Tukholma, valtioneuvoston kanslia, perjantaina 28. helmikuuta 1986 klo 13.20: pääministeri Olof Palme oli tapojensa vastaisesti lähes puoli tuntia myöhässä hallituksen lounaskokouksesta.
Kun Palme lopulta saapui paikalle, hän oli aivan suunniltaan. Muutama hänen läheisimmistä ministereistään yritti kysellä, mitä oikein oli tapahtunut, mutta Palme ei halunnut puhua asiasta.
Pääministeri istuutui paikoilleen ja ryhtyi syömään, mutta hän vaikutti yhä olevan varsin tuohtunut jostain.
Yksi ministereistä ehdotti naurahtaen, että Palme ottaisi snapsin rauhoittaakseen hermojaan. Ehdotus ei huvittanut Palmea, joka kieltäytyi närkästyneesti tuhahtaen.
Palme toimi tuolloin YK:n nimeämänä sovittelijana Iranin ja Irakin välisessä sodassa.
Jotkut ministereistä tiesivät Palmen tavanneen juuri ennen lounasta Irakin suurlähettilään Muhammad Sa’id al-Sahhafin, joka tuli myöhemmin Irakin sodan aikana tunnetuksi Saddam Husseinin yliampuvia lausuntoja esittävänä tiedotusministerinä ja sai liikanimen ”Koominen Ali”.
Vuonna 1986 hän ei kuitenkaan ollut vielä millään lailla koominen, vaan Iranin ja Irakin välinen tilanne oli äärimmäisen vakava. Ministerit aprikoivat, oliko Palme poissa tolaltaan juuri tuon tapaamisen takia.
Vähitellen pääministeri kuitenkin rauhoittui, ja lounaan jälkeen hän oli jälleen oma itsensä toimittaja Ingvar Ygemanin haastatellessa häntä ammattiyhdistysliikkeen lehteen.
Ygemanin mielestä Palme vaikutti varsin hyväntuuliselta, ja haastattelu eteni tavalliseen tapaan, kunnes Palmea pyydettiin asettumaan työhuoneensa ikkunan ääreen valokuvattavaksi.
Yllättäen pääministeri kieltäytyi menemästä ikkunan luo. ”Sitä ei koskaan tiedä, mikä minua tuolla ulkona odottaa”, hän tokaisi Ygemanille synkkään sävyyn päätään pudistellen. Toimittaja hämmästeli huomautusta mutta ei kysynyt, mitä Palme sillä oikein tarkoitti.
Kukaan ei vartioinut Olof Palmea
28. helmikuuta klo 20.35: Olof Palme lähti vaimonsa Lisbet Palmen kanssa asunnoltaan Tukholman vanhasta kaupungista kohti metroasemaa. He olivat menossa elokuvateatteri Grandiin katsomaan ruotsalaista uutuuselokuvaa Mozartin veljekset.
Pääministeri Olof Palme juhli vaalivoittoa vaimonsa Lisbetin kanssa vuonna 1985 – vain vuotta ennen kuolemaansa.
Asemalla monet ohikulkijat tunnistivat pääministerin, ja jotkut jopa tervehtivät häntä muutamalla sanalla.
Eräs mies katseli, kuinka Palme käveleskeli rauhattomasti edestakaisin laiturilla junaa odottaen. Hänen mielestään Palme vaikutti hermostuneelta.
Kun Palmet nousivat metrojunasta, nuori humalikko tunnisti pääministerin ja alkoi huvikseen kävellä aivan Palmen kannoilla nähdäkseen, mitä henkivartijat tekisivät.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, sillä pääministerin turvamiehet olivat viikonloppuvapaalla.
Palmella oli pääministeriasemastaan huolimatta usein tapana liikkua Tukholmassa ilman suojelua.
Olof Palme uhmasi kylmää
28. helmikuuta klo 23.15: Elokuvan jälkeen Olof ja Lisbet Palme seisoivat jalkakäytävällä elokuvateatteri Grandin edessä Tukholman Sveavägenillä keskustelemassa siitä, miten he menisivät kotiin.
”Minua väsyttää”, sanoi Lisbet, mutta Olof ei antanut periksi. Hän ei halunnut enää mennä metrolla vaan vaati, että he kävelisivät reilun parin kilometrin matkan kotiin.
Ajatus oli sikäli outo, että jalkakäytävät olivat jäiset ja liukkaat, kaduilla puhalsi kirpeä tuuli ja pakkasta oli seitsemän astetta.
Kello 23.17 ammattiyhdistysjohtaja Björn Rosengren näki Olof ja Lisbet Palmen lähtevän kävelemään Sveavägeniä. Rosengren oli aiemmin vaihtanut pari sanaa heidän kanssaan tavatessaan heidät elokuvateatterissa.
”Kyllä Ruotsi sentään on hieno maa”, Rosengren tokaisi vaimolleen.
”Missä muualla pääministeri voisi kävellä kaupungilla yksin kotiin myöhään illalla aivan niin kuin kuka tahansa?”
Sillä hetkellä Olof Palmella oli jäljellä tasan neljä minuuttia elinaikaa.
Kadulla seisoskeli outo mies
28. helmikuuta klo 23.19: Musiikinopettaja Inge Morelius istui autossaan Sveavägenin ja Tunnelgatanin kulmauksessa.
Inge Morelius jäi seurailemaan pitkää mustatakkista miestä, joka seisoskeli Dekoriman sisustus- ja värikaupan edessä.
Mies vaikutti siltä kuin hän olisi odottanut jotain tapahtuvaksi, ja hän vilkuili vähän väliä hermostuneesti Sveavägeniä ylös ja alas.
Morelius alkoi epäillä, että outo mies oli varmaan huumekauppias, joka odotti sovittua asiakasta.
Morelius piti miestä silmällä mutta joutui vilkuilemaan vähän väliä myös taustapeiliin poliisien varalta, sillä hän oli pysäyttänyt autonsa luvattomaan paikkaan päästääkseen osan seurueestaan käymään pankkiautomaatilla.
Morelius mainitsi Dekoriman edessä seisoskelevasta miehestä takapenkillä istuville ystävilleen. ”Katsokaahan tuota omituista kaveria. Hän ihan selvästi odottaa jotain.”
Morelius näki jonkun pariskunnan lähestyvän katua pitkin muttei tunnistanut tulijoita pääministeriksi ja tämän vaimoksi.
Hän huomasi epäilyttävän miehen menevän pariskunnan luo rivakoin askelin.
”Aikooko se varastaa tuon naisen käsilaukun?!” Morelius puuskahti ystävilleen. Morelius näki miehen tarttuvan Olof Palmea kauluksesta, vetävän esille suuren käsiaseen ja ampuvan kaksi laukausta uhrin selkään.
”Ei, nyt se ampuu!” huusi Morelius.
Kello oli 23.21. Olof Palme lysähti jalkakäytävälle. Varmistuttuaan siitä, että oli onnistunut aikeessaan, ampuja pani rauhassa aseen koteloon ja lähti juoksemaan ylös Tunnelgatania.
Arkistonhoitaja seurasi Olof Palmen murhaajaa
28. helmikuuta klo 23.21: Arkistonhoitaja Lars Jeppsson käveli pitkin Tunnelgatania.
Lars Jeppsson oli kaupungilla kävelyllä, kun hän kuuli kaksi laukausta ja näki miehen lysähtävän jalkakäytävälle Tunnelgatanin ja Sveavägenin kulmauksessa.
Miehen vierellä ollut nainen alkoi kirkua ja kumartui miehen puoleen.
Ampuja lähestyi kovaa vauhtia Jeppssonia, joka piiloutui kadulla olevien parakkien taakse.
Kun ampuja juoksi Jeppssonin ohi, tämä näki hänen olevan pitkä vankkarakenteinen mies, jolla oli yllään musta pitkä tai puolipitkä päällystakki ja päässään jonkinlainen tumma huppu.
Ampuja juoksi kohti Tunnelgatanilla olevia jyrkkiä portaita. Hän harppoi kaikki 89 askelmaa kaksi tai kolme kerrallaan, ja portaikon huipulle päästyään hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, seurasiko kukaan. Sitten ampuja katosi Jeppssonin näkökentästä.
Jeppsson oli pieni hintelä mies, josta ei olisi vastusta aseistetulle päällekarkaajalle. Hetken emmittyään hän kuitenkin päätti lähteä miehen perään nähdäkseen, minne päin tämä juoksi.
Kun Jeppsson pääsi portaat ylös, hän kohtasi kaksi muuta todistajaa, Yvonne Niemisen ja Ahmed Zahirin. Nämä olivat nähneet miehen jatkavan portaiden yläpäästä alkavaa David Bagares Gataa eteenpäin.
Katu oli niin liukas, että mies oli koko ajan vaarassa kaatua, joten hän ei juossut kovin lujaa. Jeppsson pinkoi eteenpäin ja sai pian ampujaksi olettamansa miehen näkyviin.
Ampuja ilmeisesti huomasi, että Jeppsson seurasi häntä, ja koukkasi yhtäkkiä pysäköityjen autojen väliin.
Jeppsson ei nähnyt miehen enää ilmaantuvan autojen lomasta, joten hän oletti miehen piileskelevän jossain autojen keskellä.
Jeppsson ei kuitenkaan uskaltanut yrittää enää sen lähemmäs aseistettua miestä, joten hän keskeytti takaa-ajon.
Lars Jeppsson oli viimeinen ihminen, joka näki varmuudella Olof Palmen murhaajan.
Poliisi ei vastannut puhelimeen
28. helmikuuta klo 23.21: Yrittäjä Leif Ljungqvist ajoi pitkin Sveavägeniä.
Yrittäjä Leif Ljungqvist kuuli kaksi laukausta. Hän käänsi Chevrolet-pakettiautonsa kadun varteen ja näki jalkakäytävälle lysähtäneen miehen. Ljungvist tarttui autopuhelimeensa ja soitti hätänumeroon.
Ljungqvist pääsi läpi vasta toisella yrittämällä. Hätäsoitto kirjattiin klo 23.22.07 eli vain noin 45 sekuntia ampumisen jälkeen. Ljungqvist kertoi, että Sveavägenillä oli ammuttu miestä, ja puhelu luvattiin ohjata poliisin numeroon.
Ljungqvist kuunteli odotusääntä lähes kahden minuutin ajan, mutta poliisi ei vastannut.
Hätäkeskuskäytäntöjen mukaan hätäkeskuksesta voidaan ohjeistaa poliisia ohittamaan muut puhelut ja vastaamaan vakavia rikoksia koskeviin soittoihin välittömästi, mutta tällä kertaa niin ei ilmeisesti tehty.
Jos Ljungqvistin puheluun olisi vastattu heti ja poliisi olisi saman tien lähettänyt hälytyksen radiolla, Palmen murhaaja olisi todennäköisesti juossut suoraan viiden nuoren poliisin syliin.
He näet istuivat autossa Malmskillnadsgatanilla vain kivenheiton päässä ampujan pakoreitiltä Tunnelgatanilta.
Ilmeisesti ampuja jopa näki poliisiauton paetessaan, mutta poliiseilla ei silloin ollut mitään syytä kiinnittää huomiota satunnaiseen ohikulkijaan.
Poliisi ei uskonut soittajaa
28. helmikuuta klo 23.23: Taksikeskus sai yhteyden poliisiin, mutta hälytystä ei uskottu.
Tapahtumat havainnut taksinkuljettaja Anders Delsborn soitti taksikeskukseen ja kertoi, että miestä oli ammuttu Sveavägenillä. Taksikeskuksesta soitettiin heti sekä ambulanssi että poliisi.
Taksikeskuksesta tulevaan puheluun vastasi poliisilaitoksella konstaapeli Ulf Helin.
Ohjeiden mukaan hänen olisi tällaisessa tilanteessa pitänyt heti kutsua esimies paikalle ja pitää itse yllä yhteyttä rikospaikalle.
Helin ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan hän katkaisi puhelun 20 sekunnin jälkeen.
Hän puolustautui myöhemmin sanomalla, että hänen mielestään taksikeskuksesta soittanut nainen oli kuulostanut sekavalta, joten hän päätti lähettää partioauton tarkastamaan, pitikö tieto paikkansa.
Hätäkeskuksen puhelun nauhoite kuitenkin kumoaa väitteen naisen sekavuudesta, sillä nauhoituksesta kuuluu, kuinka nainen päinvastoin esitti asiansa erittäin selkeästi ja pyysi perustellusti poliisin ja ambulanssin lähettämistä rikospaikalle. Ambulanssi lähtikin matkaan välittömästi.
Olof Palme valui verta
28. helmikuuta klo 23.23: Sveavägenillä kaksi nuorta yritti elvyttää pääministeriä.
Paikalle osunut sairaanhoitajaopiskelija Anna Hage antoi Palmelle sydänhierontaa toisen nuoren yrittäessä elvyttää tätä tekohengityksen avulla.
Tilanne näytti pahalta. Joka kerta, kun Hage painoi Palmen rintaa, tämän suusta pulppusi verta, eikä tekohengityksestä ollut apua, sillä ilma virtasi sihisten ulos ampumahaavoista.
Yltä päältä veressä oleva Lisbet Palme oli syvässä sokissa ja itsekin lievästi haavoittunut toisesta laukauksesta. Kun hän näki nuoret miehensä luona, hän reagoi aggressiivisesti ja täysin järjenvastaisesti.
”Antakaa mieheni olla!” Lisbet Palme huusi rynnäten lähemmäs. Hän läimäytti Hagea kasvoihin ja yritti vetää tätä pois miehensä luota.Nuoret jatkoivat silti epätoivoisesti ensiapua.
Poliisi ei tunnistanut Olof Palmea
28. helmikuuta klo 23.24: Radiostaan hälytyksen kuullut taksinkuljettaja huomasi sattumalta ohi ajavan poliisiauton, pysäytti sen ja pyysi sitä ajamaan rikospaikalle.
Poliisiautossa istui 39 vuotta poliisina toiminut ylikonstaapeli Gösta Söderström.
Hän ei aikaillut, kun taksinkuljettaja kertoi, että lähistöllä oli ammuttu mies. ”Nyt mennään!” hän huikkasi kuskin paikalla istuvalle kollegalleen.
Poliisit ajoivat täyttä vauhtia ja saapuivat rikospaikalle reilussa puolessa minuutissa. Hetkeä myöhemmin paikalle saapui myös Ulf Helinin paikalle lähettämä viiden poliisin yksikkö.
Rikospaikalla oli useita ihmisiä, ja tilanne oli sekava. Ylikonstaapeli Söderström näki nuorten yrittävän sinnikkäästi elvyttää uhria verisissä vaatteissa olevan naisen pyöriessä hermostuneesti heidän ympärillään.
Nainen oli liian sokissa saadakseen sanottua edes nimeään saati kerrottua mitään tapahtumasta.
Söderström otti tilanteen haltuunsa. ”Minne päin ampuja lähti?” hän kysyi. Yksi silminnäkijöistä osoitti Tunnelgatania.
Söderström komensi neljä poliisia ampujan perään. Yksi heistä vastusteli sanoen, että se voisi olla vaarallista eikä heillä ollut luotiliivejä. Toinen puolestaan huomautti, etteivät he tienneet, miltä ampuja näytti.
”Turpa kiinni ja toimikaa!” karjaisi Söderström.
”Minä ilmoitan tuntomerkit radiolla heti kun saan silminnäkijöistä jotain irti.”
Silloin poliisit vetivät aseet esille ja lähtivät juoksemaan Tunnelgatania pitkin.
Ambulanssi saapui paikalle, ja Söderström päätti keskittyä hysteeriseen naiseen. Hänellä oli outo tunne, että hän oli nähnyt naisen jossain aiemmin. ”Onko teillä henkilöpapereita?” hän kysyi, mutta viesti ei mennyt perille.
Söderström yritti toistuvasti kysellä naisen henkilöllisyyttä, ja lopulta tämä käänsi yllättäen katseensa vihaisesti Söderströmiin ja kivahti: ”Oletko päästäsi vialla?
Etkö tunnista minua? Minä olen Lisbet Palme, hitto soikoon, ja tuossa makaa minun mieheni Olof Palme!”
Söderström katsahti nopeasti uhriin, jota ensihoitajat olivat juuri siirtämässä paareille.
Uhrin kasvot olivat elvytysyritysten aikana suusta pulpunneen veren peitossa, mutta Söderström tunnisti hänet silti. Söderström valahti kalpeaksi ja hoippui autonsa etupenkille.
Söderström istui hetken jähmettyneenä paikoillaan ja yritti koota ajatuksensa. Sitten hän tarttui radioon ja ilmoitti avoimella taajuudella, että Ruotsin pääministeriä oli ammuttu.
Hetkeen ei kuulunut mitään. Sitten hiljaisuuden rikkoi ääni poliisilaitokselta:
”Herran tähden, Gösta, et kai väitä, että Olof Palmea on ammuttu? Niinkö sanoit?”
”Vastaus on kyllä!” vahvisti Söderström.
Lääkäri hieroi Olof Palmen sydäntä
28. helmikuuta klo 23.30: Palmea kuljettanut ambulanssi saapui Sabbatsbergin sairaalaan.
Olof Palmen vaimo Lisbet Palme kiiruhti Sabbatsbergin sairaalaan, missä lääkärit yrittivät
epätoivoisesti pelastaa hänen miehensä hengen.
Sekä anestesialääkäri että päivystävä kirurgi näkivät heti, että Olof Palme oli kuollut, eikä mitään ollut enää tehtävissä.
Syvästi järkyttynyt Lisbet Palme kuitenkin vaati, että lääkärit tekisivät kaiken mahdollisen, jolloin kirurgi avasi Palmen rintakehän ja antoi tälle omin käsin sydänhierontaa.
Mikään ei kuitenkaan auttanut. Kuusi minuuttia yli puolenyön pääministeri Olof Palme julistettiin kuolleeksi.
Poliisi oli täysin lamaantunut
28. helmikuuta klo 23.30: Poliisin päämajassa vallitsi epätietoinen sekaannus. Puhelimet soivat tauotta toimittajien janotessa lisää tietoa.
Ruotsin poliisilta ei puuttunut resursseja, ja Tukholman poliisilaitoksen huippumoderni hermokeskus oli varustettu viimeisimmällä tekniikalla.
Laitoksella oli 10 ihmistä hoitamassa radioita, kolme konstaapelia sekä päivystävä ylikonstaapeli, ja Tukholman kaduilla partioi 70 autoa.
Poliisi olisi voinut nopeasti eristää Tukholman keskustan – mutta sellaista käskyä ei koskaan annettu.
Päivystävä ylikonstaapeli Hans Koci oli järkytyksestä lamaantunut. Sen sijaan, että hän olisi ottanut ohjat käsiinsä, hän yritti epätoivoisesti soitella esimiehilleen ja saada heitä paikalle johtamaan tutkimuksia.
Tukholman lääninpoliisijohtaja Hans Holmér oli kuitenkin matkustanut kaupungista osallistuakseen Vasalopppet-hiihtokilpailuun, ja rikospoliisin komentaja Hans Wranghultkin oli matkoilla.
Koci jatkoi soitteluaan, ja 20 minuutin kuluttua hän sai lopulta kiinni järjestyspoliisista komisario Sune Sandströmin. Koci selitti tilanteen Sandströmille.
Silloin Sandström soitti puolestaan apulaispoliisipäällikkö Gösta Welanderille, ja vasta tämä – hallintovirkamies vailla poliisin koulutusta saati kokemusta suurten poliisioperaatioiden johtamisesta – päätti lähteä päämajaan ja ottaa tilanteen komentoonsa. Poliisiauto lähetettiin hakemaan Welanderia.
Welander saapui poliisilaitokselle puoli yhden maissa eli yli tunti sen jälkeen, kun poliisi oli saanut ilmoituksen pääministerin murhasta.
Koci luovutti helpottuneena komennon Welanderille. Koci uskoi, että Welander oli nyt ottanut kokonaisvastuun, kun taas Welander puolestaan luuli Kocin yhä jatkavan käytännön toimien koordinointia.
Welander oletti, että Koci oli ensi töikseen hälyttänyt Tukholman muut poliisipiirit, kuten rutiininomaisesti olisi pitänyt tehdä. Sitä Koci ei kuitenkaan ollut tehnyt, ja niinpä hälytys tehtiin vasta kaksi tuntia tapahtuneesta.
Vasta lähes kolmen tunnin kuluttua jollekulle tuli mieleen ilmoittaa tilanteesta myös muihin Ruotsin poliisipiireihin, ja niinpä esimerkiksi tällaisessa tapauksessa äärimmäisen tärkeä rajavartiopoliisi sai tiedon tapahtuneesta vasta pahasti jälkijunassa.
Sittenkin kun muita poliisin yksiköitä lopulta hälytettiin, hälytys sisälsi kaiken kukkuraksi virheellistä tietoa: puhuttiin kahdesta 40–45-vuotiaasta ampujasta, joista toinen oli erittäin pitkä ja toinen oli pukeutunut siniseen huppariin.
Tieto eteni viranomaisten välillä muutenkin takellellen. Esimerkiksi yksi Ruotsin turvallisuuspolisiin SÄPO:n johtajista sai tiedon maan pääministerin surmasta vasta erään asiasta vihiä saaneen toimittajan soittaessa hänelle kyselläkseen lisätietoja.
”Onko Olof Palme ammuttu? Herra isä, mitä minä nyt teen?!” taivasteli SÄPO-johtaja epäuskoisen järkyttyneenä.
”Ehkä sinun olisi ryhdyttävä töihin”, ehdotti linjan toisessa päässä ollut toimittaja.
Olof Palmen murhaajan jälki kylmeni
28. helmikuuta klo 23.36: Tasan 15 minuuttia pääministerin ampumisen jälkeen rikospaikalle saapui koirapartio.
Söderström osoitti koirapoliisille ampujan pakosuunnan, ja ohjaaja lähti koiransa kanssa jäljelle.
Paikalle myös saapunut ylikonstaapeli Christian Dalsgaard kuitenkin pysäytti koirapoliisin. ”Jälki on jo kylmä”, selitti Dalsgaard.
Koiran ohjaaja ei voinut ymmärtää, mitä haittaa olisi silti yrittää, mutta hänet oli koulutettu tottelemaan ylempiään, joten hän ei väittänyt vastaan.
Rikospaikka jäi tutkimatta
1. maaliskuuta klo 1.30: Poliisin rikosteknisen osaston johtaja Wincent Lange saapui tutkimaan ampumapaikan.
Rikospaikkatutkija Wincent Lange ei ollut uskoa silmiään saapuessaan paikalle.
Hämmentyneenä hän katseli pientä rajattua kymmenen kertaa kymmenen metrin aluetta, jonne oli kuitenkin jo päästetty sivullisia viemään kukkia ja kynttilöitä verilammikon viereen.
Ampujan jalanjäljet olisivat ehkä erottuneet selvästi talvisella kadulla vielä pari tuntia aiemmin, mutta nyt surevat kansalaiset olivat tallanneet kaikki tärkeät jäljet jalkoihinsa.
Kollegoidensa osaamattomuudesta raivostunut Lange istahti saman tien takaisin autoonsa ja ajoi kotiinsa. Hän kirosi kovaan ääneen taitamattomia kenttäpoliiseja, jotka tekivät hänen työnsä mahdottomaksi.
Langen päätös antaa noin vain periksi ja lähteä kotiin oli jälleen yksi merkittävä virhe poliisin toiminnassa.
Ainakin toinen kohtalokkaista luodeista oli näet tuolla hetkellä yhä lähellä ampumapaikkaa, ja kunnollisella tutkimuksella Lange olisi voinut varmistaa tuon tärkeän todisteen löytämisen vielä murhayönä.
Luoti kyllä löytyi seuraavana päivänä, mutta sitä ei suinkaan löytänyt poliisin tutkija vaan eräs rouva, joka halusi käydä laskemassa kukkakimpun pääministerin ampumapaikalle.
Tuolloin luodin päältä oli kuitenkin kävelty jo niin monta kertaa, ettei siitä ollut enää mitään hyötyä ballistisia tutkimuksia ajatellen.
Poliisijohtaja kiiruhti Tukholmaan
1. maaliskuuta aamulla: Tukholman lääninpoliisijohtaja Hans Holmér oli Borlängessa Keski-Ruotsissa ja kuuli murhasta vasta hotellin aamiaisella.
Uutinen Palmen kuolemasta oli valtava järkytys Hans Holmérille. Tilannetta pahensi vielä se, että hotellin vastaanottovirkailija kertoi hänelle Tukholman poliisin yrittäneen tavoitella häntä puhelimitse huoneestaan koko yön.
Holmér ei kuitenkaan ollut kuullut puhelimen soivan siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli viettänyt yönsä aivan toisessa huoneessa – yhdessä erään nuoren naispoliisin kanssa.
Tutkinnan johtaja Hans Holmér oli vuosikausia vakuuttunut siitä, että
Palmea ammuttiin Smith & Wesson .357 -revolverilla.
Nyt Holmér tarttui välittömästi puhelimeen ja soitti Tukholmaan. Hän sai langan päähän apulaispoliisipäällikkö Welanderin, jonka mukaan Holmér voisi rauhassa osallistua hiihtokilpailuun, sillä tilanne oli hallinnassa.
Holmér istahti kuitenkin oitis autoon ja lähti ajamaan täyttä vauhtia kohti Tukholmaa pitkin jäisiä maanteitä.
Holmér pelkäsi väkensä tehneen katastrofaalisia virheitä yön mittaan ja halusi mahdollisimman nopeasti paikan päälle. Oli tärkeää järjestää lehdistötilaisuus ja vakuuttaa kansalaiset tavalla tai toisella siitä, että poliisi kyllä selvittäisi tapauksen. Ajomatka Tukholmaan tuntui kestävän ikuisuuden.
Koko Ruotsi oli sokissa Olof Palmen murhasta
1. maaliskuuta puolilta päivin: Tuhannet tukholmalaiset vaelsivat kadulle, jolla Olof Palme oli edellisyönä ammuttu.
Oli lauantai, ja useimmilla oli vapaapäivä. Ruotsalaiset seurasivat järkyttyneinä tiedotusvälineistä käsittämättömiltä tuntuvia uutisia siitä, että maan pääministeri oli ammuttu.
Kansakunta oli kriisissä. Tuo aamu piirtyi ruotsalaisten kollektiiviseen tajuntaan, ja kaikki tuon päivän eläneet muistavat loppuikänsä, missä he olivat kuullessaan, että Olof Palme oli murhattu.
Olof Palme oli ollut kiistelty poliitikko, jota monet vihasivat mutta vielä useammat rakastivat.
Nyt tuhannet tukholmalaiset poliittiseen puolueeseen katsomatta vaelsivat murhapaikalle Sveavägenille suremaan niin Palmea kuin hetkeä, jolloin ruotsalaisen lintukodon rauha rikkoutui peruuttamattomasti. Risteys täyttyi tummanpunaisista ruusuista.
Olof Palmen murhan tutkimukset tyrehtyivät
Palmen murhan jälkeisinä viikkoina Ruotsin poliisi ei päässyt tutkimuksissa puusta pitkälle, ja tutkimuksia johtanut Hans Holmér oli epätoivoinen.
Hans Holmér joutui eroamaan virastaan, kun murha oli yhä selvittämättä 341 päivää myöhemmin.
Voidakseen etsiä ampujaa järjestelmällisesti hän tarvitsi teorian, ja Holmér keksi epäillyksi kurdien militantin separatistiliikkeen PPK:n. PKK oli hieman aiemmin lisätty terroristijärjestöjen luetteloon ja siinä voisi olla motiivi, ajatteli Holmér.
Holmér panosti poliisin kaikki resurssit PKK-teorian tutkimuksiin. Poliisi ei kuitenkaan koskaan löytänyt mitään, mikä olisi voinut yhdistää PKK:n Palmen murhaan.
Helmikuun alussa vuonna 1987 Holmér joutui eroamaan virastaan, kun murhasta oli kulunut 341 päivää eivätkä tutkimukset olleet edenneet lainkaan.
Hänen seuraajallaan oli kova työ yrittää saada tutkimukset uudestaan käyntiin.
Pettersson sai tuomion
- joulukuuta 1988 poliisi pidätti 41-vuotiaan alkoholistin ja narkomaanin nimeltä Christer Pettersson.
Tämä oli aiemmin tuomittu teräaseella tehdystä taposta, ja hän oli useita muitakin kertoja hyökännyt ihmisten kimppuun terä- tai lyömäaseilla.
Oikeuspsykiatri oli luonnehtinut Petterssonin olevan ”erittäin vaarallinen psykopaatti”.
Lisbet Palme osoitti Petterssonin miehensä murhaajaksi poliisin järjestämästä tunnistusrivistä, ja Pettersson tuomittiin murhasta. Pettersson kuitenkin valitti tuomiostaan, ja vuonna 1989 hänet vapautettiin heikon todistusaineiston perusteella.
Siinä vaiheessa useimmat niin poliisivoimissa kuin koko yhteiskunnassa menettivät uskonsa siihen, että Palmen murha joskus selviäisi.
Vähitellen resursseja alettiin siirtää Palme-tutkimuksista muihin tehtäviin.
Vuonna 1999 tarkastuskomitea kävi läpi koko tutkimusaineistoin ja julkaisi yli tuhannen sivun raportin, jossa osoitettiin lukuisia poliisin murhatutkinnassa tekemiä virheitä.
- kesäkuuta 2020 – yli 34 vuotta Olof Palmen murhan jälkeen – pääsyyttäjä Krister Petersson ilmoitti, että murhan tutkinta lopetetaan.
Syyttäjä uskoo, että murhaaja oli niin sanottu Skandia-mies, Stig Engström, joka vuonna 1986 ilmoittautui murhan silminnäkijäksi. Vuonna 2018 hän nousi murhan pääepäillyksi.
Koska Engström teki itsemurhan vuonna 2000, syyttäjän mielestä tutkinnan jatkaminen on turhaa, sillä epäilty on kuollut eikä häntä saada oikeuden eteen.