Rautakansleri yhdisti Saksan

Otto von Bismarck katkeroitui.

Hän tunsi itsensä korvaamattomaksi ja aliarvostetuksi, ja vaikka hän nuoruuden päivinään ei ollutkaan unelmoinut valtiomiehen urasta, nyt hän kaipasi poliittista elämää niin intohimoisesti, ettei osannut nauttia eläkepäivistään.

Ei, vaikka hän oli saanut palata lapsuutensa maalaismaisemiin, joista hänet oli lapsena pakotettu lähtemään vastoin tahtoaan.

Äiti päätti Bismarckin elämästä

Bismarck vietti lapsuutensa Schönhausenissa Preussin kuningaskunnassa, joka oli Itävallan jälkeen toiseksi suurin noin 40 tuonaikaisesta saksalaisesta pikkuvaltiosta.

Hän asui isänsä Ferdinand von Bismarckin tilalla lähellä Magdeburgia. Ferdinand oli kelvoton tilanomistaja ja jatkuvasti vararikon partaalla, mikä korvensi hänen vaimoaan Wilhelminea.

Wilhelmine oli paremmista piireistä kotoisin oleva rikkaan perheen tytär, jonka suvussa oli runsaasti menestyneitä tutkijoita ja virkamiehiä.

Hän oli nainut Ferdinandin jo 16-vuotiaana, mutta elämä maaseudulla ei sopinut hänelle. Hän oli kaupunkilaistyttö, joka oli kotonaan älymystön keskuudessa.

Hänen suuri unelmansa oli, että hänen lapsikatraansa nuorin ja etevin, Otto, jatkaisi hänen sukunsa perinteitä, ja niin Oton ollessa 7-vuotias Wilhelmine muutti pojan kanssa Berliiniin ja pani Oton kaupungin parhaaseen kouluun.

Otto ei ollut muutosta lainkaan innoissaan.

Hän rakasti maalaiselämää ja vihasi äitiään siitä, että tämä oli riistänyt hänet juuriltaan, mutta Wilhelmine oli järkkymätön: hänen poikansa kävisi kunnon koulua ja etenisi urallaan, eikä siitä asiasta keskusteltaisi.

Otto ei kotiutunut Berliiniin. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi ja vieroksui älymystöpiirejä, joihin hänen äitinsä häntä vei.

Hän ei saanut päättää omasta elämästään edes päätettyään koulunkäyntinsä, vaan hänen äitinsä oli päättänyt, että Otto lähtisi opiskelemaan oikeustiedettä.

Niin Otto lähetettiin vuonna 1832 Göttingenin yliopistoon. Nuori Otto von Bismarck ei uppou­tunut kirjojen maailmaan, vaan hän viihtyi luentosaleja paremmin kestikievareissa ja piti tyttöjen seuraa professoreiden seuraa parempana.

Sellaisella elämänmenolla hän velkaantui pian pahoin, ja ennen pitkää hänen oli palattava Berliiniin, missä hän saattoi asua äitinsä luona opiskellessaan sikäläisessä yliopistossa.

Hullu junkkeri

Valmistuttuaan Bismarck sai pian töitä Preussin valtionhallinnosta Aachenista, mutta tylsä virkamiesura ei häntä kiinnostanut.

Hän jatkoi huikentelevaista elämäntapaansa, oli luvatta poissa töistä, harrasti uhkapelejä ja jahtasi jokaista tielleen osuvaa naista kasvattaen kaiken aikaa uutta velkataakkaa.

Niinpä Bismarckin virkamiesura jäi lyhyeksi, ja kun hänen äitinsä kuoli vuonna 1839, hän muutti 24-vuotiaana takaisin perheensä maatilalle tilanomistajaksi.

Bismarck kuitenkin tylsistyi myös maaseudulla ja vikitteli ajankulukseen tilallisten tyttäriä, kävi yhtenään metsästysretkillä ja joi kuin sieni.

Hänen käytöksensä oli muutenkin niin erikoista – hän esimerkiksi päästi kerran ketun irti naispuolisen tuttavansa kotona – että häntä alettiin kutsua seudulla ”hulluksi junkkeriksi”.

Lopulta vuonna 1847 Bismarckin elämä asettui uomiinsa, kun hän meni naimisiin Johanna von Puttkamerin kanssa. Tämä oli harras kristitty tilallisen tytär, jonka seurassa Bismarck rauhoittui.

Samoihin aikoihin Bismarck otti ensimmäiset askeleensa politiikassa. Hänet valittiin Preussin valtiopäiville, missä hän edusti äärikonservatistisia rojalis­teja pyrkien tukahduttamaan demokratiaa vaativat voimat.

Hän uskoi kuninkuuteen Jumalan armosta ja tuki vankkumatta ystäväänsä Preussin kuningasta Fredrik Vilhelm IV:tä. Bismarck oli ulkoiselta olemukseltaan riuska, mutta hänellä oli hento ääni.

Silläkin hän pystyi silti esittämään voimakkaita vastalauseita kaikille, jotka kyseenalaistivat valtiopäivillä vanhan yhteiskuntajärjestyksen.

Yksi tuon ajan polttavia kysymyksiä oli, pitäisikö lukuisten saksalaisten pikkuvaltioiden jatkaa itsenäisinä valtioina vai sulautua yhdeksi yhtenäiseksi Saksan valtioksi.

Bismarck torjui jälkimmäisen vaihtoehdon jyrkästi toteamalla:

”Me olemme preussilaisia ja haluamme pysyä preussilaisina!”

Ne sanat Bismarck vielä pyörtäisi, mutta tuossa vaiheessa hänellä ei ollut vielä aavistustakaan siitä, että juuri hän eräänä päivänä yhdistäisi Saksan.

Preussin mies Frankfurtissa

Bismarck eteni valtiopäiviltä seuraavalle tasolle, kun Fredrik Vilhelm vuonna 1851 nimitti uskollisen kannattajansa Preussin edustajaksi yhteissaksalaisille liittopäiville Frankfurtiin.

”Minä teen velvollisuuteni, joten antakoon Jumala minulle tarvitsemani viisauden”, hän totesi luottavaisesti ottaessaan viran vastaan.

Bismarckia sinnikkäämpää Preussin etujen puolesta­puhujaa kuningas olisi tuskin voinut löytää. Liittopäivillä oli viriämässä kiista mahdollisesti yhdistyvän Saksan tulevaisuuden suunnasta.

Suursaksalaiset halusivat yhtenäiseen Saksaan mukaan myös Itävallan, preussilaismieliset puolestaan halusivat, että Preussi ottaisi johtoaseman ja Itävalta jätettäisiin kokonaan yhtenäisen Saksan ulkopuolelle.

Preussin valtiopäivillä Bismarck oli alituiseen puhunut yhteistyöstä Itävallan kanssa, mutta nyt hän muutti mieltään. Häntä oli alkanut ärsyttää, että itävaltalaiset pitivät omaa maataan saksankielisen alueen ainoana suurvaltana.

Hän joutui jatkuvasti kiihkeisiin sanaharkkoihin Itävallan edustajien kanssa ja julisti muun muassa:

”Saksa on liian pieni meille molemmille.”

Vaikeuksien kautta valtaan

Konflikti Itävallan kanssa oli ainoa asia, joka Bismarckia Frankfurtissa kiinnosti, ja hän paneutui siihen koko tarmollaan.

Hän ei ollut päivääkään poissa töistä, vaikka hän poltti paksuja sikareja aamusta iltaan ja eli pääasiassa ”mustalla sametilla”, omalla juomasekoituksellaan, jossa oli portteria ja samppanjaa.

Vuonna 1858 Bismarckin poliittinen ura oli katketa karusti, kun Fredrik Vilhelmin mieli häiriintyi pahasti ja tämän veljestä Vilhelm I:stä tuli kuningas.

Uusi hallitsija nimitti liberaalin hallituksen ja teki selväksi, että hän halusi tehdä yhteistyötä Itävallan kanssa.

Samassa yhteydessä Vilhelm I sysäsi Bismarckin syrjään päivänpolitiikasta. Bismarck lähetettiin suurlähettilääksi ensin Pietariin ja sitten Pariisiin kauas tapahtumien keskipisteestä.

Vasta vuonna 1862 Bismarckia tarvittiin jälleen Preussissa. Kuningas oli vaikeuksissa, kun valtiopäivien enemmistö kieltäytyi myöntämästä rahaa Preussin armeijan vahvistamiseen ja nykyaikaistamiseen.

Vilhelm I tarvitsi siis rohkeaa ja lujatahtoista miestä, joka uskalsi uhmata enemmistöä – ja Bismarck oli juuri sellainen mies.

Vilhelm ei nähnyt muuta keinoa kuin nimittää Bismarck Preussin pää- ja ulkoministeriksi. Tilanomistajan poika Bismarck oli päässyt Preussin huipulle 47-vuotiaana.

Hänellä ei ollut ministeritason kokemusta eikä talouden asiantuntemusta, mutta hänellä oli jotain muuta: hänellä oli unelma Preussin johtamasta vahvasta Saksasta.

Valtiopäivien budjettivaliokunnan tapaamisessa Bismarck korosti tarvetta vahvistaa ja kouluttaa armeijaa, ja kuuluisassa puheessaan hän julisti muun muassa:

”Aikamme suuria kysymyksiä ei ratkaista puheilla ja enemmistöpäätöksillä vaan verellä ja raudalla.”

Näin Bismarck löi korttinsa pöytään. Vaikka hän ajoittain yritti saavuttaa tavoitteensa rauhanomaisin keinoin, hän piti sotaa välttämättömänä pahana, johon saattoi turvautua ”kun kaikki muut keinot ovat poissuljettuja”.

Kun valtiopäivien enemmistö yhä kieltäytyi myöntämästä varoja armeijan vahvistamiseen, Bismarck yksinkertaisesti vahvisti haluamansa budjetin ilman parlamentin hyväksyntää. Poliitikot olivat raivoissaan.

Strateginen Tanskan sota

Vahvan armeijan avulla Bismarck saattoi pyrkiä kohti suurvaltaunelmaansa. Nyt puuttui enää sota, joka kokoaisi kansan kuninkaan ja Bismarckin taakse.

Schleswigin ja Holsteinin herttuakuntien saksalaismielisen väestön sekä Tanskan valtakunnan välinen kriisi tulikin Bismarckille kuin tilauksesta.

Tanskan hallitus oli kansainvälisten sopimuksien vastaisesti julistanut Schleswigin osaksi Tanskan kuningaskuntaa, mikä herätti närää koko Saksassa.

Silloin Bismarck uhkasi yhdessä Itävallan kanssa miehittää Schleswigin, jos Tanska ei antaisi periksi asiassa.

Bismarck toki karsasti yhä Itävaltaa, mutta poliittisista syistä hän näki järkeväksi toimia tällä kertaa yhdessä Itävallan kanssa.

”Myöhemmin saamme sitten nähdä, koittaako eron hetki ja kenen aloitteesta se koittaa”, hän uskoutui Preussin suurlähettiläälle Ranskassa.

Tilanne oli uhkaava, mutta Tanskan hallitus ei nöyrtynyt Bismarckin edessä. Niin Preussin ja Itävallan joukot marssivat Tanskaan.

Taistelut Tanskan ja saksalaisjoukkojen välillä päättyivät saksalaisvoittoon, ja Tanskan oli luovutettava Schleswig ja Holstein Preussille ja Itävallalle.

Bismarckia ja kuningasta ylistettiin Preussissa sankareina.

Bismarckin poliittinen asema oli pelastettu, ja nyt hän alkoi hautoa lopullista tilintekoa Itävallan kanssa. Hän puhui avoimesti siitä, että ”Saksa oli vapautettava Itävallan dominanssista”.

Taistelu Saksan herruudesta käytiin vuonna 1866 Schleswigin ja Holsteinin kiistan jatkona.

Ovelalla diplomatialla Bismarck varmisti etukäteen, että mikään muu Euroopan suurvalta ei puuttuisi tilanteeseen, minkä jälkeen hän marssitti Preussin joukot itävaltalaisia vastaan Holsteinissa ja provosoi sodan, jonka Itävalta pian hävisi.

Bismarck kiukutteli tahtonsa läpi

Vilhelm I oli vastentahtoisesti antanut vetää itsensä sotaan, mutta nyt hän vaati voiton lisäksi myös alueluovutuksia tai vähintäänkin preussilaisten voitonmarssia Wienin halki.

Bismarck oli kuitenkin toista mieltä. Hän näki, että Preussi saattaisi vielä hyötyä Itävallasta, eikä hän halunnut, että Itävaltaa nöyryytettäisiin enää enempää.

Kaksi päivää Bismarck vaati kuningasta ja kenraaleja taipumaan tahtoonsa kaikin keinoin: hän raivosi, itki katkerasti, heittäytyi lattialle, paiskoi lautasia, nyyhkytti ja uhkasi hypätä ikkunasta.

Kuningas oli tottunut Bismarckin temppuihin tämän halutessa saada tahtonsa läpi, mutta hän taipui lopulta.

Bismarck pystyi yleensä vaikuttamaan merkittävästi Vilhelmin päätöksiin, ja jos hän joskus ei onnistunutkaan taivuttelemaan kuningasta, hän saattoi tuhahtaa:

”On valkoisia ihmisiä, on mustia ihmisiä ja sitten on monarkkeja!”

Voitettuaan Itävallan Preussi perusti vuonna 1866 Mainjoen pohjoispuolisten valtioiden kanssa Pohjois-Saksan sotilasliiton.

Seuraavana vuonna se kehittyi sotilasliitosta Preussin johtamaksi 22 valtion liittovaltioksi. Bismarckia ylistettiin Preussissa kaikkien aikojen sankarina, mutta verinen sota oli jättänyt häneen jälkensä.

Hän oli nyt sitä mieltä, että ”kukaan, joka on katsonut taistelutantereella kuolevana makaavaa miestä silmiin, ei enää lähde sotaan kevyin mielin”.

Poliittinen työ oli ollut rankkaa, ja Bismarck alkoi puhua politiikasta vetäytymisestä. Hän poistuikin joksikin aikaa parrasvaloista Berliinissä sijaitsevaan sotkuiseen virka-asuntoonsa.

Asunto ei sopinut edustustehtäviin, mutta se ei Bismarckia haitannut.

”Se mikä ei minulle kuulu, ei minua kiinnosta”, hän ilmoitti, kun diplomaatit ja muut arvovieraat joutuivat puikkelehtimaan kirjapinojen, romujen ja valtionpäämiesten antamien lahjojen seassa.

Lattioilla oli lukuisia maalauksia odottamassa ripustamista, ja keittiö oli sellaisessa kunnossa, että ruoka oli tilattava ravintoloista.

Viinikellarissa sen sijaan ei ollut moittimista. Siellä oli hyvässä järjestyksessä yli 10 000 viinipulloa.

Bismarck olikin ilmoittanut tavoitteekseensa juoda elämänsä aikana oluen, pöytäviinin ja konjakin lisäksi vähintään 5 000 pulloa samppanjaa.

Konjakkia kului varsinkin puheita pidettäessä, sillä hänellä oli aina puhuessaan konjakkilasi vierellään ja hän saattoi puheen aikana tyhjentää sen jopa 20 kertaa.

Napoleon III provosoitiin sotaan

Bismarck ei kuitenkaan pysynyt pitkään aloillaan. Hän oli luonteeltaan levoton ja etsi alati uusia haasteita.

Hänellä oli kyky synnyttää kriisejä aina tarvittaessa, ja heinäkuussa 1870 hänen onnistui provosoida Ranska julistamaan sota Preussille.

Sodanjulistus oli Ranskalta harkitsematon teko, sillä Ranskan armeija oli auttamatta alivoimainen ja jäi nopeasti saksalaisjoukkojen jalkoihin.

Hallitsijat ja poliitikot kaikkialla Saksassa uhkuivat voitonriemua, ja Bismarckilla oli nyt hyvät edellytykset yhdistää valtakunta ja nostaa saksalaiset muiden maiden heittopussin asemasta uuteen loistoon.

Bismarckin tarvitsi enää ylipuhua myös kolme eteläsaksalaista hallitsijaa suunnitelmansa taakse. Kuin nappuloitaan siirtelevä šakkimestari hän pelasi heidät taitavasti toisiaan vastaan.

Kaksi kolmesta halusi yhä pysyä riippumattomina, mutta neuvottelemalla jokaisen kanssa erikseen ja väittämällä aina kahden muun jo suostuneen liittoon Bismarck sai kaikki lopulta lupautumaan mukaan yhtenäiseen Saksaan.

18. tammikuuta 1871 Bismarck lopulta sai nähdä poliittisen unelmansa täyttyvän: Vilhelm I julistettiin yhtenäisen Saksan valtakunnan keisariksi Versaillesin palatsin peilisalissa.

Onnensa kukkuloilla olevasta Bismarckista tuli uuden eurooppalaisen suurvallan valtakunnankansleri.

Bismarckille suorastaan sateli kaikenlaisia kunnianosoituksia – hänet nimitettiin muun muassa eri alueiden kreiviksi, ruhtinaaksi ja herttuaksi – mutta hän ei arvonimistä paljon piitannut.

Kun Vilhelm I myönsi hänelle timantein koristellun suurristin, hän tokaisi vain:

”Olisin mieluummin ottanut hevosen tai tynnyrillisen hyvää reininviiniä.”

Yhtä asiaa Bismarck silti arvosti: maata. Kun keisari myönsi hänelle valtavan Friedrichsruhin tilan lähellä Hampuria, Bismarck ilahtui ikihyviksi.

Vaikka hänellä nyt oli Euroopan mahtavin virka, ”rautakansleri” halusi pitää matalaa profiilia.

Hän halusi ennemmin vetäytyä Friedrichsruhiin kuin patsastella Berliinissä puunatuilla lattioilla, eikä hänessä enää ollut samaa tekemisen paloa kuin aiemmin.

”Minua tylsistyttää. Isot asiat on nyt tehty. Saksan valtakunta on valmis”, hän valitti.

Bismarck pysytteli kuukausia poissa Berliinistä, mutta kun hän taas palasi kaupunkiin, hän tapasi Vilhelmin joka iltapäivä keskustellakseen asioiden tilasta.

Miehet olivat kuin toisensa läpikotaisin tunteva, kinasteleva vanha aviopari, ja erään keskustelun jälkeen Vilhelm huokaisi:

”Ei ole helppoa olla keisari tuollaisen kanslerin alaisuudessa.”

Bismarckilta löytyi yhä tarvittaessa taistelutahtoa, mutta hänen terveytensä ei enää ollut entisellään.

Rakkaus ruokaan ja alkoholiin oli jättänyt jälkensä, ja Bismarck oli olemukseltaan kuin ikäloppu, vaikka hän oli vasta viisissäkymmenissä.

Hän kärsi jatkuvasta hammassärystä eikä saanut nukuttua vaan valvoi ja murehti maailman menoa yökaudet.

”Olen käyttänyt koko yön vihaamiseen”, hän kertoi tuttavalleen jälleen erään unettoman yön jälkeen.

Kolmen keisarin vuosi

Valtakunnankanslerina Bismarck keskittyi turvaamaan luomaansa kansallisvaltiota. ”Kun on tultu hyvään satamaan, pitää olla tyytyväinen ja kehittää ja suojella sitä, mitä on saavutettu”, hän selitti.

Bismarck johti valtiota itsevaltaisesti ja oli vastuussa vain keisarille, joka antoi Bismarckin pitkälti hoitaa asioita mielensä mukaan.

Kun Vilhelm I kuoli vuonna 1888, Bismarckin tilanne alkoi näyttää synkältä. Vallan otti Vilhelm I:n poika Fredrik III, mutta tämä ehti hallita vain 99 päivää ennen omaa kuolemaansa.

Seuraavaksi keisariksi nousi Fredrik III:n poika Vilhelm II. Toisin kuin isoisänsä, Vilhelm II halusi itse olla herra talossaan.

Bismarck kuitenkin jatkoi tarmokkaaseen tyyliinsä ja kuittasi nuoren keisarin ehdotukset toteamalla ne idioottimaisiksi. ”Hölynpölyä”, hän saattoi mutista.

Vuonna 1890 kaksikon valtataistelu räjähti käsiin: Bismarck oli vuosikausia pyrkinyt kaikin keinoin vastustamaan sosialisteja, mutta sosiaalidemokraatit saivat silti helmikuun 1890 vaaleissa enemmän ääniä kuin mikään muu puolue.

Silloin Bismarck oli valmis jopa vallankaappaukseen, mutta keisari pani kovan kovaa vasten.

Vilhelm II ei halunnut tahria ensimmäistä hallintovuottaan verellä, ja niin hän pakotti 74-vuotiaan Bismarckin eromaan tehtävästään.

Bismarck oli järkyttynyt ja raivoissaan, eikä hän erokirjeessään peitellyt näkemystään siitä, että hän oli valtakunnan ainoa ”korvaamaton mies”.

Oltuaan kolme vuosikymmentä yksi Euroopan johtavista valtiomiehistä Bismarck joutui jättämään erokirjeensä 18. maaliskuuta 1890 ja lähtemään Berliinistä.

Bismarckin lähtiessä kadut olivat mustanaan ihailijoita, jotka halusivat hyvästellä rautakanslerin, ja rautatieasemalle olivat kokoontuneet kaikki maan johtohahmot keisaria lukuun ottamatta.

Kun juna lähti liikkeelle, asemalla kajahtivat sotilassoittokunnan surumielisen marssin ensi sävelet.

”Valtiolliset hautajaiset kaikin kun­nianosoituksin”, Bismarck totesi kyynisesti vaunussaan.

Bismarck kuoli katkerana

Bismarck vihasi Vilhelm II:ta katkerasti koko loppuelämänsä.

Hän murjotti Friedrichsruhissa, parjasi keisaria haastatteluissa, pilkkasi tämän politiikkaa ja asetti aina kaikki kolikkonsakin hallitsijan kasvokuva alaspäin.

Sisimmässään hän kuitenkin toivoi, että keisari eräänä päivänä tunnustaisi erehtyneensä ja kutsuisi hänet takaisin.

Bismarckin vaimo Johanna kuoli vuonna 1894, ja sen myötä Bismarckin elämänhalu hiipui.

”Elämässäni on odotettavissa enää yksi onnellinen päivä: se päivä, jolloin en enää herää”, Bismarck kirjoitti päiväkirjaansa.

Se päivä koitti 30. heinäkuuta 1898. Kuolinvuoteellaan Bismarck ojensi yhtäkkiä kätensä ja julisti: ”Tämä on mahdotonta valtakunnan etua ajatellen.”

Ne eivät kuitenkaan jääneet Bismarckin viimeisiksi sanoiksi. Vähän ennen kuolemaansa hänelle tarjottiin hieman vettä lusikalla, mutta hän paiskasi lusikan vihaisesti syrjään ja huusi:

”Eteenpäin!” Sitten hän tarttui vesilasiin, tyhjensi sen ahnaasti ja hetken kuluttua henkäisi viimeisen kerran.