Peterloo: Rauhallinen mielenosoitus päättyi verilöylyyn

Juuri kun kaksikko pääsi väljemmille vesille, väkijoukko kohahti levottomasti. Bamford kurotti kaulaansa ja tähyili kohti kirkkoa, jonka luota rauhattomuus näytti alkaneen.

Hän näki sini­valkoisiin pukeutuneiden ratsuväen­­sotilaiden asettuvan asemiin aukion laidalle.

”Tuolla on sotilaita. Mennään takaisin katsomaan, mitä tapahtuu”, Bamford ­totesi hermostuneesti toverilleen.

”Äh, he ovat täällä vain tarkkailemassa tilannetta”, huikkasi Bamfordin kommentin sivusta kuullut mies, mutta Bamford aavisteli pahaa.

Päättäväisesti hän työntyi ­ihmisten sekaan etsimään vaimoaan. Hänen pelkonsa osoittautui oikeutetuksi.

Yhteiskunnallisia uudistuksia kannattavien työläisten rauhallinen joukkokokous muuttui verilöylyksi vain pari minuuttia ratsujouk­kojen saapumisen jälkeen.

Aseettomat miehet, naiset ja lapset saivat iskuja husaa­rien miekoista ja talloutuivat näiden ratsujen jalkoihin. Illan tullen ”Peterloon taisteluksi” kutsutussa verilöylyssä oli kuollut 13 ihmistä ja haavoittunut useita satoja.

Waterloon voitto muuttui kurjuudeksi

Manchesterin verilöylyn raakuus järkytti koko Britanniaa, mutta se, että kesällä 1819 tapahtuisi jotakin dramaattista, oli ollut odotet­tavissa jo pitkään.

Neljä vuotta aikaisemmin Britannia oli kukistanut Ranskan keisari Napoleonin Waterloon taistelussa Belgiassa, mutta kotirinta­malla ei ollut syytä ylpeyteen. 12 vuotta kestänyt sota oli käynyt ­Britannialle kalliiksi sekä ­rahallisesti että inhimillisesti.

Erityisen kovilla olivat ne perheet, jotka olivat menettäneet ainoan miespuolisen elättäjänsä.

Vaikeat ajat johtivat kulutuksen laskuun, ja se iski ­rajusti muun muassa Britannian tekstiiliteollisuuteen, jonka suurimpia keskit­tymiä Manchesterin seutu Pohjois-­Englannissa oli.

Tehtailijat yrittivät paikata tappioitaan alenta­malla työläisten palkkoja, jotka olivat jo valmiiksi huonot.

Esimerkiksi kutojat, jotka vielä vuonna 1803 saattoivat ansaita jopa 15 šillinkiä kuusipäiväisen työviikon aikana, joutuivat sodan jälkeen tyytymään viiden šil­lingin viikkopalkkaan.

Työläisten olot kur­jistuivat entisestään, kun Britannian hallitus vuonna 1815 sääti niin sanottuja viljalakeja, joilla se pyrki suojelemaan ­kotimaista maataloutta määräämällä tuonti­viljalle korkeat tullimaksut.

Edullisen ulkomaalaisen viljan tuonnin loppuminen hyödytti rikkaita maanomistajia, mutta tavallinen kansa kärsi, koska viljan hinnan noustessa myös leivän hinta nousi.

Pian kaikkein köyhimmät, joiden rahat olivat jo aiemmin menneet lähinnä ruokaan, alkoivat nähdä nälkää.

Tavallisella kansalla ei juurikaan ollut mahdollisuuksia parantaa elinolojaan.

Britannian vaalijärjestelmä rajoitti ääni­oikeuden ja vaalikelpoisuuden vain muutamalle prosentille ­väestöstä, sillä vain maata omistavilla miehillä oli oikeus ­äänestää ja asettua ehdolle parlamenttivaaleissa.

Vaalipiirit, englanniksi borough, oli ­lisäksi määritelty niin, että vaalipiirijako painotti kohtuuttomasti harvaan­asuttuja alueita, joilla valtaa piti yleensä yksi rikas maanomistajasuku.

Tämän seurauksena parlamentin alahuoneen enemmistön ­valitsi vaivaiset 154 valitsijamiestä.

Räikein esimerkki vaalipiirijaon epä­oikeudenmukaisesta oli Old Sarumin vaalipiiri Etelä-Englannissa.

Siellä ei asunut yhtään ihmistä, mutta alueen maanomistajalla oli silti oikeus nimittää 13 valitsijamiestä, jotka puolestaan saivat ­nimetä alahuoneeseen kaksi edustajaa.

Suurkaupungeilla, kuten Manchesterilla, jossa oli 1800-luvun alussa jo noin 128  000 asukasta, taas ei ollut oikeutta valita ainuttakaan parlamenttiedustajaa.

Valistunut kutoja halusi vaikuttaa

Epäoikeudenmukainen vaalipiirijako juonsi juurensa vuoteen 1256, jolloin ­kuningas oli myöntänyt kullekin vaali­piirille oikeuden nimittää parlamenttiin kaksi edustajaa.

Maanomistajilla ei ollut mitään syytä muuttaa järjestelmää, mutta tavallinen kansa oli toista mieltä.

Vaalipiirijaon uudistusta oli vaadittu vuosisatojen mittaan useita kertoja, mutta vasta teollistumisen ja kaupunkien kasvun myötä uudistusvaatimukset alkoivat saada laajempaa kannatusta.

Yksi uudistuksen kannattajista oli kutoja Samuel Bamford Middletonista.

Bamford oli työskennellyt hiiliproomulla ja lakaisijana tehtaassa, kunnes hän oli ryhtynyt Jemima-vaimonsa tavoin kutojaksi. Vapaa-ajallaan Bamford luki, ­ja yksi hänen suosikkikirjailijoistaan oli brittisyntyinen Tom Paine, joka oli kirjoittanut muun muassa Ranskan vallankumouksesta ja oli sitä mieltä, ettei kansan tarvinnut alistua tottelemaan hallintoa, jossa sillä ei ollut vaikutusvaltaa.

Bamford liittyi reformiliikkeeseen ­valistuskirjallisuuden ja Britannian vaalijärjestelmän epäoikeudenmukaisuuden innoittamana, ja vuonna 1816 hänestä tuli liikkeen Middletonin osaston puheenjohtaja.

Bamford järjesti työläisten kokouksia, joissa hän arvosteli kiivaasti työläisten kehnoa ­asemaa ja etenkin vaalijärjestelmän epäoikeudenmukaisuutta.

Katovuosi synnytti mellakoita

Talvella 1816–17 reformiliikkeen jäsenmäärä kasvoi rajusti, sillä Euroopassa koettiin poikkeuksellinen viileä jakso, ja vuosi 1816 saikin lisänimen ”kesätön vuosi”.

Viileneminen johtui Tambora-­tulivuoren purkauksesta nykyisen Indonesian alueella. Purkauksen synnyttämä tuhkapilvi levisi ilmakehässä ja ­aiheutti muun muassa Britanniassa poikkeuksellisen kylmän ja sateisen kesän ja ennätyksellisen huonon sadon. Kansa näki nälkää, ja eri puolilla maata puhkesi mellakoita – Lontoo ­mukaan lukien.

Mellakat saivat Britannian hallituksen ja kuninkaan huolestumaan, sillä vain ­vajaat 30 vuotta aikaisemmin Ranskan kansa oli syrjäyttänyt vallankumouksessa kuninkaansa, mestannut kuningasperheen giljotiinissa ja mullistanut koko ­perinteisen yhteis­kunta­järjestyksen.

Yhteiskunnalliset jännitteet kasvoivat joulukuusta 1816 helmikuuhun 1817, eikä verinen vallankumous Britanniassa vaikuttanut lainkaan mahdottomalta ajatukselta.

Kun sijaishallitsija, tuleva Yrjö IV, poistui parlamentista 28. tammikuuta 1817 pidettyään siellä puheen, hänen vaunujensa kimppuun hyökkäsi vihainen väkijoukko ja yksi hyökkääjistä rikkoi vaunujen ikkunan kivellä.

Tapaus sai hallituksen jäädyttämään maan normaalin oikeuskäytännön, jonka ­mukaan syytetyllä oli oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin.

Päätös herätti suuttumusta, ja joukko tyytymättömiä kutojia päätti marssia Manchesterista Lontooseen vetoamaan hallitsijaan.

Väkijoukko, johon kuului yhteensä noin 25  000 mielenosoittajaa ja sivustaseuraajaa, kokoontui Manchesteriin 10. maaliskuuta 1817.

Heillä oli mukanaan huopa tai päällystakki taivasalla yöpymistä varten, josta marssi sai lisänimen ”The Blanket March” eli ”Huopamarssi”.

”Näytämme heille, ettemme halua ­kapinaa ja levottomuuksia vaan leipää. Vetoamme jaloon prinssiimme kuten lapsi kääntyy isänsä puoleen”, yksi marssin järjestäjistä kiteytti.

Kutojien puheet kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, eikä marssi ollut ehtinyt edes alkaa, kun kruunun virkamies jo määräsi väki­joukon hajaantumaan.

Muu­tamat harvat mää­räystä uhmanneet pidätettiin, ­jolloin yksi heistä kuoli ja useita haavoittui.

Myöhemmin samassa kuussa hallitus iski myös reformiliikkeeseen, jonka viranomaiset epäilivät olevan mukana ”sala­liitossa”. Epäiltyjä pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi Lontooseen.

Heidän joukossaan oli kutoja ­Samuel Bamford, jota syytettiin maanpetoksesta, vaikka hän ei ollut edes osallistunut Huopamarssiin.

Syyttä­jällä ei kuitenkaan ollut riittäviä todisteita, ja Bamford lupasi käyttäytyä jatkossa esimerkilli­sesti. Pian hän saikin luvan matkustaa kotiin.

Kutsu viittasi kapinaan

Kuulustelut ja petossyytteet eivät onnistuneet tukahduttamaan reformiliikettä, ja kesällä 1819 joukko uudistusten kannattajia päätti järjestää ennennäkemättömän suuren kansan­kokouksen.

Ryhmä, joka kutsui itseään nimellä Manchester Patriotic Union ­Society, alkoi koota yhteen työläisiä Manchesterista ja sen lähiympäristöstä aina Lancashiren kreivikuntaa myöten.

Joukkokokouksen tärkein aihe olivat vaalilait, ja sen oli tarkoitus sujua niin rauhallisesti, ettei hallitus voisi kieltää sitä kapinahengen lietsomisen perusteella.

Tilaisuuden pääpuhuja oli reformiliikkeen keulahahmoihin lukeutuva Henry Hunt, joka tunnettiin taita­vana sanankäyttäjänä.

Joukkokokouksen ajankohdaksi päätettiin 9. elokuuta.

”Manchesterin seudulla on tarjolla vain nälkää ja kurjuutta.
Elinolot ovat täällä surkeat, ja vain sitkeimmät pyrkimykset voivat estää ­kapinan. Kunpa tämä vain ymmärrettäisiin Lontoossa”, luki lentolehtisessä, jolla ihmisiä kutsuttiin kokoukseen.

Kansan mielialoja kuulostelevat hallituksen vakoojat saivat käsiinsä yhden lentolehtisen, ja viranomaiset tulkitsivat sen sanamuodon yllytykseksi kapinaan ja päättivät lähettää Manchesteriin husaarirykmentin.

Kokouksen järjestäjät aikoivat ensin perua koko tilaisuuden, mutta harkinnan jälkeen sitä päätettiinkin vain lykätä viikolla elokuun 16. päivään.

Työläiset valmistautuivat hyvin

Torstai 16. elokuuta 1819 valkeni aurinkoisena ja pilvettömänä, ja Lancashiren kreivikunnan työväestö oli liikkeellä heti aamulla. Jokaiseen pitäjään oli sovittu ­tapaamisaika ja -paikka, josta kokoukseen menijät jatkaisivat suurempiin kaupunkeihin.

Lopuksi kaikki marssisivat yhdessä varsinaiselle kokouspaikalle St. Peter’s Fiedille Manchesteriin.

”Koko kylä oli liikkeellä jo aamukahdeksalta – jotkut olivat lähdössä kokoukseen ja toiset olivat tulleet seuraamaan kulkuetta, jollaista ei ollut ennen nähty”, Middletonin ryhmän kärjessä marssinut Samuel Bamford muisteli myöhemmin.

Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa:

”Etumaisena kulkivat edustavimman näköiset nuoret kahdessa kuuden marssijan rivissä.

Heillä oli päässään laakeri­seppeleet symboloimassa rauhaa ja ystävyyttä”, Bamford kuvaili.

Seuraavaksi tulivat miehet, soittokunta ja lopuksi uudistusliikkeen viirien kantajat. Bamfordin mukaan kulkue oli komea näky – ja hyvin organisoitu:

”Jokaista sadan miehen ryhmää johti yksi, jonka tunnisti hattuun kiinnitetystä laakerinoksasta.

He taas seurasivat päällikköä, joilla oli niin ikään selkeä tuntomerkki, ja kaikki noudattivat kolonnan edellä kulkevan johtajan ­ohjeita, jotka torvensoittaja toitotti väkijoukolle.”

Reformiliikkeeseen kuului myös paljon naisia eri puolilta maata, eikä Middleton ollut poikkeus.

”Kolonnan etujoukoissa marssi sata tai jopa kaksi­sataa naista, joista useimmat olivat nuoria vaimoja, kuten minun rouvani”, Bamford kirjoitti ylpeänä.

Kokouksen osanottajia virtasi Manchesteriin koko aamupäivän. Siellä raatimiehet eli rauhantuomareihin verrattavat kaupunginisät pitivät heitä tarkoin silmällä puheenjohtajansa William Hultonin johdolla.

Hulton oli vastuussa siitä, että ­kokous ei yltyisi kapinaksi.

Raatimiehet olivat kaikki varakkaita miehiä, ja esimerkiksi Hulton omisti runsaasti maata ja seitsemän hiilikaivosta.

He eivät halunneet työläisten kapinaa keskellä Manchesteria, ja siksi he olivat järjestäneet lainvalvojat ja runsaasti sotilaita valmiuteen puuttumaan tarvittaessa tilanteeseen.

600 miehen vahvuisen husaarirykmentin ja satojen jalkaväensotilaiden lisäksi paikalle oli kutsuttu paikallisista keskiluokkaisista miehistä ja Cheshire Yeomanry -sotilasyksikön jäsenistä koostuvia vapaaehtoisia kodinturvajoukkoja, joiden vahvuus oli yhteensä 520 miestä.

Kello 9 raatimiehet kokoontuivat aamiaiselle Star Inn -majataloon kaupungin keskustaan ja päättivät mennä seuraamaan tilannetta St. Peter’s Fieldin aukion kaakkoiskulmassa Mount Streetillä sijaitsevan talon toiseen kerrokseen.

Sieltä he näkisivät, mitä aukiolla tapahtui, ja pystyisivät reagoimaan asianmukaisesti.

Keskipäivän aikoihin Hulton arvioi hermostuneena, että aukiolle oli kerääntynyt jo lähes 50 000 mielenosoittajaa.

Tunnelma alkoi kiristyä

Hulton pelkäsi väkijoukon villiintyvän, ja siksi hän päätti ­pidätyttää Henry Huntin ja tämän lähimmät kannattajat.

Hän määräsi paikalliset lainvalvojat asettumaan kahteen riviin ja muodostamaan väkijoukon läpi puhujakorokkeelle asti ulottuvan käytävän, jota pitkin poliisipäällikkö ­pääsisi pidättämään Huntin heti sopivan hetken tullen.

Huntin hevosvaunut saapuivat aukiolle noin kello 13. Väkijoukko tervehti häntä hurraahuudoilla, ja soittokunta alkoi ­soittaa riemukasta marssia. Ihmiset tungeksivat niin lähelle vaunuja, että ne pääsivät vain vaivoin eteenpäin.

Hulton seurasi tapahtumien kulkua ­ikkunasta. Hän näki, miten Hunt nousi puhujakorokkeelle, riisui hattunsa ja alkoi puhua elehtien voimakkaasti käsillään. Tunnelma aukiolla tiheni.

Puhuja­lavan ympärille oli pakkautunut niin paljon yleisöä, että virkavallan oli vaarallista yrittää päästä Huntin lähelle.

Hulton päätti pyytää paikalle lisää sotilaita, ja hän kirjoitti nopeasti viestin kahdelle vapaaehtoiselle ratsu­väkiyksikölle sekä Lontoosta saapuneille husaareille:

”Kaupunginraadin puheenjohtajana pyydän teitä tulemaan heti kokouspaikkaamme osoitteeseen 6 Mount Street. Meidän arviomme mukaan poliisit eivät enää pysty takaamaan rauhaa.”

Hulton lähetti ulkona odottavan ratsulähetin viemään viestiä, ja vajaan varttitunnin kuluttua Manchester Yeomanryn vapaaehtoiset saapuivat ja asettuivat ­asemiin St. Peter’s Fieldin laidalle.

Aiemmissa joukkokokouksissa Hunt oli kehottanut yleisöä hurraamaan sotilaiden saapuessa. Näin kokouksen osallistujat olivat osoittaneet lainkuuliaisuuttaan ja isänmaallisuuttaan.

Hunt teki nyt ­samoin, ja väkijoukko hurrasi innoissaan. Sitten aukion reunalla vaimoaan etsinyt Samuel Bamford kuuli väkijoukon kohahtavan, kun ratsuväki vastasikin hurraahuutoihin vetämällä sapelinsa esiin.

Aukio joutui sekasorron valtaan

Puhujakorokkeelta Henry Hunt näki, että väkijoukko alkoi liikehtiä levottomasti. Hän yritti rauhoitella kiihtynyttä yleisöä eleillään, mutta juuri kun hän oli laskenut ­kätensä, poliisimestari kiipesi lavalle pidätysmääräys kädessään.

Hunt lähti vastustelematta poliisipääl­likön mukaan, ja samoin teki reformi­liikkeen paikallinen nokkamies Joseph Johnson.

Kello oli tuolloin noin 13.45, ja rauhallisesti alkanut joukkokokous sai yhtäkkiä kohtalokkaan käänteen. Poliisi­pääl­likkö oli juuri auttamassa Johnsonia alas korokkeelta, kun joku heitti häntä ­kivellä käsivarteen. Sitten puhujakorokkeen edustalla puhkesi kaaos.

”Yrittäkää ottaa niiden lippu”, huusi yksi Manchester Yeomanryn vapaaehtoisista, joka oli nähnyt kiven heittämisen.

Vapaaehtoiset ratsujoukot ratsastivat suoraan väkijoukkoon saadakseen käsiinsä reformiliikkeen lipun.

The Times -sano­malehden toimittajan John Tyasin mukaan he ”huitoivat sapeleillaan oikealle ja ­vasemmalle ketään varomatta”.

Manchester Yeomanryn rynnäkkö sai useimmat kokouksen osanottajat pakenemaan hädissään, mutta jotkut suuttuivat ja alkoivat kivittää sotilaita.

Tyasin mukaan kivien heittäminen sai ratsujoukot menettämään lopunkin itsehillintänsä.

Sillä hetkellä Chesire Yeomanryn ratsu­joukot saapuivat ­aukiolle etelästä ja rynnistivät kohti puhujalavaa. Miehet, naiset ja lapset yrittivät väistellä ratsuja henkensä hädässä.

”Heidän huutonsa olivat niin sydäntäraastavia, että niiden olisi luullut hellyttävän sotilaat laskemaan aseensa, mutta rukoukset olivat hyödyttömiä”, kuvaili Samuel Bamford, joka oli ajautunut sekasorrossa aukion keskelle.

Hulton seurasi yhä tilannetta aukion laidalta.

Hän erotti sankan tomupilven seasta auringossa välkehtiviä sapeleita ja ilman halki lentäviä kiviä. Avoimesta ­ikkunasta kuului ihmisten kirkunaa ja hevosten hirnuntaa, ja Hulton tajusi ­tilanteen riistäytyneen hallinnasta.

Kaaoksen keskellä husaarirykmentti saapui paikalle ja sen komentaja, everstiluutnantti Guy L’Estrange, ilmoittautui Hultonille ja kysyi, miten hänen rykmenttinsä voisi olla avuksi.

”Hyvä herra!” Hulton huudahti, ”ettekö näe, että nuo ihmiset ovat hyökänneet sotilaiden kimppuun? Hajottakaa väkijoukko!”

Husaarit kannustivat ratsunsa vauhtiin ja lähtivät rynnäkköön. Eräs nuori upseeri muisteli myöhemmin, että aukiolla oli ”niin paljon ihmisiä, että heidän hattujensa lierit ­hipoivat toisiaan”.

Sivulliset auttoivat loukkaantuneita

Sekasorrosta huolimatta virkavalta onnistui kuljettamaan Henry Huntin turvaan taloon, jonne raatimiehet olivat kokoontuneet.

Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Sotilaat vartioivat pistimet tanassa kaikkia aukiolle vieviä teitä, ja lännessä ratsujoukot estivät kokousväkeä pääsemästä pakoon.

Rogers Row -niminen sivukatu oli niin ikään hetken aikaa suljettuna, kun eräs Manchester Yeomanryn kapteeni asettui ratsuineen keskelle kujaa pistooli ojossa ja uhkasi ampua kaikki, jotka yrittäisivät ohittaa hänet.

Hetken kuluttua aukiolle oli kuitenkin kertynyt jo niin paljon ratsu­väkeä, että ympäröivien katujen tiesulut alkoivat pettää ja väkijoukko pääsi vähitellen ­hajaantumaan sivukaduille.

Kapeammilla kaduilla pakoon pyrkivän väkijoukon paine oli kuitenkin valtava.

Windmill Streetillä lähellä St. Peter’s Fieldin aukiota asuva Ann Jones näki ­talonsa edessä olevan puukaiteen antavan periksi ihmismassojen paineessa.

Hän avasi ulko-ovensa ja auttoi pari haavoittunutta taloonsa. Hänen hoitaessaan heidän haavojaan poliisit tunkeutuivat ovesta sisään.

”Tämä on teidän Waterloonne!” yksi poliiseista huusi loukkaantuneille, ja ­toinen iski vesikupin yhden haavoittuneen kädestä.

”Verta oli niin paljon, että taloni muistutti pikemminkin teurastamoa kuin kristittyä kotia”, kuvaili toinen St. Peter’s Fieldin lähikorttelien asukas, joka auttoi kotonaan 14:ää loukkaantunutta.

Verilöylyn näyttämönä ollut St. Peter’s Fieldin aukio oli pian lähes autio.

”Puhujakoroke oli yhä paikoillaan, ja siellä oli yhä muutama katkennut lippusalko, joissa roikkui repeytyneitä lippuja.

Maassa lojui vieri vieressä miesten hattuja, naisten hilkkoja, huiveja, kenkiä ja muita vaatekappaleita – kaikki poljettuja, repeilleitä ja verisiä.

Ihmisiä virui maassa siellä, minne he olivat kaatuneet tai ­talloutuneet.

Jotkut valittivat vaimeasti, jotkut haukkoivat henkeään ja kaikki tuijottivat sokeasti ilmaan.

Osa heistä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä”, ­kuvaili ­Samuel Bamford, joka vietti loppuiltapäivän etsien vaimoaan, kunnes hän viimein löysi tämän ­kotiin johtavalta maantieltä.

Verilöyly oli ohi, mutta ­väkivaltaisuudet jatkuivat yhä Manchesterin kaduilla. Tilanne rauhoittui vasta seuraavan aamun kuluessa.

Verilöyly tiukensi asenteita

Uudistusmielinen sanomalehti Manchester Observer kutsui artikkelissaan verilöylyä nimellä ”Peterloo” Waterloon taisteluun viitaten.

Nimityksen tarkoituksena oli saada sotilaat häpeämään sitä, että he olivat kohottaneet aseensa maanmiehiään ja -naisiaan vastaan.

Vertaus ei ollut liioiteltu, tai sitä mieltä oli ainakin joukkokokoukseen osallistunut John Lees, joka kuoli vammoihinsa 9. syyskuuta. Lees oli ollut mukana ­Waterloon taistelussa, ja hän sanoi ettei ollut koskaan ollut niin suuressa vaarassa kuin St. Peter’s Fieldillä.

”Waterloossa taisteltiin mies miestä vastaan, mutta tämä oli silkkaa murhaa”, Lees totesi vähän ennen kuolemaansa.

Britannian hallitus kuitenkin ilmaisi tukevansa täysin William Hultonia ja Manchesterin kaupunginhallintoa.

Sijaishallitsija lähetti raatimiehille erityiskiitoksensa siitä, että nämä olivat toimineet ripeästi ja taanneet toimillaan yleisen rauhan ja järjestyksen säilymisen.

Vähän myöhemmin hallitus sääti uusia ankaria lakeja, ja reilu vuosi Manchesterin verilöylyn jälkeen useimmat reformiliikkeen johtajat oli tuomittu vankeuteen.

Samuel Bamford tovereineen joutui odottamaan vielä 13 vuotta, ennen kuin Britannian yläluokka vastahakoisesti myöntyi uudistuksiin, joilla äänioikeutta ensi kertaa hieman laajennettiin.