Pinochet muutti Chilen hirmuvaltioksi

Lentokoneet ja panssarivaunut iskivät pääkaupunkiin

Oli 11. syyskuuta 1973, ja Pinochetin käskystä kaksi ilmavoimien Hawker Hunter -suihkuhävittäjää jylisi jo matalalla Santiagon yläpuolella. Myös panssarivaunut lähestyivät presidentinlinnaa useasta suunnasta. Sotilaat olivat aset­tuneet strategisiin asemiin kaduille ja aukioille ja piirittäneet presidentinlinnan. Pääkaupunkia kouraisi pelko.

Allenden kohtalonhetket olivat käsillä, mutta presidentti oli järkähtämätön, ja sen tiesi myös Chilen kansa.

”Puhun teille nyt viimeisen kerran. En lausu näitä sanoja katkerana vaan pettyneenä. Minä en vetäydy. Tänä historiallisena murroksen hetkenä haluan maksaa kansan uskollisuudesta hengelläni”, Allende oli vakuuttanut radio­puheessaan yhdeksän jälkeen aamulla.

Nyt puheesta oli kulunut pari tuntia, ja kaikki valtiolliset radio- ja televisioasemat oli vaiennettu Pinochetin käskystä. Vähän ennen kahtatoista Hawkerit alkoivat pommittaa presidentinlinnaa, ja pian sen jälkeen kajahti laukauksia. Luodit ja kyynelkaasukranaatit rikkoivat presidentinlinnan ikkunat ja muuttivat La Monedan helvetiksi.

Allende tarttui AK-47-rynnäkkökivääriin, jonka hän oli saanut ystävältään Kuuban presidentiltä Fidel Castrolta.

Allende yritti vielä puolustautua uskollisten henkivartijoidensa kanssa, mutta ylivoima oli liian suuri. Hieman kahden jälkeen Allende neuvoi kannattajiaan antautumaan. Itse hän vetäytyi huomaamatta kaaoksen keskeltä rakennuksen koillissiipeen. Hän lysähti punaiselle samettisohvalle, asetti rynnäkkökiväärin jalkojensa väliin, painoi liipaisimesta ja ampui itseään päähän.

Sotilaat löysivät verisen ruumiin muutaman minuutin kuluttua. ”Tehtävä suoritettu. La Moneda vallattu, presidentti löydetty kuolleena”, yksi sotilaista ilmoitti radiolla komentaja Augusto Pinochetille.

Komentokeskuksestaan Santiagon laidalta Pinochet oli johtanut sotilashyökkäystä presidentinlinnaan, joka oli seissyt 130 vuotta Chilen demokratian symbolina.

Talous ajettiin ahdinkoon

Pinochet ei ollut mikään uraohjus. Hän oli syntynyt Valparaison satamakaupungissa tullivirkailijan vanhimpana poikana vuonna 1915, ja 16-vuotiaana hän oli lähtenyt sotilaskoulutukseen. Vuosina 1932–1936 hän opiskeli upseeriksi Childen pääkaupungissa Santiagossa.

Pinochet oli edennyt urallaan tasaisesti ja kunnostautunut kirjoittamalla oppikirjoja ja opettamalla useiden maiden sotilasakatemioissa. Hän ei poikennut mitenkään joukosta, mutta hän oli kuuliainen ja lojaali.

Kun marksilainen Salvador Allende vuonna 1970 valittiin presidentiksi, Pinochet puolusti kenraalikollegoidensa tavoin yhä perustuslakia ja demokraattista vaalitulosta, vaikka Chilen armeijalla oli perinteisesti ollut vahvat siteet äärioikeistoon.

Syksyllä 1972 rivistöt alkoivat kuitenkin rakoilla. Hallituksen laajamittaiset toimet, joilla oli tarkoitus kansallistaa Chilen teollisuutta, jakaa maata maat­tomille ja pitää hinnat kurissa, olivat laskeneet Allenden suosiota niin Chilen oikeiston keskuudessa kuin länsimaissakin.

Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixon ja ulkoministeri Henry Kissinger pelkäsivät, että Chilestä tulisi Kuuban kaltainen kommunistinen valtio.

Nixon halusi heikentää Chilen taloutta – hän käytti itse ilmaisua ”make the economy scream” – ja katkaisi kaikki kauppayhteydet Chileen horjuttaakseen sosialistihallinnon asemaa.

Yhdysvallat rahoitti tiedustelupalvelu CIA:n kautta Chilen kuljetusalan lakkoa, joka pysäytti tuotetoimitukset kauppoihin.

Saman­aikaisesti Yhdysvallat pumppasi miljoonia dollareita propagandakampanjoihin, joissa kolme Chilen suurimpiin kuuluvaa lehteä mustamaalasi Allendea ja kertoi lukijoille presidentin laajojen kansallistamisten olevan räikeässä ristiriidassa perustuslain kanssa.

Allenden vasemmistolaiset toimet aiheuttivat paljon huolta myös monissa tavallisissa chileläisissä.

Pien- ja suuryrittäjät pelkäsivät yhtä lailla, että heidän yrityksensä päätyisi seuraavaksi valtion käsiin. Kauppojen hyllyt alkoivat tyhjentyä sekä kuljetus­lakon takia että siksi, että kysyntä oli kasvanut valtavasti. Köyhillä oli enemmän rahaa käytettävissään ja nyt varaa tuotteisiin, joista he olivat aiemmin tuskin pystyneet edes unelmoimaan.

Kun kaupoissa alkoi olla pulaa jo päivittäistavaroistakin, keskiluokkaiset perheenäidit alkoivat yhä useammin liittyä presidentinlinnan edessä pidettyihin mielenosoituksiin.

He vaativat ennen kaikkea naudanlihaa, joka oli yksi chileläisen keittiön pääraaka-aineista, mutta pulaa oli myös muista tuotteista kuten purkkitomaateista, wc-paperista ja savukkeista.

Naiset painostivat armeijaa

Chile oli syvässä kriisissä niin taloudellisesti kuin poliit­tisestikin. Inflaatio laukkasi, tuotanto romahti ja syksyllä 1972 tilanne oli hyvin jännittynyt.

Oikeisto­siipi kannatti sotilasvallankaappausta, ja maan yläluokan naiset käynnistivät kirjekampanjan, jolla he yrittivät painostaa asevoimat kaatamaan Allenden.

He lähettivät upseereille pelkurien symbolina pidettyjä valkoisia höyheniä ja ripottelivat kasarmien lat­tioille jyviä osoituksena siitä, että he pitivät sotilaita arkoina kananpoikina.

Myös ääriliberaalit taloustieteilijät yrittivät vaikuttaa armeijaan ja levittivät upseerien keskuuteen laatimaansa 500-sivuista ”tiiliskiveksi” kutsuttua suunnitelmaa Chilen taloudesta vallankaap­pauksen jälkeen.

Vähitellen tyytymättömyys kasvoi niin suureksi, että tilanne räjähti käsiin: 29. kesäkuuta 1973 osa armeijasta yritti kaapata vallan Allendelta.

Armeijan komentaja Carlos Prats ja hänen lähin alaisensa Augusto Pinochet puuttuivat kuitenkin tilanteeseen ja torjuivat huonosti valmistellun vallankaappausyrityksen. He olivat vannoneet uskollisuutta hallitukselle ja demokratialle, ja se vala piti. Ainakin vielä toistaiseksi.

Pinochet muutti mielensä

Seuraavien kuukausien kuluessa maan oikeistosiipi ja useat upseerit painostivat Pratsia niin, että tämä erosi, ja Allende nimitti hänen tilalleen uskollisen Pinochetin. Tyytymättömyys sosialistijohtoon jatkui, ja korkea-arvoiset upseerit jatkoivat lopullisen vallankaappauksen suunnittelua. Pinochet kuitenkin kieltäytyi jyrkästi osallistumasta moiseen.

Muut upseerit alkoivat pian pitää Pinochetia pelkurina. Erään huhun mukaan hän oli niin ylivarovainen, ettei hän voinut kuvitellakaan edes istuutuvansa mihinkään, ennen kuin hän oli harjannut tuolinsa.

Ilmavoimien komentaja, kenraali Gustavo Leigh tunnisti hyvin tuon piirteen kollegassaan. Elokuussa 1973 hän yritti ylipuhua Pinochetin mukaan vallankaappaukseen. Pinochetin ensimmäinen reaktio oli: ”Ymmärrätkö, että me voimme kaikki kuolla?”

Tapaamisessa asevoimien ylimmän johdon kanssa 9. syyskuuta 1973 Pinochet kuitenkin ymmärsi lopulta olevansa kantansa kanssa yksin ja antoi vihdoin ylipuhua itsensä. Vain 36 tuntia myöhemmin hän käynnisti sotilasvallankaappauksen ja salli voimankäytön vallankaappauksen vastustajia kohtaan.

Historioitsijoilla ei ole varmaa tietoa siitä, miksi Pinochet vaihtoi puolta niin äkillisesti, tai siitä, oliko hän alkujaankaan todella tukenut demokratiaa ja Allendea. Ehkä hän oli vain pyrkinyt opportunistisesti pysymään valta-asemassa koko ajan kuitenkin valmiina vaihtamaan puolta tarpeen vaatiessa.

Varmaa on kuitenkin, että Pinochetin alkuun laimea innostus vaihtui nopeasti kylmäksi päättäväisyydeksi, kun Allende oli saatu raivattua pois tieltä. Vaikka sotilasjuntassa olivat mukana kaikkien puolustushaarojen komentajat, Pinochet piti itseään juntan itseoikeutettuna johtajana. Vallankaappauksen päivänä hän julisti maahan poikkeustilan ja sodan kaikille kaappausta vastustaville siviileille ja poliitikoille.

Seuraavana päivänä Pinochet ilmoitti radiossa: ”Tämä ei ole vallankumous vaan sotilastoimi, jonka tarkoitus on pelastaa maa.” Hän vakuutti puheessaan Chilen 11-miljoonaiselle kansalle, ettei missään tapauksessa hautonut kostoa tai haaveillut absoluuttisesta vallasta.

”Ei tule olemaan häviäjiä tai voittajia”, Pinochet lupasi – mutta päivän tapahtumat puhuivat toista. Pinochetin aika Chilessä oli heti ensi hetkistään alkaen erittäin julmaa.

Auringonlaskuun mennessä Santiagon ruumishuoneisiin oli jo kertynyt runneltuja ruumiita kasoiksi asti. Tuosta päivästä alkaen yksikään chileläinen ei voinut tuntea oloaan turvalliseksi seuraavaan 17 vuoteen.

”Maassamme on suuri joukko sikoja, sontaa, joka oli lähellä raunioittaa maan. Heidän kimppuunsa on käytävä! Ajakaa heidät pakoon, riistäkää heiltä heidän kaikki omaisuutensa ja heittäkää heidät ulos!” jylisi Pinochet avustajalleen.

Pian vallankaappauksen jälkeen sotilasjuntta kielsi kaikki poliittiset puolueet ja ammattiyhdistysliikkeen, julisti joukkotiedotusvälineille tiukan sensuurin ja riisti kansalaisilta kaiken oikeusturvan. Pinochet varoitti, että kaikki, jotka osoittivat ”taistelevaa asennetta”, teloitettaisiin välittömästi.

Asevoimissa nähtiinkin ”taistelevia elementtejä” kaikkialla. Allendea tukeneita tai edes vain demokratiaa puolustavia pidettiin vihollisina, ja Pinochet alkoi armotta ahdistella niin todellisia kuin oletettujakin vastavoimia.

Hän näki vastustajia kaikkialla ja pelkäsi jatkuvasti murha- ja vastavallankumousyrityksiä.

Hän määräsi asevoimat suorittamaan summittaisia joukkopidätyksiä ympäri maata. Ihmisiä, jotka vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, pidätettiin ja lähetettiin johonkin sadoista keskitysleireistä, joita maahan oli kiireellä perustettu.

Kuolemankaravaani teloitti vankeja

Maan pääurheilustadionista, Estadio Nacionalista, tuli pian yksi pahamaineisimmista vankileireistä, ja sinne joutui lopulta lähes 40 000 ihmistä. Vallankaappausta seuraavana päivänä eli 12. syyskuuta 1973 stadionin nurmelle
kyhättyihin väliaikaisiin selleihin sekä stadionin pukuhuoneisiin ja kellareihin oli jo tungettu 600 Santiagon teknisen yliopiston opiskelijaa ja opettajaa.

Vankien silmät sidottiin, ja heitä vietiin vuorokauden ajasta riippumatta yhtenään tuntikausia kestäviin kuulusteluihin. Kuulusteluissa käytettiin julmia menetelmiä: vangeille annettiin sähköiskuja, heitä potkittiin ja heitä piiskattiin ja nuijittiin verille riippumatta siitä, olivatko he lapsia vai aikuisia. Monet menettivät henkensä, ja ruumiita rahdattiin kasoittain ruumishuoneille tai vain paiskattiin kaduille – ja monet katosivat täysin jäljettömiin.

Verenvuodatus oli kuitenkin vasta alussa. Syyskuun lopussa Pinochet lähetti korkea-arvoisia upseereita kiertämään maata Puma-helikopterilla.

Reilun kolmen viikon ajan he kulkivat kaupun­gista toiseen rankaisutehtävässään, josta alettiin pian käyttää nimitystä kuolemankaravaani.

Pinochetin määräyksestä iskuryhmä haki lähes sata vankia vankiloista eri puolilta maata ja vei heidät syrjäisiin paikkoihin, joissa heidät teloitettiin ampumalla, silpomalla viidakkoveitsillä tai polttamalla.

Vankien ainoa rikos oli ollut, että he olivat kuuluneet hallituspuolueeseen. Kuolemankaravaani ei tehnyt eroa nuoren ja vanhan välillä: nuorimmat uhrit olivat teini-ikäisiä, vanhimmat yli 70-vuotiaita.

Monilta kaivettiin silmät päästä ja murskattiin luita ennen teloitusta, jonka päätteeksi ruumiit usein ruhjottiin konetuliaseilla. Osa ruumiista haudattiin, osa päätyi kaatopaikalle ja osa vain katosi. Joitain ihmisiä ei ammuttu, vaan heidät raahattiin helikopteriin, mistä heidät heitettiin elävinä mereen.

Salainen poliisi terrorisoi kansaa

Rankaisuretkien tarkoitus oli ennen kaikkea herättää pelkoa – tai Pinochetin sanoin ”antaa esimerkki” – niin kansalle kuin Pinochetin omallekin väelle, sillä asevoimissakaan kaikki eivät hyväksyneet juntan toimia. Jotkut yrittivät vastustaa julmuuksia, mutta se oli vaarallista. Jotkut onnekkaimmat vain erotettiin, mutta monet joutuivat itse vankilaan, kidutettaviksi tai julmasti teloitettavaksi.

”Ensisijainen tarkoitus oli nujertaa Chilen kansan pieninkin tahto taistella vastaan, mutta tavoitteena oli myös herättää pelkoa ja kauhua johtohahmojen keskuudessa ja pitää kaikki alimpaan upseeriin asti ruodussa muistuttamalla, että jos otat yhdenkin väärän askeleen, sama voi tapahtua sinullekin!” kertoi upseeri Oleguer Benaventes Bustos myöhemmin todistajanlausunnossaan.

Rankaisuretket eivät kuitenkaan riittäneet Pinochetille, joka näki vihollisia joka puolella.

Hän perusti salaisen turvallisuuspoliisin DINAn (Dirección de Inteligencia Nacional), jossa oli muun muassa kuoleman ja kidutuksen asiantuntijoita, valvomaan ja terrorisoimaan kansaa entistä tehokkaammin.

DINA vainosi armotta Allenden tukijoita jopa yli valtakunnanrajojen. Yksi vainotuista oli armeijan entinen komentaja Carlos Prats, joka oli kieltäytynyt osallistumasta vallankaappaukseen. Hänen kohtalokseen koitui vuonna 1974 autopommi Buenos Airesissa Argentiinassa.

Se kuitenkin säästi hänet pitkä­aikaiselta väkivallalta, josta tuhannet vasemmistolaiset, opiskelijat ja taiteilijat joutuivat kärsimään esimerkiksi Villa Grimaldissa, yhdessä maan sadoista kidutuskeskuksista.

Villa Grimaldi suljettiin vasta vuonna 1978. Sitä ennen noin 4 500 naista ja miestä oli kärsinyt sen ahtaissa selleissä päivittäin raiskauksista, vesikidutuksesta, sähköiskuista ja raa’asta väkivallasta. Vankeja pakotettiin usein myös seuraamaan muiden vankien kärsimyksiä, esimerkiksi sitä, kun toisten jalat murskattiin ajamalla niiden päältä autolla.

Monet naiset joutuivat kokemaan todella epäinhimillistä kidutusta, kun heille tehtiin seksuaalista väkivaltaa tunkemalla heidän emättimeensä eläviä nälkäisiä rottia tai hämähäkkejä, pakottamalla joku miespuolinen sukulainen raiskaamaan heidät tai pakottamalla heidät sukupuoliyhteyteen koiran kanssa.

Muutamassa vuodessa Pinochetin Chilestä tuli maa, jossa kansalaiset olivat toistensa vihollisia ja joutuivat elämään jatkuvassa pelossa vailla mitään turvaa.

Naapurit ja perheenjäsenet pet­tivät ja ilmiantoivat toisiaan, ja ihmiset jonottivat poliisiasemien edessä päästäkseen luovuttamaan poliisille pitkiä luetteloita epäilyttävistä henkilöistä toivoen siten pelastavansa itsensä.

Tämä kehitys ilahdutti Pinochetia. Hän painotti toistuvasti sitä, että vasemmistolaisten hiljentäminen oli välttämätöntä. Hän kuvasi asiaa sanoen: ”Jos kädessä on kuolio, käsi on leikattava irti.”

Pinochet hävisi vaalit

Vallankumous näytti elvyttävän Chilen talouden, kun sotilasjuntta sai pikakuurilla maan taas jaloilleen. Positiivinen kehitys ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Talouden sokkikuuri synnytti yhtäältä uusia finanssi-imperiumeja, jotka haalivat rahaa ja tekivät rikkaista yhä rikkaampia, mutta toisaalta yhteiskunta syöksyi kurimukseen, joka synnytti äärimmäistä köyhyyttä ja työttömyyttä.
1980-luvun alussa Chilen talous oli romahtamaisillaan.

Moni suuryritys kaatui, ja Pinochetin suosio alkoi laskea joka puolella. Myös kirkko ja vanhat oikeistopuolueet, jotka olivat aiemmin tukeneet Pinochetia täysin rinnoin, alkoivat vaatia yhä kovempaan ääneen diktatuurin kumoamista. Protestit herättivät myös kansainvälistä huo­miota.

Pinochet menetti monet vanhoista tukijoistaan, ja jopa Yhdysvallat käänsi hänelle selkänsä vedoten sotilasjuntan ihmisoikeusloukkauksiin.

Kasvavasta vastustuksesta huolimatta Pinochet katsoi luottavaisesti tulevaisuuteen. Hän uskoi, että enemmistö halusi hänen johtavan maata, ja itsevarmana 73-vuotias diktaattori järjesti lokakuussa 1988 vaalit. Se oli häneltä virhearvio.

Yllätyksekseen Pinochet hävisi vaalit vanhalle tukijalleen, kristillisdemokraattiselle juristille Patricio Aylwinille.

Vastentahtoisesti Pinochet myönsi tappionsa, ja kun hän päivä tulosten julkistamisen jälkeen esiintyi televisiossa, hän ilmoitti katkerana tunnustavansa ja hyväksyvänsä enemmistön tuomion.

Samaan hengenvetoon hän kuitenkin vakuutti, että hallinnon perustuslailliseen järjestykseen ei tulisi minkäänlaisia muutoksia. Vaalitappion myötä Pinochetin oli kuitenkin löysättävä rautaista otettaan vallasta, ja 17 vuoden diktatuurin jälkeen Chile otti jälleen askelen kohti demokratiaa.

Pinochet ei kuitenkaan jäänyt tyhjän päälle. Ennen vaaleja hän oli kaiken varalta varmistanut, että tuloksesta riippumatta hän jatkaisi armeijan komentajana kahdeksan vuoden ajan. Siinä asemassa hän pystyi torjumaan kaikki yritykset saada armeijan tekemät ihmisoikeus­rikokset tutkittaviksi.

Pinochetia vastaan esitettiin lukemattomia syytöksiä, mutta hän ei osoittanut minkäänlaista sympatiaa sen enempää uhreja kuin näiden omaisiakaan kohtaan.

Hän oli vain ylpeä pelastettuaan mielestään maansa taloudelliselta romahdukselta. Hän ei myöskään reagoinut mitenkään, kun kadonneiden chileläisten hautoja alkoi löytyä vuosikym­menien jälkeen. Pinochet ei heltynyt
silloinkaan, kun omaiset löysivät usein samasta arkusta yhden sijaan useamman ihmisen jäännöksiä.

”Se henkilö, joka pani luut samaan arkkuun, ansaitsisi kunnianosoituksen, koska hän säästi Chilen hallitukselta ylimääräisten naulojen aiheuttamat kustannukset”, ilmoitti Pinochet.