Diplomatian hämähäkki: Hovien hurmuri toi rauhan Eurooppaan

Kongressin osanottajia viihdytettiin musiikilla, tanssiaisilla, kauniilla naisilla ja valtavilla määrillä samppanjaa, mutta näkemykset eivät tuntuneen lähentyvän. Euroopan johtajat olivat eri mieltä lähes kaikesta, ja vielä puolen vuoden jälkeenkin neuvottelut polkivat paikoillaan.

Tuona yönä asiat olivat kuitenkin saaneet yllätyskäänteen. Metternich oli saanut tiedon, että Napoleon oli paennut italialaiselta Elban saarelta, jonne hänet oli lähetetty maanpakoon.

Uutinen synnytti kongressin osanottajissa pikaisen mielenmuutoksen. Parissa päivässä Britannia, Preussi, Itävalta ja Venäjä kokosivat liittouman Napoleonia vastaan.

Samalla kuin liittouma alkoi kiireellä koota joukkojaan, Metternich oivalsi, että Napoleonin pako oli tilaisuus palauttaa Eurooppaan vanha järjestys ja tukahduttaa kansannousut ja itsenäisyysliikkeet.

Syntynyt diplomaatiksi

Klemens von Metternich syntyi 15. toukokuuta 1773 Koblenzissa Saksassa. Hänen isänsä kreivi Franz Georg Karl oli vanhaa aatelissukua ja toimi diplomaattina silloisessa Saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa.

Isä piti tarkkaan huolta poikansa koulutuksesta. Klemensillä oli kaksi kotiopettajaa, jotka opettivat hänelle latinaa, kreikkaa, ranskaa, saksaa ja englantia – sekä ratsastusta ja uintia. Opettajat seurasivat Klemensiä, kun tämä lähti lukemaan oikeustiedettä ensin 1788 Strasbourgiin ja myöhemmin Mainziin ja Brysseliin.

”Itsenäistyin 17-vuotiaana. Isäni antoi minulle täyden vapauden todettuaan, että en juurikaan ollut taipuvainen tekemään tyhmyyksiä”, Klemens kirjoitti muistelmissaan.

Nuoren Metternichin mieli oli täynnä aatelisen taustan tuomaa itsetuntoa ja maailmankuva vanhoillinen. Euroopan vanhat imperiumit horjuivat, mutta Metternichin piti niiden pelastamista ratkaisevan tärkeänä, jotta voitiin nujertaa nousevat liberaalit ja vallankumoukselliset voimat.

Levottomuudet kytivät Euroopassa vuonna 1789 tapahtuneen Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vuonna 1792, kun Metternich opiskeli Brysselissä, Ranska julisti sodan Saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle.

Kenraali Napoleonin johtamat ranskalaisjoukot etenivät syvälle Reininmaahan ja valtasivat muun muassa von Metternichin sukutilan Koblenzissa. Perhe pakeni Wieniin, jonne Klemens pian heitä pian seurasi.

Vaikutusvaltaa naimakaupoilla

Wien oli tuolloin Saksalais-roomalaisen keisarikunnan pääkaupunki. Sitä hallitsi Frans II, joka oli myös Itävallan hallitsija. Wienin ylimystön silmissä Metternichit olivat vain yksi monista pakolaisperheistä, joita kaupunkiin virtasi eri puolilta valtakuntaa.

Klemensin äiti Maria Beatrix Metternich otti asiakseen muuttaa tilanteen. Karnevaalien yhteydessä hän esitteli tuolloin 22-vuotiaan poikansa Maria Eleonore von Kaunitz-Rietbergille, jonka isoisä oli Itävallan edesmennyt kansleri. Maria Eleonoren kerrotaan rakastuneen kertaheitolla komeaan nuorukaiseen. He menivät naimisiin, ja Metternichin perheelle avautuivat ovet Wienin seurapiireihin.

Metternichin perhe oli menettänyt omaisuutensa, mutta morsiamen isä oli upporikas. Tosin tämä ei aluksi innostunut vävykokelaasta. Kun appivanhempien siunausta avioliitolle ei kuulunut, Klemens kirjoitti Maria Eleonorelle:

”Tuhat, tuhat, tuhat kertaa suutelen käsiäsi.”

Kirjeen mukana oli Klemensin hiuskiehkura. Viesti teki suuren vaikutuksen Maria Eleonoreen, joka lähetti Klemensille oman hiussuortuvansa ja alkoi painosta isäänsä. Lopulta tämä antoi suostumuksensa.

Häät pidettiin 27. syyskuuta 1795, ja nuoripari muutti morsiamen isän omistamaan huvilaan Wienin keskustassa. Häihin oli kutsuttuna myös hovin sisäpiiri. Näin Metternichit pääsivät piireihin, ja Klemensin uranousu saattoi alkaa.

Lähettiläs ruhtinattaren lakanoissa

Juristiksi valmistunut Klemens auttoi ensin isäänsä tämän diplomaatin toimessa. Klemensin lahjakkuus huomattiin, ja kun Saksalais-roomalainen keisarikunta kärsi taas kerran tappion Napoleonia vastaan ja keisari Frans II vaihtoi diplomaattikuntansa, Klemens nimitettiin vuonna 1801 Itävallan suurlähettilääksi Saksin kuningaskuntaan.

Pian ilmeni, että Saksin hovissa Dresdenissä ei tehty tärkeitä päätöksiä. Metternich käyttikin aikansa hyödyksi tutustumalla muiden maiden diplomaatteihin, osallistumalla kaupungin seuraelämään ja tekemällä lapsen venäläisen ruhtinaan Pjotr Bagrationin 19-vuotiaan vaimon Ekaterinan kanssa.

Vuonna 1803 Metternich lähetettiin Preussin pääkaupunkiin Berliiniin, missä diplomaatit neuvottelivat sodasta ja rauhasta Euroopan suurvaltojen välillä.

Berliinissä suurlähettiläs Metternich ymmärsi pian, että Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm III:n toimia ohjasi pelko Venäjää ja Ranskaa kohtaan. Preussi oli Itävallan tavoin noiden kahden suurvallan välissä.

Metternich piti suurimpana uhkana Ranskaa. Niinpä hän otti asiakseen saada aikaan yhteisen liittouman Napoleonia vastaan. Siihen hän halusi mukaan Preussin, Itävallan ja Britannian lisäksi Venäjän. Fredrik Vilhelm III:n taivuttelu kesti pitkään, mutta lopulta tämä allekirjoitti liittoumasopimuksen marraskuussa 1805.

Wienissä keisari Frans II oli niin tyytyväinen Metternichin työhön, että palkitsi tämän mitalilla. Pian Preussi kuitenkin vetäytyi sopimuksesta, ja joulukuussa Venäjän ja Itävallan joukot kärsivät tappion Napoleonin joukoille Austerlitzin taistelussa.

Metternich tapaa Napoleonin

Austerlitzin tappio mullisti Itävallan. Elokuussa 1806 Napoleon pakotti Frans II:n luopumaan Saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunusta, ja koko lähes tuhatvuotinen valtakunta hajosi. Valtakunnasta erotetut Saksan valtiot muodostivat Reinin liiton, joka todellisuudessa oli Napoleonin määräysvallassa ja antoi sotilaita tämän armeijaan.

Frans II jatkoi Itävallan keisarina nimellä Frans I. Juuri ennen luopumistaan Saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunusta hän oli lähettänyt Metternichin tapaamaan Napoleonia.

”Kohtalo on asettanut minut kasvotusten sen miehen kanssa, joka nyt määrää maailman tapahtumista”, Metternich totesi.

Elokuun 3. päivänä Metternich esittäytyi Pariisissa Ranskan ulkoministerille Charles Maurice de Talleyrandille.

Metternich puhui ranskaa kuin syntyperäinen ranskalainen – jopa pariisilaisten mielestä – ja Dresdenin ja Berliinin ajoilta hän tunsi monia ranskalaisia huippudiplomaatteja.

Ranskan keisariksi julistautunut Napoleon Bonaparte otti Metternichin vastaan 10. elokuuta Saint-Cloudin linnassa, joka oli kuulunut Ranskan vallankumouksessa mestatulle itävaltalaissyntyiselle kuningattarelle Marie-Antoinettelle. Tärkeimpien kenraaliensa ja diplomaattiensa ympäröimä Napoleon oli pukeutunut jalkaväen univormuun, ja päässään hänellä oli poikittain asetettu kaksikolkkahattu.

Metternich teki hetkessä analyysin Napoleonista. Tällä ei ollut samaa sosiaalista asemaa kuin muilla läsnä olevilla. Hän ei ollut aatelinen ja yritti siksi pullistella pitämällä hattua väärin päin päässään.

”Pieni ja kulmikas”. Niin kuului Metternichin kuvaus Ranskan hallitsijasta, joka sitä paitsi – ainakin Metternichin mukaan – käveli varpaillaan näyttääkseen pidemmältä. Maailma vapisi Napoleonin edessä, mutta Metternich oli rauhallinen oivallettuaan tämän heikkoudet.

Näyteltyä nöyryyttä rauhanneuvotteluissa

Metternichin analyysi Euroopan tulevaisuudesta oli yksinkertainen. Kaikkien muiden suurvaltojen täytyi yhdistää voimansa Napoleonia vastaan.

”Se, joka ei halua valloittaa, valloitetaan”, hän kirjoitti ystävälleen.

Metternich sai vahvistusta sanoilleen vuosi myöhemmin, kun Napoleon murskasi neljännen Ranskaa vastaan kootun liittouman joukot. Tällä kertaa tappion kärsivät Preussi, Britannia ja Venäjä. Sen jälkeen Napoleon solmi rauhan ensin tsaarin ja sitten Preussin kuninkaan kanssa. Preussille rauha maksoi suuria alueluovutuksia.

Napoleonin tapa kohdella vastapuoltaan kauhistutti Metternichiä. Hän pelkäsi, että yksin jääneellä Itävallalla ei olisi mahdollisuuksia, jos Ranska ja sen vasallivaltio Reinin liitto kävisivät hyökkäykseen.

Pariisissa Napoleon tosin vakuutteli Metternichille, että hänellä ei ollut mitään aikeita syrjäyttää Habsburgin sukua Itävallan valtaistuimelta. Samaan aikaan ranskalaiset ilmiselvästi valmistautuivat sotaan. Kysymys oli vain siitä, milloin Napoleon hyökkäisi ja missä hänen joukkonsa olivat.

Talleyrand osoittautui hyödylliseksi tuttavuudeksi. Napoleon ei aina tullut toimeen ulkoministerinsä kanssa. Kerran raivostuessaan Napoleon paitsi antoi tälle potkut, myös nimitti tätä ”paskakasaksi silkkisukassa”. Talleyrand tarjoutui Metternichille vakoilijaksi.

Metternich pyysi keisari Frans I:ltä 400 000 frangia ostaakseen tietoja Talleyrandilta. Heinäkuussa 1808 hän lähetti Wieniin tiedot ranskalaisjoukkojen sijainnista. Niistä ei tosin ollut paljon iloa, sillä ranskalaiset murskasivat Itävallan joukot. Metternich pidätettiin, ja hänet vaihdettiin kahteen Itävallassa toimineeseen ranskalaisdiplomaattiin.

Vuonna 1809 Metternich palasi kotiin miehitettyyn Wieniin. Frans I lähetti hänet Altenburgiin neuvottelemaan rauhasta Napoleonin kanssa. Ennen neuvotteluja Metternich luki joukon raportteja Itävallan armeijan surkeasta tilasta.

Kun armeijan alennustila selvisi Metternichille, hän valitsi strategiaksi myöntyväisyyden. Hän oli taipuvinaan Napoleonin tahtoon ja toivoi, että teeskennelty nöyryys pelastaisi Itävallan joutumasta Ranskan vasalliksi.

Metternich alisti lehdistön sensuuriin

Iso osa Itävallan aatelistosta oli raivoissaan Metternichin käytöksestä. Hänellä oli kuitenkin keisarin tuki, ja heinäkuussa 1809 keisari nimitti hänet ulkoministerikseen.

Kun Metternich sai Altenburgin rauhanneuvottelut päätökseen syyskuussa, hän oli jo hyvää vauhtia uudistamassa Itävallan hallintokoneistoa.

Keisarin luvalla Metternich karsi kovalla kädellä byrokratiaa ja käytännössä keskitti valtiollisen päätöksenteon itselleen. Hän otti haltuunsa myös idullaan olevan lehdistön. Hän oli nähnyt Pariisissa, miten lehdistöä käytettiin politiikan välineenä ja halusi tehdä saman Itävallassa.

Metternich varoi kaikin keinoin ärsyttämästä Napoleonia. Hän pani voimaan ankaran lehdistösensuurin: itävaltalaiset lehdet määrättiin julkaisemaan pelkästään myönteisiä kirjoituksia Ranskasta. Isänsä avulla hän rakensi tehokkaan sensuuri- ja tiedustelukoneiston, joka toisaalta propagandalla muokkasi yleistä mielipidettä ranskalaismyönteiseksi ja toisaalta keräsi tietoja ihmisten mielipiteistä.

Metternich perusti myös salaisen poliisin, joka oli suoraan hänen alaisuudessaan. Itävallassa piti vallita rauha ja järjestys eikä kriittisiä näkemyksiä Napoleonista sallittu – vielä.

”Päivä, jolloin Venäjä herää, on vielä liian kaukana.”.

Ilman Venäjää Ranskan vastainen liittouma ei olisi kyllin vahva. Siksi Itävallan piti toistaiseksi kumarrella Napoleonille.

Häät tuovat Metternichin Pariisiin

Joulukuussa 1809 Ranskan hovista levisi huhu, että keisari etsi Euroopan ruhtinassuvuista puolisoa synnyttämään hänelle perillisen. Metternich näki heti mahdollisuuden poliittiseen peliliikkeeseen. Hän kiilasi Venäjän Romanovien edelle ja tarjosi Napoleonille Itävallan keisarin Frans I:n 19-vuotiasta tytärtä Marie-Louisea.

Hääpäiväksi sovittiin 11. maaliskuuta 1810. Metternich saattoi henkilökohtaisesti Marie-Louisen Pariisin ja jäi kaupunkiin yli puoleksi vuodeksi. Kotona Wienissä Metternichin epäsuosio kasvoi entisestään. Monet itävaltalaiset eivät voineet sietää sitä, että heidän maansa mielisteli Napoleonia, ja Metternich sai tehdä paljon töitä vakuuttaakseen Frans I:n siitä, että hän ei veljeillyt vihollisen kanssa vaan oli Pariisissa selvittämässä Napoleonin aikeita.

Lopulta Metternichille avautui mahdollisuus, kun Ranskan ja Venäjän suhteet alkoivat rakoilla. Napoleon oli asettanut Ruotsin valtaistuimelle entisen marsalkkansa ja siten lähestynyt Venäjän etupiirin rajoja. Sota maiden välillä näytti väistämättömältä.

”Millä puolella sinä olet?”, Napoleon kysyi Metternichiltä syyskuussa 1810. Metternich väisti kysymyksen toteamalla, että hän oli vain keisari Frans I:n ulkoministeri eikä tehnyt lopullisia päätöksiä.

Metternich palasi Wieniin 25. syyskuuta 1810. Hänen kansansuosionsa rippeetkin katosivat maaliskuussa 1812, kun hän Ranskan hyökkäyksen pelossa vei Itävallan liittoon Napoleonin kanssa.

Napoleonin mahti murtuu

Itävallan liitto Ranskan kanssa päättyi helmikuussa 1813, kun Metternich ja Frans I veivät Itävallan Venäjän rinnalla sotaan Ranskaa vastaan. Venäjän ja Ranskan liittouma oli päättynyt vuonna 1812, kun Napoleon hyökkäsi Venäjälle.

Napoleonin joukot etenivät ensin nopeasti, mutta vetäytyvä tsaarin armeija turvautui poltetun maan taktiikkaan ja tuhosi vetäytyessään kaikki varastot ja viljapellot. Kun Napoleon lokakuussa pääsi Moskovaan, sekin oli poltettu. Paluumatkalla Venäjältä suurin osa Napoleonin armeijasta kuoli kylmään ja nälkään.

Tsaari Aleksanteri I oli raivoissaan Moskovan kohtalosta ja halusi, että venäläiset sotilaat polttavat Pariisin. Häntä ärsytti Metternichin loputon pyrkimys neuvotella Napoleonin kanssa. Metternichin onnistui kuitenkin koota taas yksi, seitsemäs, liittouma Napoleonia vastaan. Tällä kertaa mukana olivat kaikki Euroopan suurvallat: Itävalta, Preussi, Venäjä, Britannia ja Ruotsi. Osapuolet sitoutuivat kuudella kahdenkeskisellä sopimuksella auttamaan toisiaan, jos niihin hyökättäisiin.

Sodan riehuessa Metternich jatkoi neuvotteluja Napoleonin kanssa. Marraskuussa 1813 hän ehdotti Napoleonille, että tämä voisi jäädä Ranskan keisariksi sillä ehdolla, että Ranska vetäytyisi Reinin, Alppien ja Pyreneiden taakse. Napoleonin vastaus viipyi, sillä hän uskoi yhä voivansa voittaa sodan.

Napoleon ilmoitti hyväksyvänsä Metternichin tarjouksen vasta alkuvuodesta 1814, jolloin liittouma jo lähestyi Pariisia. Silloin liittouma kuitenkin vaati Ranskaa vetäytymään kaikilta vallankumouksen jälkeen valtaamiltaan alueilta, muun muassa Alankomaista ja Reinin länsipuolisilta Saksan alueilta.

Napoleon raivostui ja katkaisi neuvottelut. Liittouma valtasi Pariisin, ja Napoleon vietiin vangiksi Elban saarelle Välimerelle.

Metternich ei antanut voiton hidastaa tahtiaan vaan alkoi saman tien valmistella uutta Eurooppaa. Ranska piti nostaa takaisin jaloilleen, sillä ilman Ranskaa Venäjä voisi kasvaa liian suureksi voimatekijäksi Euroopassa. Niinpä Metternich junaili Ranskan valtaistuimelle vanhan hallitsijasuvun Bourbonin edustajan.

Sitten Metternich alkoi valmistella Wieniin isoa kongressia, johon kaikki Euroopan valtionjohtajat kokoontuivat syyskuussa 1814. Vieraista eniten Metternichiä huolestutti tsaari Aleksanteri I.

”Hän on maailman suurin lapsi”, Metternich totesi.

Metternich toi rauhan Eurooppaan

Hämähäkki veteli langoista

Metternichin määräyksestä Wien puunattiin kongressikuntoon. Jopa ilotalot kunnostettiin miellyttämään korkea-arvoisten vieraiden silmää. Ensimmäistä kertaa historiassa lähes kaikkien Euroopan maiden hallitsijat ja johtavat diplomaatit kokoontuivat yhteiseen tapaamiseen. Huippukokouksen järjestelyistä huolehti Metternich.

Metternich vaikutti kongressissa kaikkialla. Tärkeimmät – ja usein salaiset – tapaamiset pidettiin hänen huvilallaan Rennwegissa. Muut, laajemmat kokoontumiset järjestettiin valtionkanslian talossa Ballhausplatzin aukion laidalla.

Kongressi toimi useassa eri työryhmässä, ja heti alkuun syntyi raju riita siitä, kuka päättää mitäkin. Metternich sai olla kellon ympäri sovittelemassa valtiojohtajien kiistoja.

Metternichillä oli onnekseen erityinen kyky saada vastapuolet näkemään toisensa yhteistyökumppaneina. Tälle kyvylle oli kongressin aikana paljon käyttöä. Metternich lähestyi ongelmia rauhallisesti ja analyyttisesti ja sai osapuolet näkemään, että mutkikkaisiinkin konflikteihin oli useita ratkaisuvaihtoehtoja. Useimmiten osapuolet päätyivät siihen kompromissiin, jota Metternich suositteli.

Metternich johdatteli Wienin salongeissa ja tanssisaleissa oikeat ihmiset yhteen. Usein keskustelu eteni suotuisammin, kun ympärillä oli musiikkia, sikarinsavua ja kauniita seuranpitäjiä ja lasissa kallista samppanjaa. Oheisohjelmasta vastasi entinen Napoleonin hovin seremoniamestari, joka viihdytti vieraita pantomiimeilla, ilmapalloilla ja öisillä tulinäytöksillä palatsien puutarhoissa.

Myös Metternichin kyvyillä oli rajansa. Joulukuussa neuvotellessaan koko Puolaa Venäjälle vaatineen Aleksanteri I:n kanssa Metternichin pinna paloi ja hän läksytti tsaaria pahan kerran. Tsaari loukkaantui verisesti ja vaati sekä kaksintaistelua että Metternichin eroa.

Metternichin kömmähdyksestä tuli iso puheenaihe Wienissä. Keisari Frans I kieltäytyi kuitenkin erottamasta ulkoministeriään. Lopulta syntyi kompromissi Puolan jaosta, mutta tunnelma pysyi kireänä. Lisäksi Preussi vaati uppiniskaisesti koko Saksia. Maaliskuussa 1815 neuvottelut olivat umpikujassa, kun tieto Napoleonin paosta Elbasta saapui Wieniin.

Metternich iski kuin verkossaan vaaninut hämähäkki. Hän sai kuninkaalliset yhteen rintamaan pelottelemalla heitä Napoleonin paluulla. Erimielisyydet lakaistiin maton alle, ja kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että Euroopan tulevaisuus vaati kaikkien yhtenäisyyttä.

Juoni toimi, ja seuraavien kuukausien aikana Metternich laati diplomaattisen mestariteoksensa: kongressin loppuasiakirjan, johon koottiin kaikki päätökset. Sen piti turvata rauha Euroopassa.

Kesäkuun 9. päivän iltana 1815 Metternichillä on kädessään kaikkien osanottajien allekirjoittama päätösasiakirja Acte du Congrès de Vienne. Yhdeksän päivää myöhemmin Napoleon murskattiin Waterloon taistelussa.

Metternichin työ toi Eurooppaan rauhan kaksi vuosikymmentä jatkuneiden sotien jälkeen. Wienin kongressin ansiosta Euroopassa käytiin 1800-luvulla suhteellisen vähän sotia ja valtioiden rajat pysyivät lähes muuttumattomina ensimmäiseen maailmansotaan asti.