Kesällä 1819 joukko venezuelalaisia kapinallisia kiipesi Venezuelan ja Uuden-Granadan (nykyisen Kolumbian) rajalla sijaitsevan Paramo de Pisban rinnettä.
4 000 metriä korkea vuori on yksi Andien vaikeakulkuisimmista huipuista, ja kapinalliset joutuivat vuoristossa äärimmäisen koville.
Jäätävät myrskyt, paksu lumipeite ja petolliset jäätiköt tekivät matkasta hengenvaarallisen, ja kahdentuhannen miehen armeijasta kolmannekselle se jäikin viimeiseksi.
Joukkojen kärjessä kulki 35-vuotias venezuelalainen, joka oli kahdeksan vuoden ajan taistellut espanjalaisten siirtomaaherruutta vastaan Etelä-Amerikassa. Hänen nimensä oli Simón Bolívar.
Merkittävä opettaja
Simón Bolívar syntyi vuonna 1783 Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa rikkaan maanomistajan perheeseen. Hänen isänsä kuoli jo ennen kuin poika ehti täyttää kolme, ja kun hänen äitinsä kuoli kuusi vuotta myöhemmin, Bolívar jäi orvoksi.
Poika varttui enonsa huostassa, mutta enoa enemmän hänen elämäänsä vaikutti hänen opettajansa Simón Rodríguez. Rodríguez esitteli hänelle Euroopassa ja Yhdysvalloissa vahvistuneita ajatuksia vapaudesta, demokratiasta ja ihmisoikeuksista.
Etelä-Amerikassa valtaa piti siirtomaaisäntä Espanja, kuten se oli tehnyt jo noin 300 vuotta Kolumbuksen ajoilta alkaen. Espanjalainen Etelä-Amerikka oli jaettu neljään alueeseen, joita varakuninkaat hallitsivat Espanjan kuninkaan nimissä.
Napoleonin juhlat
Vuonna 1797 Simón Rodríguezin oli paettava maasta, sillä häntä syytettiin salaliitosta Caracasin espanjalaisviranomaisia vastaan.
Bolívar lähetettiin ensin sotilasakatemiaan ja sitten Eurooppaan.
Pariisissa hän pääsi seuraamaan Napoleon Bonaparten kruunajaisia ja kansalaisten riemua. Tilaisuus teki suuren vaikutuksen nuoreen idealistiin, ja siitä hetkestä alkaen hän toivoi, että myös hänen maanmiehensä saisivat joskus kokea samanlaista iloa.
Bolívar palasi Venezuelaan vuonna 1807, ja hän oli keskeisessä asemassa, kun caracasilaiset nousivat espanjalaisia vastaan vuonna 1810.
Vuotta myöhemmin kapina oli paisunut täysimittaiseksi sodaksi siirtomaavaltaa vastaan, ja pian vasta 30-vuotias Bolívar oli noussut kapinallisten johtajaksi.
Kansa piti hänestä, ja taktisen oveluutensa ja sytyttävien puheidensa ansiosta hän sai pian lisänimen El Libertador, vapauttaja.
Alku näytti hyvältä, mutta sota siirtomaaisäntiä vastaan osoittautui pian mutkikkaammaksi kuin Bolívar oli odottanut.
Vuonna 1819 hän tuli siihen tulokseen, että murskatakseen espanjalaisten ylivallan Etelä-Amerikassa hänen olisi tehtävä yllätyshyökkäys Uuden-Granadan pääkaupunkiin Bogotáan.
Ratkaiseva voitto
- elokuuta 1819 espanjalaisten armeija kiiruhti kenraali José María Barreiron johdolla kohti Bogotáa. Sen tarkoitus oli eristää kapina-armeijan kärki, mutta illan koittaessa kahtia olikin jakautunut espanjalaisten armeija.
Bolívarista tuli suuren osan pohjoista Etelä-Amerikkaa kattaneen Suur-Kolumbian johtaja.
Bolívar komensi yhden luotetuimmista miehistään pidättelemään espanjalaisten etujoukkoja ja iski itse lopun vihollisarmeijan kimppuun. Espanjalaisista ei ollut vastarintaan, ja kenraali Barreiro antautui pian.
Nyt tie Bogotáan oli auki. Kun Bolívar saapui kaupunkiin, alueen espanjalainen varakuningas oli jo paennut. Hän oli jättänyt jälkeensä koko aarrekammionsa sisällön, minkä ansiosta Bolívarilla olikin jatkossa varaa rahoittaa vapaustaistelua useita vuosia.
Bogotán valloitus oli Bolívarille ratkaiseva voitto. Kun Venezuelassa oleva espanjalaisten komentaja, kenraali Pablo Morillo, kuuli maanmiestensä tappiosta, hän anoi välittömästi lisää joukkoja Espanjasta.
Kun niitä ei kuitenkaan tullut, Morillo ymmärsi, että sota Etelä-Amerikasta oli hävitty.
- syyskuuta 1821 Simón Bolívar julistettiin vastaperustetun Suur-Kolumbian tasavallan presidentiksi. Uuteen valtioon kuuluivat tuolloin suurin osa nykyisestä Kolumbiasta, Panama, Venezuela, Ecuador, Pohjois-Peru sekä Luoteis-Brasilia.