliminoimaan kenet halusi ja sai kilpailijansa tunnustamaan keksittyjä rikoksia.
Berija ei silti ollut vielä riittävän voimakas haastamaan koko neuvostojohtoa kerralla. Malenkov toimikin Berijan julkisivuna, kun tämä ohjaili asioita taustalta. Berija suuntasi huomionsa suurimpaan uhkaansa eli Yhdysvaltoihin. Koska hänen eloonjäämisvaistonsa ylitti hänen ideologisen vakaumuksensa, hän päätti alkaa lämmitellä suhdetta veriviholliseen.
Berija perusteli toimiaan sillä, että uusi ja suvaitsevampi suhtautuminen kapitalistista länttä kohtaan voisi estää tuhoisan kolmannen maailmansodan puhkeamisen.
Yritys vähentää ideologian merkitystä ulkopolitiikassa paljasti kuitenkin Berijan heikon kohdan, johon viholliset iskivät heti tilaisuuden tullen. Tilaisuus koittikin, kun itäsaksalaiset työläiset ryhtyivät lakkoon.
Toisen maailmansodan jälkeen Saksan itäosan asukkaat olivat eläneet neuvostomiehityksessä. Nyt he lähtivät kaduille vaatimaan tuotantovaatimusten alentamista ja edullisempia kulutustuotteita. Jotkut vaativat jopa vapaita vaaleja.
Berija piti itäsaksalaisten toiveita provokaationa. Hän kysyi Berliinin neuvostokomissaarilta, miksi tämä ”säästi ammuksia”. Pian taisteluvaunut vyöryivät kaduille. Osa mielenosoittajista sai heti surmansa, osa tuomittiin kuolemaan. Berijan menetelmät palauttivat rauhan maahan, mutta hänen yrityksensä lähestyä länttä olivat kärsineet pahan takaiskun. Kremlissä hänen vastustajansa tajusivat hetkensä koittaneen.
Lavrenti Berija oli gruusialainen, kuten Stalin, ja moraaliltaan yhtä paatunut. Hän hallitsi julmaa terrorikoneistoa, joka vakoili, vangitsi, karkotti ja teloitti ihmisiä ja ylläpiti poliittisille vangeille tarkoitettuja Gulag-leirejä. Ideologia ei merkinnyt Berijalle mitään. Häntä ajoivat kunnianhimo ja pelko siitä, että hän olisi seuraava vehkeilystä epäilty.
Berija menetti pelin
- kesäkuuta 1953 pääministeri Malenkov avasi hallituksen kokouksen. Jo ensimmäinen lause paljasti, että kyseessä ei ollut rutiinikokous: ”Ennen kuin käymme päiväjärjestykseen, ehdotan, että keskustelemme toveri Berijan tapauksesta”, Malenkov totesi. ”Mistä tapauksesta? Mitä oikein höpiset?” Berija ärähti.
Vastaus oli syytekirje, jonka Malenkov oli laatinut yhdessä Hruštšovin ja Molotovin kanssa. Sen mukaan Berija oli pyrkinyt diktaattoriksi nostamalla turvallisuuspalvelunsa puolueen ja hallituksen yläpuolelle ja harjoittamalla omaa politiikkaansa.
Kun Berijalle tämän jälkeen kerrottiin, että hänet oli pidätetty, hänen kasvonsa alkoivat vihertää. Malenkov painoi nappia, jolloin sivuhuoneen ovi aukesi ja sisään vyöryi kenraaleja pistoolit esillä.
Berijan käskyttämien vartijoiden lisäksi vain asevoimien päälliköillä oli oikeus kantaa aseita Kremlissä. Juonittelijat olivat siksi koonneet sinne ryhmän kenraaleja, jotka olivat halukkaita toimimaan poliiseina vallankaappauksessa.
Kenraalit ottivat Berijan nopeasti kiinni, ja hänet kuljetettiin sotilasvankilaan, jossa hän oli turvallisuuspalvelun ulottumattomissa. Sitten hänen lähimmät miehensä pidätettiin.
- heinäkuuta Berija lähetti Malenkoville kirjeen pelastaakseen nahkansa: ”Kun toveri Stalin poistui keskuudestamme, nimitin epäröimättä sinut hallituksen johtoon, ja olen sitä mieltä, että se oli ainoa oikea valinta”, hän kirjoitti ja myönsi tehneensä virheitä.
Kirje ei kuitenkaan auttanut Berijaa kiipelistä. Hän oli liian vaarallinen, eikä Malenkov liittolaisineen voinut vapauttaa häntä. Sen sijaan Berija sai kokea saman kohtalon, jonka hän oli itse langettanut tuhansille: joulukuussa 1953 hän joutui oikeudenkäyntiin ilman oikeutta puolustautua tai valittaa.
Berija tuomittiin vastavallankumouksellisten voimien tukemisesta vuosina 1917–1922, armeijan heikentämisestä puhdistuksilla 1930-luvulla ja yhteydenpidosta Saksaan ennen sen hyökkäystä Neuvostoliittoon vuonna 1941.
Berijalle ja kuudelle hänen lähimmälle miehelleen langetettu kuolemantuomio sai Berijan anomaan polvillaan itkien armoa. Muut tuomitut teloitettiin ampumalla, mutta Berija ei kyennyt kohtaamaan teloituskomppaniaa arvokkaasti. Sen sijaan häntä ammuttiin sellissä otsaan.
Malenkov teki pahan virheen
Kun Berija oli saatu raivattua tieltä, Malenkov saattoi alkaa käyttää valtaa, joka hänellä oli ollut ennen vain paperilla. Koska hän pystyi hallitsemaan valtiokoneiston tärkeimpiä virkoja, hänellä oli parhaat edellytykset seurata Stalinin jalanjälkiä.
Samana päivänä, kun Berija pidätettiin, Malenkov siirsi Neuvostoliiton ydinaseohjelman valvonnan suoraan alaisenaan olevalle ministeriölle. Hän halusi näin vahvistaa hallituksen asemaa verrattuna puolueeseen, josta hänellä oli vain osittainen ote.
- elokuuta 1953 Malenkov julkaisi uutisen, joka herätti paljon huomiota: ”Yhdysvallat ei ole enää ainoa maa, jolla on vetypommi.” Muutaman päivän kuluttua Kazakstanin autiomaassa tehtiin koeräjäytys RDS-6s-pommilla.
Georgi Malenkovin tehtävä Stalinin alaisena oli johtaa kommunistista puoluetta ja nostaa sopivia henkilöitä ylöspäin hierarkiassa. Pyylevää, kimeä-äänistä ja kalpeaa
Malenkovia oli helppo aliarvioida, mutta hän oli hyvin tehokas ja armoton. Stalinin silmissä Malenkovin parhaat puolet olivat nöyryys ja vakaumuksellisuus.
Päällisin puolin näytti siltä, että Malenkov oli kovaa vauhtia nousemassa Neuvostoliiton kiistattomaksi johtajaksi, mutta todellisuus oli toinen.
Malenkov oli enemmän teknokraatti kuin kommunisti, ja häneltä puuttui kyky innostaa ihmisiä ja saada heidät ihastumaan itseensä ja politiikkaansa. Hän ei myöskään ollut yhtä taitava juonittelija kuin kilpailijansa Nikita Hruštšov.
Harvat ymmärsivät valtapelin kirjoittamattomia sääntöjä paremmin kuin Hruštšov. Hän oli organisoinut Berijan kaatamisen, ja hän oli myös puolueen vahvin persoona, jolla oli paljon vaikutusvaltaa nousujohteisella uralla olevien nuorten lahjakkuuksien keskuudessa.
Malenkov vaaransi asemansa neuvostokansalle suunnatulla viestillä maaliskuussa 1954. Siinä hän sanoi, että oli välttämätöntä kohentaa suhteita Yhdysvaltoihin, sillä uusi maailmansota voisi ”nykyaikaisilla aseilla käytynä merkitä maailman sivilisaation tuhoutumista”.
Malenkov oli Kremlissä ainoa, jolla oli kylliksi tietoa ydinaseiden voimasta. Hänen väitteensä oli kuitenkin virallisten puolueoppien vastainen, sillä niiden mukaan sota johtaisi sosialistisen leirin voittoon kapitalistien kustannuksella.
Malenkov jäi mielipiteineen yksin, ja huhtikuussa hän yritti pelastaa tilanteen uudella lausunnolla, jossa hän sanoi, että lännen vihamieliset toimenpiteet johtaisivat kapitalismin romahtamiseen.
Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Hruštšovilla oli ase, jota hän saattoi käyttää Malenkovia vastaan. Vuoden kärsivällisen myyräntyön jälkeen hän iski.
Kommunistipuolueen keskuskomitean kokous 31. tammikuuta 1955 oli kuolinisku Malenkovin pyrkimyksille. Hruštšovilla oli viimein niin paljon valtaa, että hän pystyi hyökkäämään pääministerin kimppuun avoimesti. Kokouksessa Malenkovia syytettiin vallan väärinkäytöstä Stalinin aikana ja Berijan tukemisesta vallankaappauksessa.
Pahin syytös koski Malenkovin suhtautumista Yhdysvaltoihin: ”Toveri Malenkovilta puuttuu luonnetta ja selkärankaa”, Hruštšov ivaili. Malenkovin oli pakko luopua pääministerin paikastaan, mutta hän sai luvan jatkaa tavallisena ministerinä. Veristen puhdistusten aika oli ohi.
Voittaja selvisi lopulta
Neuvostoliiton vahvin mies oli nyt Hruštšov. Hän oli syrjäyttänyt kilpailijansa ja pääsi lopulta tavoittelemaan tosissaan täydellistä valtaa. Kommunistisen puolueen puoluekokouksessa 25. helmikuuta 1956 Hruštšov päätti laittaa kaiken peliin. Hän nousi puhujanpönttöön ja aloitti puheen, joka koski virallisesti erehtymätöntä Stalinia.
”Stalin oli hyvin epäluuloinen mies, sairaalloisen epäluuloinen”, Hruštšov kertoi tyrmistyneelle kuulijakunnalle. ”Hän näki kaikkialla vihollisia, kaksinaamaisuutta ja vakoilijoita.”
Hruštšov luetteli lukuja, jotka kertoivat karua kieltään entisen johtajan vallanhimosta: 1 966:sta puoluekokouksen jäsenestä oli pidätetty ja ammuttu 1 108. Keskuskomitean 139 jäsenestä 98 oli kokenut saman kohtalon.
Hruštšovin mukaan Stalinin puna-armeijan upseeristossa suorittamat puhdistukset olivat olleet vielä pahemmat, sillä ne olivat heikentäneet armeijaa juuri ennen saksalaishyökkäystä vuonna 1941.
Kuulijat olivat kauhistuneita. Moni läsnäolija oli säilyttänyt puhdistuksissa henkensä noudattamalla kyselemättä Stalinin käskyjä. Osa oli edistänyt uraansa ilmiantamalla kilpailijoitaan vastavallankumouksellisina ja vakoilijoina.
Hruštšovin ”isänmurha” jäi historiaan ”salaisena puheena”. Puolueen jäsenten vastustuksen vuoksi se julkaistiin virallisissa tiedotusvälineissä vasta vuonna 1989. Hruštšov piti kuitenkin huolta, että puheen sisältö vuosi julkisuuteen jo heti kokouksen jälkeen.
Puolueen vanha kaarti päätti pysäyttää Hruštšovin, ja Molotov liittoutuikin Malenkovin kanssa iskeäkseen hallituksen kokouksessa 18. kesäkuuta 1957.
Armeija asettui kuitenkin Hruštšovin puolelle, ja muutaman päivän kuluttua tilanne oli ohi.
Malenkov joutui luopumaan asemastaan ja hänet siirrettiin vesivoimalan johtajaksi Kazakstaniin. Molotov taas nimitettiin Mongolian suurlähettilääksi.
Nikita Hruštšov oli talonpojan poika, ja hän oli käynyt koulua erittäin vähän. Mielialan vaihtelut tekivät hänestä arvaamattoman, mutta toisaalta hän oli hyvin voimakas persoona ja hänellä oli tarkka poliittinen vainu. Hruštšov ei unohtanut koskaan juuriaan, ja häntä onkin kutsuttu Kremlin viimeiseksi todelliseksi kommunistiksi.
Seitsemän vuotta vallassa
Talonpoika, jota korkeammin koulutettujen kilpailjoiden oli vaikea sulattaa, oli voittanut taistelun vallasta. Hruštšovin mahti ei silti koskaan yltänyt Stalinin tasolle, sillä hän ei käyttänyt yhtä julmia keinoja.
Hän osoitti kuitenkin pitävänsä valtaa tiukasti hallussaan, kun hän alkoi lämmitellä suhteita Yhdysvaltoihin. Hruštšov onnistui siinä, mikä oli ollut Berijalle ja Malenkoville kohtalokasta.
Kiivasluonteinen Hruštšov hallitsi Kremliä vuoteen 1964, jolloin kansainvälisillä näyttämöillä koetut nöyryytykset ja taloudellinen alamäki johtivat Neuvostoliitossa vallanvaihtoon.
Puolueen johtajat, KGB ja kenraalit päättivät, että Hruštšov oli korvattava vakaammalla persoonallisuudella. Valta siirrettiin verettömällä vallankaappauksella Leonid Brežneville. Syrjäyttämisensä jälkeen Hruštšov vietti eläkepäiviään Moskovassa.
Hänen muistokirjoituksensa Pravdassa oli lyhyt:
”Keskuskomitea ja ministerineuvosto ilmoittavat surullisena, että Nikita Hruštšov kuoli 11. syyskuuta 1971 pitkän ja vaikean sairauden murtamana 78 vuoden iässä.”