Intiaanitiedustelijat etenivät äänettömästi kannoillaan joukko sotilaita, jotka kompuroivat tiheän metsän juurakoihin.
Kyseessä oli George Washingtonin vuonna 1754 kokoama ensimmäinen pieni armeija. 23-vuotias Washington huokui järkähtämätöntä rauhallisuutta, joka sai hänet vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta.
Neljänkymmenen miehen joukosta oli sotilaallisuus kaukana. Metsäolosuhteet eivät olleet heille tuttuja, ja taistelukokemuksen puute sai kaikki hermostuneiksi.
Heidän edessään olevalla aukiolla oli 35 ranskalaissotilaan leiri, joka Washingtonin piti häätää tiehensä, sillä sekä Ranska että Britannian siirtokunnat vaativat hallintaansa Ohiota, joka oli portti maan sisäosiin. Washington halusi näyttää kykynsä tuhoamalla vihollisen.
Intiaanien merkistä Washingtonin joukko levittäytyi epämääräiseksi rivistöksi metsänrajaan.
”Pääsimme melko lähelle ranskalaisia”, Washington kirjoitti päiväkirjaansa. ”Sitten he huomasivat meidät, ja annoin miehilleni käskyn ampua.”
Kaksi peräkkäistä muskettien yhteislaukausta pamahti ilmoille, ja kymmenen ranskalaisen kaaduttua loput antautuivat.
Tieto laukauksista levisi, ja kohta Ranska ja Britannia olivat ilmisodassa.
Kahakka ei jäänyt pelkästään Pohjois-Amerikkaan, vaan taistelut levisivät Intiaan ja Karibialle saakka.
Veristä sodankäyntiä kesti seitsemän vuotta – ja kaiken sanottiin alkaneen eräästä siirtokuntien upseerista. George Washington oli astunut maailmanpolitiikan areenalle
Washington valitsi sotilasuran
Vuonna 1732 syntynyt George Washington kuului plantaasinomistajien sukuun, joka oli elänyt Virginiassa 1690-luvulta lähtien. Jos uudella mantereella olisi ollut säätylaitos, Washingtonit olisivat epäilemättä olleet aatelisia.
Isänsä kuollessa George Washington oli 11-vuotias, ja perheen heikentyneen taloudellisen tilanteen vuoksi poika jäi ilman kunnollista koulutusta.
Isoveljensä Lawrencen avulla hän pääsi Britannian laivaston kadetiksi, mutta äiti esti uran jatkumisen jo ennen kuin poika ehti merille saakka. Perusteluna oli, että brittiupseerit halveksivat siirtokuntien väkeä. Uljaan kuuloinen työ laivastossa sai vaihtua maanmittariopintoihin.
Lawrence-veli kuoli George Washingtonin ollessa 20-vuotias. Nuoruuden menetykset vaikuttivat merkittävästi Washingtonin myöhempiin vaiheisiin.
Kun Washington peri Mount Vernonin sukutilan, hänestä tuli merkittävä maanomistaja ja samalla myös sukunsa päämies.
Hänen ei enää tarvinnut noudattaa aikakauden kirjoittamattomia lakeja, joiden mukaan nuorukaisen oli tiedettävä paikkansa ja jätettävä päätöksenteko iäkkäämmille ja kokeneemmille sukupolville.
Washingtonin saattoi uuden asemansa ansiosta nyt ryhtyä hankkimaan sekä varallisuutta että kunniaa.
Nuori mies päätti ryhtyä majuriksi Virginian sotaväkeen. Hänellä ei ollut näyttöjä sotakokemuksesta, mutta 1700-luvun Amerikassa riitti että, paikka oli ollut George Washingtonin veljen Lawrencen tämän kuolemaan saakka.
Onnistuneen lobbauksen ansiosta nuorimies nimitettiin majuriksi, ja tuskin oli univormu tullut räätäliltä, kun Washington sai käskyn Ohioon ranskalaisia häätämään.
Virginiassa sijaitseva Mount Vernon oli George Washingtonin kotitila. Nimi viittaa
brittiamiraaliin, jonka palveluksessa Lawrence Washington oli ollut sodan aikana.
Washingtonia väheksyttiin brittiarmeijassa
Ranskalaisia vastaan Pohjois-Amerikassa käyty sota vaikutti merkittävästi Washingtonin elämään. Brittiarmeijassa häntä väheksyttiin, koska hän oli siirtokuntalainen. Toisaalta kävi selväksi, että britit eivät suinkaan olleet voittamattomia.
Washington oli palannut ensimmäisestä yhteenotostaan ranskalaisia vastaan, kun 1 400 Britannian ammattisotilasta valmistautui marssimaan Ohion metsiin kesällä 1755. Joukkoja johti vastatullut kenraali Braddock, joka pyysi Washingtonin mukaansa oppaaksi.
Braddock joutui jonkin verran ylipuhumaan Washingtonia, joka tajusi, että siirtokunnan everstiluutnanttina hän oli alempiarvoinen kuin vähäisinkin Britannian armeijan luutnantti.
Braddock tarjosi Washingtonille kapteenin arvoa, mutta tämä ei kunnianhimoiselle amerikkalaiselle riittänyt. Lopulta Washington suostui kenraalin henkilökohtaisen neuvonantajan tehtävään, mikä jätti hänet armeijan hierarkian ulkopuolelle.
Ohiossa olevat ranskalaiset tiesivät Braddockin joukkojen olevan tulossa. Koska Ranskan 250 miehen joukko olisi avoimessa maastossa jäänyt alakynteen, he asettuivat yhdessä 600 intiaanin kanssa väijytykseen.
Metsästä kaikuvat ulvovat sotahuudot yllättivät brittien marssikolonnan. ”Ääni kummittelee mielessäni niin kauan, kuin elän”, muisteli yksi eloonjääneistä.
Kun ranskalaiset alkoivat ampua, brittisotilaita kaatui kasapäin. Braddockin joukot koettivat vastata tuleen, mutta puiden takana piileksivät ranskalaiset ja intiaanit olivat mahdoton kohde.
Britit oli koulutettu taistelemaan muodostelmassa, joten vihollisen taktiikka jätti heidät metsässä avuttomiksi. Upseerit koettivat pakottaa miehiään etenemään, mutta ranskalaisten tarkat laukaukset tekivät selvää jälkeä, ja pian britit lähtivät pakoon.
”Pelkurimaisesti pakenevat brittisotilaat tuomitsivat jäljelle jääneet, velvollisuudentun toiset toverinsa varmaan kuolemaan”, Washington kirjoitti raportissaan.
Braddock kaatui kuula rinnassaan, ja 23-vuotiaan Washingtonin tehtäväksi jäi johdattaa loput haavoittuneet ja henkiin jääneet perääntymään.
183-senttinen Washington oli tuon ajan mittapuulla poikkeuksellisen pitkä ja ratsailla myös helppo kohde vihollisen ammuksille. Hän sai takkinsa läpi neljä musketinkuulaa ja menetti kaksi hevosta mutta selvisi ehjin nahoin.
”Kaitselmuksen suojaava käsi pelasti hänet ympärillä riehuneelta tuholta”, eräs silminnäkijä kirjoitti. Hämmästyttävän hyvä onni seurasi Washingtonia koko hänen uransa ajan, ja vaikka hän oli miltei aina itse etujoukoissa, hän ei koskaan edes haavoittunut.
Washington johti kolmasosan Braddockin armeijasta pois kuoleman tantereelta ja oli ainoa upseeri, jonka mainetta tapahtumat vain paransivat.
Washingtonin vauraus perustui koko hänen elämänsä ajan orjatyövoiman käyttöön.
Siirtokunnat halusivat päätösvaltaa
Sota jatkui vuosikausia, mutta Washington ei sanottavasti edennyt.
Hän kieltäytyi alistumasta itseään alempiarvoisten brittiupseerien alaisuuteen, mutta armeijan johto ei suostunut tarjoamaan rohkealle mutta kokemattomalle nuorukaiselle korkeampia pestejä.
Vuonna 1763 taistelut vihdoin laantuivat, ja Ranska joutui luopumaan kaikista Pohjois-Amerikan siirtokunnistaan.
Suurtilalleen palannut George Washington alkoi suunnitella kalliita hankkeita, ja rahoittaakseen ne hän avioitui varakkaan, leskeksi jääneen Martha Dandridgen kanssa. Dandridgella oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta.
Hänen varojensa turvin Washington hankki lisää maata ja orjia, ja muutamassa vuodessa hänestä tuli Virginian mahtavin maanomistaja.
Washington oli jo hylännyt haaveet urasta kuninkaallisessa armeijassa mutta halusi kuitenkin olla brittiläinen herrasmies.
Häntä kalvoi suunnattomasti se, etteivät Lontoon korkeat viranhaltijat kohdelleet häntä vertaisenaan.
Tästä syystä Washington matkusti vuonna 1774 Philadelphiaan, jossa kaikkien 13 siirtokunnan edustajat olivat koolla pohtimassa siirtokuntien suhdetta Britanniaan.
Paikalla oli loistavia puhujia, ja tässä seurassa heikosti koulutettu Washington jäi sivuosaan.
Pitkänhuiskea virginialainen suurtilallinen teki kuitenkin vaikutuksen järkkymättömän rauhallisuutensa ja vakaiden sanojensa ansiosta.
Hän puhui kaikkien suulla kertoessaan kantansa emämaasta irrottautumiseen.
”Olen täysin varma, että kukaan pohjoisamerikkalainen ajatteleva ihminen ei toivo sitä”, 42-vuotias Washington totesi noustuaan puhujankorokkeelle.
Hän vaati kuitenkin, että Lontoon vallanpitäjät antaisivat Pohjois-Amerikan asukkaille samat oikeudet kuin muillakin briteillä oli, parlamenttipaikkoja myöten.
Washington valitsi puolensa
Olot Pohjois-Amerikassa alkoivat käydä levottomiksi. Kun siirtokuntien edustajat vastasivat Britannian kenraalikuvernöörin vaatimuksiin vastavaateilla, kuningasmieliset alkoivat myydä omaisuuttaan muuttaakseen Britanniaan.
Osa heistä oli Washingtonin ystäviä, mutta hän tunsi lähinnä kasvavaa vihaa.
Osasyynä oli, että hänen oma rahapussinsa oli vaarassa. Britanniaa Pohjois-Amerikassa edustava kenraalikuvernööri väitti, että Washington oli käyttänyt hämäriä keinoja joissakin maakaupoissaan ja että ne piti tästä syystä mitätöidä.
Tämä olisi tiennyt 93 neliökilometrin menettämistä
Kesken maa-asioiden puinnin tapahtui jotakin, mikä teki Washingtonista ja monista muista herrasmiestyylin ystävistä kerralla amerikkalaiskapinallisia.
Joukko sotilaita yritti Bostonissa kaapata paikallisilta sotajoukoilta aseita, ja yhteenotossa kuoli yli sata miestä. Sotaa ei voinut välttää, ja myös Washington pukeutui univormuun ja liittyi kapinallisiin.
Kun aseistautuneiden siirtokuntalaisten joukko läheni Bostonia ja Britannian sotilaita, he huomasivat tarvitsevansa myös ylipäällikön.
Tehtävän sai Washington, vaikka muut ehdokkaat olisivat olleet kokeneempia. John Adams, josta myöhemmin tuli George Washingtonin varapresidentti, luetteli ivaten joukon syitä Washingtonin valintaan:
”Hänellä on kauniit kasvot, salskea varsi, elegantti olemus ja sulava käytös.”
Washingtonilla oli kuitenkin lisäksi myös taito hillitä itsensä ja pysyä tarvittaessa vaiti, ja ennen kaikkea hän oli Virginiasta.
Taistelut käytäisiin pohjoisessa, ja varmistaakseen etelävaltioiden tuen Etelän edustaja asetettiin joukkojen johtoon Britanniaa lyömään.
Vapautta julistava Yhdysvaltojen perustaja piti itse tilallaan orjia. Hän vastusti periaatteessa orjuutta, mutta ei tehnyt elettäkään vapauttaakseen omia orjiaan.
Amatöörit vastaan ammattilaiset
Washington oli mahdottomalta näyttävän haasteen edessä ottaessaan joukkojen komennon. Hänen piti kasata kunnianhimoisten mutta kokemattomien upseerien johtamasta siviilien joukosta armeija tilanteessa, jossa kaikesta oli pulaa.
Vähäiset, sekalaiset tykit olivat vanhoja, ja pistinten puuttuessa ajatus lähitaisteluista oli mahdoton. Ruutiakaan ei ollut.
Bostonin puolustamisen osoittauduttua mahdottomaksi Britannian joukot purjehtivat pois kaupungista kymmenen kuukauden piirityksen jälkeen. Kesällä 1776 suuri brittilaivasto saapui kuitenkin New Yorkin edustalle, ja siitä nousi maihin sotilaita.
Washington kokosi kymmentuhatpäisen armeijan Brooklynin kukkuloille, josta hän aikoi pysäyttää vihollisen etenemisen kohti tärkeää kaupunkia.
Washington kehotti miehiään rohkeuteen mutta uhkasi ampua pelkurit. Hänen komentonsa olivat ristiriitaisia, eikä hänellä ollut valmiuksia johtaa näin suurta joukkoa taistelussa.
Puolustuslinja oli erittäin pitkä ja siinä oli aukkoja, joista tuhannet brittisotilaat pääsivät yön pimeydessä läpi kenenkään huomaamatta.
Seuraavana aamuna britit hyökkäsivät amerikkalaisten kimppuun selustasta, ja yli tuhat sotilasta joutui antautumaan.
”Kenraalimme joutuivat totisesti hakoteille”, John Adams huomautti myrkyllisesti.
New Yorkin puolustuksen sijaan Washingtonin tehtäväksi jäi pelastaa omat joukkonsa tuholta, ja tästä tehtävästä hän suoriutuikin moitteettomasti.
Sillä aikaa, kun Britannian joukot valmistautuivat murtamaan viimeiset amerikkalaisten asemat, Washington veti vaivihkaa armeijansa East River -joen yli ilman miestappioita.
”Meidän tulee välttää suuria taisteluita ja turhia riskejä”, Washington kirjoitti poliitikoille ohimenevän pessimismin vallassa vetäytymistoimien jälkeen.
Vuonna 1777 hän komensi armeijansa kahdesti koettelemaan voimiaan vihollista vastaan. Kumpikin kerta päättyi nöyryyttävään tappioon.
Washington päätteli, ettei hänestä tai hänen armeijastaan ollut vastusta harjaantuneille briteille.
Hän näki siitä lähtien päätehtäväkseen pitää armeija vahingoittumattona, mutta tämä strategia ei saanut puolelleen poliitikkoja. Osa heistä kuunteli kapinallisia kenraaleja, jotka havittelivat armeijan ylipäällikkyyttä.
”Voin vakuuttaa arvon herroille, että on paljon helpompaa esittää kritiikkiä lämpimässä salissa takkatulen rätistessä kodikkaasti kuin johtaa joukkoja tuulisella kukkulalla lumen ja jään keskellä”, Washington kirjoitti loukkaantuneena.
Hänen taktiikkansa oli kohdata vastustajat horjumattoman arvokkaasti, ja oli äärimmäisen harvinaista, että hän päästi kiukun pilkahtamaan hillityn ulkokuorensa läpi.
Washington säilytti asemansa itsehillintänsä, kohteliaisuutensa ja itseluottamuksensa ansiosta.
Hän pystyi ainoana pitämään koossa armeijan, joka koostui pikemminkin aseistautuneista siviileistä kuin sotilaista.
Ranska ratkaisi pelin
Sota venyi venymistään, eikä kummastakaan osapuolesta ollut voittajaksi. Vihdoin ratkaisu tuli kolmannelta taholta, kun Britannian arkkivihollinen Ranska lähetti tuhansittain hyvin koulutettuja sotilaita Pohjois-Amerikkaan.
Washington johti yhä muodollisesti siirtokuntien joukkoja, mutta käytännössä strateginen vastuu siirtyi ranskalaiselle kreiville Baptiste Rochambeaulle, sillä ranskalais joukkojen välttämättömyys teki myös hänestä ohittamattoman.
Juuri hän esitti vuonna 1781 joukkojen marssittamista kohti etelää ja Virginiaa, jossa ratkaiseva taistelu käytiin.
Yorktownin kaupungin edustalle eristetty 9 000 brittisotilaan joukko joutui tulituksen kohteeksi ja antautui muutamassa päivässä.
Katkera tappio merkitsi Britannialle koko sodan häviötä, jota seurasivat kaksi vuotta kestäneet rauhanneuvottelut. Kun sopimus vihdoin allekirjoitettiin, Yhdysvalloista tuli sen perusteella itsenäinen valtio.
Kansallissankariksi nostettu Washington huomasi pian joutuvansa päättämään, kuinka käyttäisi uutta arvovaltaansa.
Rauhan myötä tuli aika kotiuttaa armeijan joukot. Sotilaille oli kertynyt mittavat saatavat, mutta valtion kassa oli tyhjä, ja kongressi päätti mitätöidä palkkiot, jotka se oli velkaa sotilaille.
Upseerit laativat tästä hyvästä kirjelmän, jossa vaadittiin uhkaavin sanankääntein jokaista puuttuvaa dollaria.
Washingtonin uskolliset tukijat pyysivät tätä hyödyntämään tilanteen, asettumaan kapinoivien joukkojen johtoon ja painostamaan poliitikot myönnytyksiin aseellisen voiman avulla.
”Armeija on vaarallinen leikkikalu”, Washington vastasi. Hän ei halunnut ottaa vastaan tarjottua yksinvaltiaan asemaa, vaan vastasi suorin sanoin armeijan upseereiden pyyntöihin.
”Pyydän teitä, hyvät herrat, että ette ryhtyisi toimiin, joka saattaisi lokaan tähän mennessä saavuttamanne kunnian”, Washington puhui tapaamisessaan upseerien kanssa.
”Toivon hartaasti teidän luottavan siihen, että kongressi toimii kunniallisin aikein.”
Washington oli elämässään osoittanut olevansa kunnianhimoinen ja halukas johtamaan muita.
Keskenään liittoutuneiden upseerien edessä hän kuitenkin esiintyi vannoutuneena demokratian kannattajana, sillä hänen vakaumuksensa ei olisi sallinut riistää valtaa johtajilta, jotka kansa oli valinnut edustajikseen.
Sodan jälkeen George Washington vetäytyi vapaaehtoisesti julkisuudesta.
Kapinakenraali ei himoinnut valtaa
Washingtonin osalta sota oli ohi ja uusi vaihe alkamassa. Lontoossa Britannian kuningas Yrjö III kysyi neuvonantajiltaan, aikoiko kapinakenraali nyt armeijan vai valtion johtajaksi.
Vastaus kuului, että Washington oli jättämässä julkiset toimet ja palaamassa hoitamaan tilaansa.
”Jos hän tekee niin, hän osoittaa olevansa todellinen suurmies”, Yrjö III totesi yllättyneenä.
Joulukuussa 1783 Washington ilmoitti kongressille eroavansa tehtävästään.
”Kun nyt olen päättänyt tehtäväni, vetäydyn tapahtumien keskipisteestä”, hän totesi kädet mielenliikutuksesta vavisten.
”Jätän lämpimät jäähyväiset tälle kunnianarvoisalle kokoukselle, jonka johtamana olen saanut kauan toimia. Luovutan näin paikkani ja ilmoitan virallisesti jättäväni julkiset tehtäväni.”
Myrskyisät suosionosoitukset saivat jäyhän miehen kyyneleet virtaamaan. Hän olisi halutessaan saanut minkä tahansa johtoviran mutta kieltäytyi päättäväisesti.
Washington palasi Virginiaan hoitamaan Mount Vernonin tilaa. Kansakunta ei kuitenkaan ollut vielä valmis unohtamaan häntä, mikä varmastikin hiveli hänen turhamaisuuttaan.
Aluksi hänet valittiin johtamaan Yhdysvaltojen perustuslakia laativaa komiteaa, ja vuonna 1789 hänestä tuli myös liittovaltion ensimmäinen presidentti.
Presidentti vieroksui puoluepolitiikkaa
Washington sai itse räätälöidä presidentinvirkansa sisällön, eikä tehtävää voinut kopioida muualta, sillä Yhdysvallat oli eräänlainen poliittinen koe.
Esikuvien puuttuessa hän päätti ottaa mallia Britannian kuninkaasta, joka hoiti lähinnä edustustehtäviä ja jätti varsinaisen asiainhoidon ammattipoliitikkojen huoleksi.
Washington halusi itseään puhuteltavan nimellä Teidän Korkea-arvoisuutenne.
Valtionjohtajana Washington otti seremoniallisen roolin.
Vaikka hänellä perustuslain mukaan oli lakialoitteiden suhteen veto-oikeus, hän käytti sitä vain kahdesti: ensin vastustaakseen pohjoisvaltioiden edustajien kongressipaikkojen lisäystä, ja toisen kerran estääkseen armeijaan kohdistuvat leikkaukset.
Ministerit joutuivat ilman presidentin ohjausta määrittämään hallituspolitiikan, mikä aiheutti erimielisyyksiä. Valtionvarainministeri ja ulkoministeri taistelivat siitä, pitäisikö Yhdysvalloilla olla heikko vai voimakas liittovaltiotason ohjaus.
Vastakkainasettelu johti lopulta Yhdysvaltojen ensimmäisten poliittisten puolueiden syntyyn, mikä turhautti presidenttiä. Washington piti nimittäin ihanteena, että päättäjät voisivat puhumalla sopia asioista ja toimia yhteisten päätösten mukaisesti.
Puoluepolitiikkaa hän vieroksui voimakkaasti, ja kahdeksan vuoden viranhoidon jälkeen hän luopui katkerana presidentin tehtävistä.
”Puoluepolitiikassa on niin monta vikaa, että tervepäinen mies pysyy siitä kaukana”, Washington totesi.
Itsekunnioituksensa säilyttänyt mies kuoli kaksi vuotta myöhemmin jättäen demokratiaa kohtaan tuntemansa rakkauden perinnöksi uudelle kansakunnalle.
Presidentti George Washington allekirjoitti Yhdysvaltojen ensimmäisen perustuslain 17. syyskuuta 1787. Tapahtumaa oli edeltänyt poliitikkojen kiivas kamppailu vallanjaosta vastaperustetussa valtiossa.