Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Peterloo: Rauhallinen mielenosoitus päättyi verilöylyyn

60 000 ihmistä kokoontui elokuisena maanantaina 1819 Manchesteriin rauhanomaiseen mielenosoitukseen äänioikeuden laajentamisen puolesta. Viranomaiset hermostuivat, ja rauha muuttui väkivallaksi.

Bridgeman Images

Kutoja Samuel Bamford oli ­läkähtymäisillään janoon. Oli 16. elokuuta 1819, ja 31-vuotias Bamford vaimoineen oli taivaltanut koko ­iltapäivän tomuisella maantiellä kotoaan Middle­tonista kohti Manchesteria.

Bamfordit olivat menossa St. Peter’s Fieldin aukiolla järjestettävään suureen työläisten joukkokokoukseen, eivätkä he olleet yksin.

Maantie oli täynnä kokoukseen menijöitä, ja kun middletonilaiset lopulta iltapäivällä pääsivät perille, aukio oli jo täynnä ihmisiä.

Väkijoukon keskeltä Bamford näki päivän pääpuhujan Henry Huntin astelevan kohti puhujakoroketta. Väkijoukko tervehti Huntia kannustushuudoin ja aplodein, kun tämä riisui valkoisen hattunsa ja aloitti puheensa.

Silloin Bamford teki pikaisen päätöksen. Hän lähti yhdessä ­toverinsa kanssa luovimaan ihmismassan läpi kohti sivukatua, josta hän toivoi löytävänsä pubin ja tuopillisen juotavaa.

Huntin puheen saattoi lukea myöhemmin sanomalehdestä, Bamford järkeili.

Napoleonin sotien jälkeen leivän hinta nousi Britanniassa rajusti. Pian monilla ei ollut rahaa syödä vatsaansa täyteen ja he joutuivat menemään nukkumaan nälkäisinä.

© Imageselect

Juuri kun kaksikko pääsi väljemmille vesille, väkijoukko kohahti levottomasti. Bamford kurotti kaulaansa ja tähyili kohti kirkkoa, jonka luota rauhattomuus näytti alkaneen.

Hän näki sini­valkoisiin pukeutuneiden ratsuväen­­sotilaiden asettuvan asemiin aukion laidalle.

”Tuolla on sotilaita. Mennään takaisin katsomaan, mitä tapahtuu”, Bamford ­totesi hermostuneesti toverilleen.

”Äh, he ovat täällä vain tarkkailemassa tilannetta”, huikkasi Bamfordin kommentin sivusta kuullut mies, mutta Bamford aavisteli pahaa.

Päättäväisesti hän työntyi ­ihmisten sekaan etsimään vaimoaan. Hänen pelkonsa osoittautui oikeutetuksi.

Yhteiskunnallisia uudistuksia kannattavien työläisten rauhallinen joukkokokous muuttui verilöylyksi vain pari minuuttia ratsujouk­kojen saapumisen jälkeen.

Aseettomat miehet, naiset ja lapset saivat iskuja husaa­rien miekoista ja talloutuivat näiden ratsujen jalkoihin. Illan tullen ”Peterloon taisteluksi” kutsutussa verilöylyssä oli kuollut 13 ihmistä ja haavoittunut useita satoja.

Toisen vankila­tuomionsa jälkeen Henry Hunt ­valittiin parlamenttiin.

© Imageselect

Maanomistaja puolusti köyhiä

Henry Hunt syntyi vauraaseen maanomistajasukuun Lounais-­Englan­nissa, mutta hänestä tuli merkittävä köyhien puolestapuhuja.

Hunt nousi sukunsa päämieheksi isänsä kuoltua, ja vuonna 1800 häntä syytettiin muutaman fasaanin luvattomasta ampumisesta.

Hunt joutui ­oikeuteen ja hänet tuomittiin kuuden viikon vankeuteen. Oikeudenkäynnin aikana hän tapasi useita asianajajia, jotka puolustivat äänioikeuden laajenta­mista.

Hunt liittyi itsekin uudistusmielisiin, ja hyvänä puhujana hänestä tuli yksi liikkeen keulahahmoista. Esimerkiksi vuonna 1816 hän puhui 80 000 tehdastyöläiselle Birminghamissa.

Hunt oli puhujana myös St. Peter’s Fieldissä Manchesterissä, mistä hyvästä hänet tuomittiin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan.

Vuonna 1830 hänet valittiin parlamentin alahuoneeseen, jossa hän muun muassa esitti äänioikeuden myöntämistä naisille. Ehdotukselle naurettiin, ja Britannian naiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1928.

Waterloon voitto muuttui kurjuudeksi

Manchesterin verilöylyn raakuus järkytti koko Britanniaa, mutta se, että kesällä 1819 tapahtuisi jotakin dramaattista, oli ollut odotet­tavissa jo pitkään.

Neljä vuotta aikaisemmin Britannia oli kukistanut Ranskan keisari Napoleonin Waterloon taistelussa Belgiassa, mutta kotirinta­malla ei ollut syytä ylpeyteen. 12 vuotta kestänyt sota oli käynyt ­Britannialle kalliiksi sekä ­rahallisesti että inhimillisesti.

Erityisen kovilla olivat ne perheet, jotka olivat menettäneet ainoan miespuolisen elättäjänsä.

Vaikeat ajat johtivat kulutuksen laskuun, ja se iski ­rajusti muun muassa Britannian tekstiiliteollisuuteen, jonka suurimpia keskit­tymiä Manchesterin seutu Pohjois-­Englannissa oli.

Tehtailijat yrittivät paikata tappioitaan alenta­malla työläisten palkkoja, jotka olivat jo valmiiksi huonot.

Esimerkiksi kutojat, jotka vielä vuonna 1803 saattoivat ansaita jopa 15 šillinkiä kuusipäiväisen työviikon aikana, joutuivat sodan jälkeen tyytymään viiden šil­lingin viikkopalkkaan.

Työläisten olot kur­jistuivat entisestään, kun Britannian hallitus vuonna 1815 sääti niin sanottuja viljalakeja, joilla se pyrki suojelemaan ­kotimaista maataloutta määräämällä tuonti­viljalle korkeat tullimaksut.

Edullisen ulkomaalaisen viljan tuonnin loppuminen hyödytti rikkaita maanomistajia, mutta tavallinen kansa kärsi, koska viljan hinnan noustessa myös leivän hinta nousi.

Pian kaikkein köyhimmät, joiden rahat olivat jo aiemmin menneet lähinnä ruokaan, alkoivat nähdä nälkää.

Tavallisella kansalla ei juurikaan ollut mahdollisuuksia parantaa elinolojaan.

Britannian vaalijärjestelmä rajoitti ääni­oikeuden ja vaalikelpoisuuden vain muutamalle prosentille ­väestöstä, sillä vain maata omistavilla miehillä oli oikeus ­äänestää ja asettua ehdolle parlamenttivaaleissa.

Vaalipiirit, englanniksi borough, oli ­lisäksi määritelty niin, että vaalipiirijako painotti kohtuuttomasti harvaan­asuttuja alueita, joilla valtaa piti yleensä yksi rikas maanomistajasuku.

Tämän seurauksena parlamentin alahuoneen enemmistön ­valitsi vaivaiset 154 valitsijamiestä.

Räikein esimerkki vaalipiirijaon epä­oikeudenmukaisesta oli Old Sarumin vaalipiiri Etelä-Englannissa.

Siellä ei asunut yhtään ihmistä, mutta alueen maanomistajalla oli silti oikeus nimittää 13 valitsijamiestä, jotka puolestaan saivat ­nimetä alahuoneeseen kaksi edustajaa.

Suurkaupungeilla, kuten Manchesterilla, jossa oli 1800-luvun alussa jo noin 128  000 asukasta, taas ei ollut oikeutta valita ainuttakaan parlamenttiedustajaa.

Napoleonin sodat päättyivät Britannian voittoon, mutta kotona jännitteet lisääntyivät.

© Bridgeman Images

Voitto Napoleonista johti vaikeuksiin

Napoleonin sodat (1803–1815) kurittivat Britannian taloutta pahoin, ja sotien jälkeen yläluokka yritti paikata tappioitaan.

  • Palkat laskivat:

    Napoleonin sodat ja niiden kustannukset kansoille ja kansantalouksille syöksivät Euroopan syvään talouskriisiin sotien päättymisen ­jälkeen vuonna 1815.

    Yleinen kulutus romahti, mikä vaikutti rajusti muun muassa Britannian tekstiiliteollisuuteen.

    Kysynnän heikkenemisen myötä teollisuuden palkat laskivat, ja teks­tiilityöläinen, joka oli ennen sotaa ansainnut keskimäärin 15 šillinkiä kuuden päivän työviikossa, joutui nyt tyytymään viiteen šillinkiin viikossa.

  • Hinnat nousivat:

    Britannian hallitus halusi suojella kotimaista maataloutta ja sääti korkeita tuontitulleja ulkomaiselle viljalle.

    Niin sanotut viljalait hyödyttivät maanomistajia mutta olivat tuhoisia ­tavallisen kansan kannalta. Viljan hinnannousu nosti leivän hinnan ­pilviin niin, että tavallisilla työläisillä oli vaikeuksia ruokkia perhettään.

  • Äänioikeus:

    1800-luvun alussa vain murto-osalla Britannian kansalaisista – lähinnä maanomistajalla ja yläluokalla – oli äänioikeus.

    Lisäksi vaalipiirien rajat oli määritelty niin, että ne suosivat maanomistajia.

    Esimerkiksi Old Sarumin vaalipiirissä ei ollut ollut yhtään asukasta sitten 1600-luvun, mutta Pittin maanomistajasuvulla oli silti oikeus valita alahuoneeseen kaksi edustajaa.

  • Työttömyys:

    Ammattitaidottomia työläisiä työllistävien tehtaiden lisääntyminen johti 1800-luvun alussa ammattitaitoisten käsityöläisten suurtyöttömyyteen.

    Tämän vuoksi jotkut käsityöläiset, niin sanotut luddiitit, innostuivat ­tuhoamaan kostoksi ­tehtaita.

Valistunut kutoja halusi vaikuttaa

Epäoikeudenmukainen vaalipiirijako juonsi juurensa vuoteen 1256, jolloin ­kuningas oli myöntänyt kullekin vaali­piirille oikeuden nimittää parlamenttiin kaksi edustajaa.

Maanomistajilla ei ollut mitään syytä muuttaa järjestelmää, mutta tavallinen kansa oli toista mieltä.

Vaalipiirijaon uudistusta oli vaadittu vuosisatojen mittaan useita kertoja, mutta vasta teollistumisen ja kaupunkien kasvun myötä uudistusvaatimukset alkoivat saada laajempaa kannatusta.

”Näytämme, ettemme halua kapinaa ja levottomuuksia vaan leipää.”
Marssin järjestäjä, 1817.

Yksi uudistuksen kannattajista oli kutoja Samuel Bamford Middletonista.

Bamford oli työskennellyt hiiliproomulla ja lakaisijana tehtaassa, kunnes hän oli ryhtynyt Jemima-vaimonsa tavoin kutojaksi. Vapaa-ajallaan Bamford luki, ­ja yksi hänen suosikkikirjailijoistaan oli brittisyntyinen Tom Paine, joka oli kirjoittanut muun muassa Ranskan vallankumouksesta ja oli sitä mieltä, ettei kansan tarvinnut alistua tottelemaan hallintoa, jossa sillä ei ollut vaikutusvaltaa.

Bamford liittyi reformiliikkeeseen ­valistuskirjallisuuden ja Britannian vaalijärjestelmän epäoikeudenmukaisuuden innoittamana, ja vuonna 1816 hänestä tuli liikkeen Middletonin osaston puheenjohtaja.

Bamford järjesti työläisten kokouksia, joissa hän arvosteli kiivaasti työläisten kehnoa ­asemaa ja etenkin vaalijärjestelmän epäoikeudenmukaisuutta.

Lähtölaukaus: ­

Kaupunginraati tapasi Mount Streetin varrella olevassa ­talossa kello 11. Kun tuhansia ihmisiä kerääntyi lyhyessä ajassa St. Peter’s Fieldin aukiolle, kaupungin­isät ­hermostuivat ja päättivät pidättää ­tilaisuuden pääpuhujan Henry Huntin.

Topimages/Peterloo Witness Project & Shutterstock

Käytävä:

Noin kello 12 sadat poliisit asettuivat ­kahteen riviin ja muodostivat väki­joukon läpi puhujalavalle johtavan käytävän, jota pitkin poliisipäällikkö ­Joseph Nadin pääsisi pidättämään Huntin tämän noustua lavalle.

Topimages/Peterloo Witness Project & shutterstock

Ratsuväki:

Henry Hunt saapui paikalle hevosvaunuilla ja aloitti ­puheensa kello 13. Väkijoukko osoitti kovaäänisesti suosiotaan, mikä säikäytti kaupunginisät. He pyysivät paikalle lisää ratsuväkeä valvomaan kokousta.

Topimages/Peterloo Witness Project & Shutterstock

Paniikki:

Ensimmäiset ratsuväkirykmentit saapuivat paikalle kello 13.40, ja poliisi­päällikkö Nadin suuntasi kohti puhuja­koroketta. Sotilailla oli vaikeuksia hallita ratsujaan, ja kun poliisit kohottivat pamppunsa, työläiset säikähtivät. Joku heitti kiven, ja seurauksena oli kaaos.

Topimages/Peterloo Witness Project & Shutterstock

Lisäjoukot:

Väkivaltaisuuksien jo alettua paikalle saapui vielä yksi ratsuväkirykmentti noin kello 13.45. Sen sotilaat hyökkäsivät väkijoukon kimppuun nähtyään kokous­­paikalla vallitsevan sekasorron.

Topimages/Peterloo Witness Project & Shutterstock

Verilöyly:

Husaarirykmentti saapui ­paikalle kello 13.50 ja liittyi taisteluun. Rauhallinen joukkokokous oli muuttunut taiste­luksi elämästä ja kuolemasta. Noin 15 minuutin taistelun jälkeen kaupunginraadin ­joukot saivat väkijoukon ­hajaantumaan lähikaduille.

Topimages/Peterloo Witness Project & Shutterstock

Katovuosi synnytti mellakoita

Talvella 1816–17 reformiliikkeen jäsenmäärä kasvoi rajusti, sillä Euroopassa koettiin poikkeuksellinen viileä jakso, ja vuosi 1816 saikin lisänimen ”kesätön vuosi”.

Viileneminen johtui Tambora-­tulivuoren purkauksesta nykyisen Indonesian alueella. Purkauksen synnyttämä tuhkapilvi levisi ilmakehässä ja ­aiheutti muun muassa Britanniassa poikkeuksellisen kylmän ja sateisen kesän ja ennätyksellisen huonon sadon. Kansa näki nälkää, ja eri puolilla maata puhkesi mellakoita – Lontoo ­mukaan lukien.

Mellakat saivat Britannian hallituksen ja kuninkaan huolestumaan, sillä vain ­vajaat 30 vuotta aikaisemmin Ranskan kansa oli syrjäyttänyt vallankumouksessa kuninkaansa, mestannut kuningasperheen giljotiinissa ja mullistanut koko ­perinteisen yhteis­kunta­järjestyksen.

Yhteiskunnalliset jännitteet kasvoivat joulukuusta 1816 helmikuuhun 1817, eikä verinen vallankumous Britanniassa vaikuttanut lainkaan mahdottomalta ajatukselta.

Kun sijaishallitsija, tuleva Yrjö IV, poistui parlamentista 28. tammikuuta 1817 pidettyään siellä puheen, hänen vaunujensa kimppuun hyökkäsi vihainen väkijoukko ja yksi hyökkääjistä rikkoi vaunujen ikkunan kivellä.

Tapaus sai hallituksen jäädyttämään maan normaalin oikeuskäytännön, jonka ­mukaan syytetyllä oli oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin.

Päätös herätti suuttumusta, ja joukko tyytymättömiä kutojia päätti marssia Manchesterista Lontooseen vetoamaan hallitsijaan.

”Manchesterin seudulla on tarjolla vain nälkää ja kurjuutta.”
Kutsu protestiin, 1819.

Väkijoukko, johon kuului yhteensä noin 25  000 mielenosoittajaa ja sivustaseuraajaa, kokoontui Manchesteriin 10. maaliskuuta 1817.

Heillä oli mukanaan huopa tai päällystakki taivasalla yöpymistä varten, josta marssi sai lisänimen ”The Blanket March” eli ”Huopamarssi”.

”Näytämme heille, ettemme halua ­kapinaa ja levottomuuksia vaan leipää. Vetoamme jaloon prinssiimme kuten lapsi kääntyy isänsä puoleen”, yksi marssin järjestäjistä kiteytti.

Kutojien puheet kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, eikä marssi ollut ehtinyt edes alkaa, kun kruunun virkamies jo määräsi väki­joukon hajaantumaan.

Muu­tamat harvat mää­räystä uhmanneet pidätettiin, ­jolloin yksi heistä kuoli ja useita haavoittui.

Myöhemmin samassa kuussa hallitus iski myös reformiliikkeeseen, jonka viranomaiset epäilivät olevan mukana ”sala­liitossa”. Epäiltyjä pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi Lontooseen.

Heidän joukossaan oli kutoja ­Samuel Bamford, jota syytettiin maanpetoksesta, vaikka hän ei ollut edes osallistunut Huopamarssiin.

Syyttä­jällä ei kuitenkaan ollut riittäviä todisteita, ja Bamford lupasi käyttäytyä jatkossa esimerkilli­sesti. Pian hän saikin luvan matkustaa kotiin.

Ratsuväki ei säälinyt ketään iskiessään joukkokokoukseen.

© Imageselect

Ratsuväki surmasi runsaasti naisia

Vaikka kohtalokkaan joukkokokouksen osanottajista vain alle kahdeksasosa oli naisia, niin sanotun Peterloon ­verilöylyn uhreista suhteettoman suuri osa eli noin neljännes oli virallisten uhrilukujen mukaan naisia.

Jotkut historioitsijat uskovat nais­uhrien suuren määrän johtuvan siitä, että sotilaat pyrkivät tarkoituksella vahingoittamaan juuri naisia, koska he paheksuivat naisten osallistumista poliittiseen kokoukseen tai pitivät heitä miehiä helpompina uhreina.

Jotkut taas pitävät miesuhrien määrää ­ali­arvioituna. Moni mies kätki ehkä vammansa, koska halusi salata osallisuutensa kokoukseen työnantajaltaan.

Ero saattaa johtua myös siitä, että naiset olivat lähellä puhujalavaa, missä taisteltiin kiivaimmin.

  • Osanottajia yhteensä:

    60 000

  • Heistä naisia:

    12 prosenttia

  • Heistä miehiä:

    88 prosenttia

  • Haavoittuneita ja kuolleita yhteensä:

    654

  • Heistä miehiä:

    486 (75 prosenttia)

  • Heistä naisia:

    168 (25 prosenttia)

Kutsu viittasi kapinaan

Kuulustelut ja petossyytteet eivät onnistuneet tukahduttamaan reformiliikettä, ja kesällä 1819 joukko uudistusten kannattajia päätti järjestää ennennäkemättömän suuren kansan­kokouksen.

Ryhmä, joka kutsui itseään nimellä Manchester Patriotic Union ­Society, alkoi koota yhteen työläisiä Manchesterista ja sen lähiympäristöstä aina Lancashiren kreivikuntaa myöten.

Joukkokokouksen tärkein aihe olivat vaalilait, ja sen oli tarkoitus sujua niin rauhallisesti, ettei hallitus voisi kieltää sitä kapinahengen lietsomisen perusteella.

Tilaisuuden pääpuhuja oli reformiliikkeen keulahahmoihin lukeutuva Henry Hunt, joka tunnettiin taita­vana sanankäyttäjänä.

Joukkokokouksen ajankohdaksi päätettiin 9. elokuuta.

”Manchesterin seudulla on tarjolla vain nälkää ja kurjuutta.
Elinolot ovat täällä surkeat, ja vain sitkeimmät pyrkimykset voivat estää ­kapinan. Kunpa tämä vain ymmärrettäisiin Lontoossa”, luki lentolehtisessä, jolla ihmisiä kutsuttiin kokoukseen.

Kansan mielialoja kuulostelevat hallituksen vakoojat saivat käsiinsä yhden lentolehtisen, ja viranomaiset tulkitsivat sen sanamuodon yllytykseksi kapinaan ja päättivät lähettää Manchesteriin husaarirykmentin.

Kokouksen järjestäjät aikoivat ensin perua koko tilaisuuden, mutta harkinnan jälkeen sitä päätettiinkin vain lykätä viikolla elokuun 16. päivään.

Työläiset valmistautuivat hyvin

Torstai 16. elokuuta 1819 valkeni aurinkoisena ja pilvettömänä, ja Lancashiren kreivikunnan työväestö oli liikkeellä heti aamulla. Jokaiseen pitäjään oli sovittu ­tapaamisaika ja -paikka, josta kokoukseen menijät jatkaisivat suurempiin kaupunkeihin.

Lopuksi kaikki marssisivat yhdessä varsinaiselle kokouspaikalle St. Peter’s Fiedille Manchesteriin.

”Koko kylä oli liikkeellä jo aamukahdeksalta – jotkut olivat lähdössä kokoukseen ja toiset olivat tulleet seuraamaan kulkuetta, jollaista ei ollut ennen nähty”, Middletonin ryhmän kärjessä marssinut Samuel Bamford muisteli myöhemmin.

Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa:

”Etumaisena kulkivat edustavimman näköiset nuoret kahdessa kuuden marssijan rivissä.

Heillä oli päässään laakeri­seppeleet symboloimassa rauhaa ja ystävyyttä”, Bamford kuvaili.

Seuraavaksi tulivat miehet, soittokunta ja lopuksi uudistusliikkeen viirien kantajat. Bamfordin mukaan kulkue oli komea näky – ja hyvin organisoitu:

”Jokaista sadan miehen ryhmää johti yksi, jonka tunnisti hattuun kiinnitetystä laakerinoksasta.

He taas seurasivat päällikköä, joilla oli niin ikään selkeä tuntomerkki, ja kaikki noudattivat kolonnan edellä kulkevan johtajan ­ohjeita, jotka torvensoittaja toitotti väkijoukolle.”

Reformiliikkeeseen kuului myös paljon naisia eri puolilta maata, eikä Middleton ollut poikkeus.

”Kolonnan etujoukoissa marssi sata tai jopa kaksi­sataa naista, joista useimmat olivat nuoria vaimoja, kuten minun rouvani”, Bamford kirjoitti ylpeänä.

Kokouksen osanottajia virtasi Manchesteriin koko aamupäivän. Siellä raatimiehet eli rauhantuomareihin verrattavat kaupunginisät pitivät heitä tarkoin silmällä puheenjohtajansa William Hultonin johdolla.

Hulton oli vastuussa siitä, että ­kokous ei yltyisi kapinaksi.

Työläisten joukokokous päättyi verilöylyyn, kun viranomaiset päättivät keskeyttää pääpuhuja Henry Huntin.

© Imageselect

Raatimiehet olivat kaikki varakkaita miehiä, ja esimerkiksi Hulton omisti runsaasti maata ja seitsemän hiilikaivosta.

He eivät halunneet työläisten kapinaa keskellä Manchesteria, ja siksi he olivat järjestäneet lainvalvojat ja runsaasti sotilaita valmiuteen puuttumaan tarvittaessa tilanteeseen.

600 miehen vahvuisen husaarirykmentin ja satojen jalkaväensotilaiden lisäksi paikalle oli kutsuttu paikallisista keskiluokkaisista miehistä ja Cheshire Yeomanry -sotilasyksikön jäsenistä koostuvia vapaaehtoisia kodinturvajoukkoja, joiden vahvuus oli yhteensä 520 miestä.

Kello 9 raatimiehet kokoontuivat aamiaiselle Star Inn -majataloon kaupungin keskustaan ja päättivät mennä seuraamaan tilannetta St. Peter’s Fieldin aukion kaakkoiskulmassa Mount Streetillä sijaitsevan talon toiseen kerrokseen.

Sieltä he näkisivät, mitä aukiolla tapahtui, ja pystyisivät reagoimaan asianmukaisesti.

Keskipäivän aikoihin Hulton arvioi hermostuneena, että aukiolle oli kerääntynyt jo lähes 50 000 mielenosoittajaa.

Tunnelma alkoi kiristyä

Hulton pelkäsi väkijoukon villiintyvän, ja siksi hän päätti ­pidätyttää Henry Huntin ja tämän lähimmät kannattajat.

Hän määräsi paikalliset lainvalvojat asettumaan kahteen riviin ja muodostamaan väkijoukon läpi puhujakorokkeelle asti ulottuvan käytävän, jota pitkin poliisipäällikkö ­pääsisi pidättämään Huntin heti sopivan hetken tullen.

Huntin hevosvaunut saapuivat aukiolle noin kello 13. Väkijoukko tervehti häntä hurraahuudoilla, ja soittokunta alkoi ­soittaa riemukasta marssia. Ihmiset tungeksivat niin lähelle vaunuja, että ne pääsivät vain vaivoin eteenpäin.

Hulton seurasi tapahtumien kulkua ­ikkunasta. Hän näki, miten Hunt nousi puhujakorokkeelle, riisui hattunsa ja alkoi puhua elehtien voimakkaasti käsillään. Tunnelma aukiolla tiheni.

Puhuja­lavan ympärille oli pakkautunut niin paljon yleisöä, että virkavallan oli vaarallista yrittää päästä Huntin lähelle.

Hulton päätti pyytää paikalle lisää sotilaita, ja hän kirjoitti nopeasti viestin kahdelle vapaaehtoiselle ratsu­väkiyksikölle sekä Lontoosta saapuneille husaareille:

”Kaupunginraadin puheenjohtajana pyydän teitä tulemaan heti kokouspaikkaamme osoitteeseen 6 Mount Street. Meidän arviomme mukaan poliisit eivät enää pysty takaamaan rauhaa.”

Hulton lähetti ulkona odottavan ratsulähetin viemään viestiä, ja vajaan varttitunnin kuluttua Manchester Yeomanryn vapaaehtoiset saapuivat ja asettuivat ­asemiin St. Peter’s Fieldin laidalle.

Aiemmissa joukkokokouksissa Hunt oli kehottanut yleisöä hurraamaan sotilaiden saapuessa. Näin kokouksen osallistujat olivat osoittaneet lainkuuliaisuuttaan ja isänmaallisuuttaan.

Hunt teki nyt ­samoin, ja väkijoukko hurrasi innoissaan. Sitten aukion reunalla vaimoaan etsinyt Samuel Bamford kuuli väkijoukon kohahtavan, kun ratsuväki vastasikin hurraahuutoihin vetämällä sapelinsa esiin.

Tanskan työväenliikkeen perustaja Louis Pio muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin.

© Metalskolen, Jørlunde

Työläiset nousivat kapinaan

Teollistumista seurannut työväenluokan kasvu synnytti hallitsijoissa vallankumouksen pelon. Monissa maissa viranomaiset reagoivat varsin kovaotteisesti yrityksiin horjuttaa vallitsevaa järjestystä.

  • Kööpenhamina, Fælledenin yhteenotto, 5. toukokuuta 1872: Poliisi ja husaarit iskivät mielenosoittajien kimppuun

    Tanskan työväestö kasvoi 1800-luvulla ­nopeasti, ja vuonna 1871 Louis Pio perusti Tanskaan Første Internationale -nimisen työväenyhdistyksen, josta tuli Tanskan sosiaali­demokraattisen puolueen edeltäjä.

    Pion yhdistys kasvoi nopeasti, ja alkuvuodesta 1872 siinä oli jo 8 000 jäsentä, joista 5 000 asui Kööpenhaminassa. Pio päätti järjestää Kööpenhaminan Fælled­parkenin puistossa suuren kokouksen 5. toukokuuta 1872.

    Hallitus ja poliisivoimat pelkäsivät kokouksen äityvän kapinaksi ja päättivät kieltää sen ­perustuslain vastaisesti ja pidättää Pion.

    Kokouspaikalle saapui silti paljon ihmisiä. Heitä vastaan lähetettiin husaareita ja poliiseja, jotka kävivät miekoin väkijoukon kimppuun. Yhteenotossa loukkaantui 97 ihmistä.

  • Wien, 23. elokuuta 1848: Keisarin joukot ampuivat aseettomia työläisiä

    Vuonna 1848 Itävalta-Unkarin pääkaupungissa kyti kasvava tyytymättömyys keisari Ferdinandia kohtaan.

    Korkeat hinnat, huonot elinolot ja äänioikeuden rajoitukset saivat lopulta työläiset ja opiskelijat lähtemään kaduille.

    Keisari perheineen matkusti keväällä Tiroliin pakoon levottomuuksia, mutta kun Ferdinand elokuussa palasi Wieniin, työläiset lähtivät jälleen ­kaduille.

    Mielenosoitukset päättyivät kaksi päivää myöhemmin, kun sotilaat ampuivat 18 aseetonta protestoijaa.

  • Berliini, 13. maaliskuuta 1848: Armeija tappoi kaupunkilaisia

    Maaliskuussa 1848 Berliiniin kokoontui runsaasti ihmisiä vaatimaan ­Preussin kuninkaalta Frederik Vilhelm IV:ltä uudistuksia, kuten uutta perustuslakia ja demokraattisia vaaleja.

    Poliisi yritti kieltää mielenosoituksia, mutta 13. maaliskuuta Tiergarten-puistoon kerääntyi silti paljon ihmisiä.

    Sotilaat hyökkäsivät kotimatkalla ­olevien protestoijien kimppuun ja ­tappoivat yhden ja haavoittivat monia.

Aukio joutui sekasorron valtaan

Puhujakorokkeelta Henry Hunt näki, että väkijoukko alkoi liikehtiä levottomasti. Hän yritti rauhoitella kiihtynyttä yleisöä eleillään, mutta juuri kun hän oli laskenut ­kätensä, poliisimestari kiipesi lavalle pidätysmääräys kädessään.

Hunt lähti vastustelematta poliisipääl­likön mukaan, ja samoin teki reformi­liikkeen paikallinen nokkamies Joseph Johnson.

Kello oli tuolloin noin 13.45, ja rauhallisesti alkanut joukkokokous sai yhtäkkiä kohtalokkaan käänteen. Poliisi­pääl­likkö oli juuri auttamassa Johnsonia alas korokkeelta, kun joku heitti häntä ­kivellä käsivarteen. Sitten puhujakorokkeen edustalla puhkesi kaaos.

”Yrittäkää ottaa niiden lippu”, huusi yksi Manchester Yeomanryn vapaaehtoisista, joka oli nähnyt kiven heittämisen.

Vapaaehtoiset ratsujoukot ratsastivat suoraan väkijoukkoon saadakseen käsiinsä reformiliikkeen lipun.

The Times -sano­malehden toimittajan John Tyasin mukaan he ”huitoivat sapeleillaan oikealle ja ­vasemmalle ketään varomatta”.

Manchester Yeomanryn rynnäkkö sai useimmat kokouksen osanottajat pakenemaan hädissään, mutta jotkut suuttuivat ja alkoivat kivittää sotilaita.

Tyasin mukaan kivien heittäminen sai ratsujoukot menettämään lopunkin itsehillintänsä.

Sillä hetkellä Chesire Yeomanryn ratsu­joukot saapuivat ­aukiolle etelästä ja rynnistivät kohti puhujalavaa. Miehet, naiset ja lapset yrittivät väistellä ratsuja henkensä hädässä.

”Heidän huutonsa olivat niin sydäntäraastavia, että niiden olisi luullut hellyttävän sotilaat laskemaan aseensa, mutta rukoukset olivat hyödyttömiä”, kuvaili Samuel Bamford, joka oli ajautunut sekasorrossa aukion keskelle.

Hulton seurasi yhä tilannetta aukion laidalta.

Hän erotti sankan tomupilven seasta auringossa välkehtiviä sapeleita ja ilman halki lentäviä kiviä. Avoimesta ­ikkunasta kuului ihmisten kirkunaa ja hevosten hirnuntaa, ja Hulton tajusi ­tilanteen riistäytyneen hallinnasta.

Kaaoksen keskellä husaarirykmentti saapui paikalle ja sen komentaja, everstiluutnantti Guy L’Estrange, ilmoittautui Hultonille ja kysyi, miten hänen rykmenttinsä voisi olla avuksi.

”Hyvä herra!” Hulton huudahti, ”ettekö näe, että nuo ihmiset ovat hyökänneet sotilaiden kimppuun? Hajottakaa väkijoukko!”

Husaarit kannustivat ratsunsa vauhtiin ja lähtivät rynnäkköön. Eräs nuori upseeri muisteli myöhemmin, että aukiolla oli ”niin paljon ihmisiä, että heidän hattujensa lierit ­hipoivat toisiaan”.

Sivulliset auttoivat loukkaantuneita

Sekasorrosta huolimatta virkavalta onnistui kuljettamaan Henry Huntin turvaan taloon, jonne raatimiehet olivat kokoontuneet.

Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Sotilaat vartioivat pistimet tanassa kaikkia aukiolle vieviä teitä, ja lännessä ratsujoukot estivät kokousväkeä pääsemästä pakoon.

Rogers Row -niminen sivukatu oli niin ikään hetken aikaa suljettuna, kun eräs Manchester Yeomanryn kapteeni asettui ratsuineen keskelle kujaa pistooli ojossa ja uhkasi ampua kaikki, jotka yrittäisivät ohittaa hänet.

Hetken kuluttua aukiolle oli kuitenkin kertynyt jo niin paljon ratsu­väkeä, että ympäröivien katujen tiesulut alkoivat pettää ja väkijoukko pääsi vähitellen ­hajaantumaan sivukaduille.

Kapeammilla kaduilla pakoon pyrkivän väkijoukon paine oli kuitenkin valtava.

Windmill Streetillä lähellä St. Peter’s Fieldin aukiota asuva Ann Jones näki ­talonsa edessä olevan puukaiteen antavan periksi ihmismassojen paineessa.

Hän avasi ulko-ovensa ja auttoi pari haavoittunutta taloonsa. Hänen hoitaessaan heidän haavojaan poliisit tunkeutuivat ovesta sisään.

”Tämä on teidän Waterloonne!” yksi poliiseista huusi loukkaantuneille, ja ­toinen iski vesikupin yhden haavoittuneen kädestä.

”Verta oli niin paljon, että taloni muistutti pikemminkin teurastamoa kuin kristittyä kotia”, kuvaili toinen St. Peter’s Fieldin lähikorttelien asukas, joka auttoi kotonaan 14:ää loukkaantunutta.

”Waterloossa taisteltiin mies miestä vastaan, mutta tämä oli silkkaa murhaa.”
Veteraani Peterloosta, 1819

Verilöylyn näyttämönä ollut St. Peter’s Fieldin aukio oli pian lähes autio.

”Puhujakoroke oli yhä paikoillaan, ja siellä oli yhä muutama katkennut lippusalko, joissa roikkui repeytyneitä lippuja.

Maassa lojui vieri vieressä miesten hattuja, naisten hilkkoja, huiveja, kenkiä ja muita vaatekappaleita – kaikki poljettuja, repeilleitä ja verisiä.

Ihmisiä virui maassa siellä, minne he olivat kaatuneet tai ­talloutuneet.

Jotkut valittivat vaimeasti, jotkut haukkoivat henkeään ja kaikki tuijottivat sokeasti ilmaan.

Osa heistä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä”, ­kuvaili ­Samuel Bamford, joka vietti loppuiltapäivän etsien vaimoaan, kunnes hän viimein löysi tämän ­kotiin johtavalta maantieltä.

Verilöyly oli ohi, mutta ­väkivaltaisuudet jatkuivat yhä Manchesterin kaduilla. Tilanne rauhoittui vasta seuraavan aamun kuluessa.

Pilapiirtäjä kuvasi ”Peterloon” jälkeen työläistä nälkäiseksi vangiksi.

© Mary Evans Picture/Ritzau Scanpix

Viranomaiset ylireagoivat rajusti

Reilut kolme kuukautta Peterloon ­verilöylyn jälkeen 23. marraskuuta Britannian parlamentti kokoontui ­hyväksymään uusia lakeja, joiden oli määrä estää Manchesterin kaltaiset levottomuudet.

Lait kielsivät muun muassa yli 50 ihmisen kokoontumiset ilman erikoislupaa, rajoittivat lehdistön painovapautta ja kovensivat yhteis­kuntakritiikistä annettavia tuomioita.

Britannia oli kuitenkin muuttumassa vauhdilla maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, ja kasvava teollisuuspohattojen luokka janosi lisää vaikutusvaltaa. Työläiset tukivat näitä pyrkimyksiä äänioikeuden ­saamisen toivossa.

Vuodesta 1832 tuli käännekohta, kun parlamentti ­viimein hyväksyi useita uudistuksia, jotka ­laajensivat äänioikeutta ja ­kumosivat vanhan, rikkaita maan­omistajia suosineen ­vaalipiirijaon.

Verilöyly tiukensi asenteita

Uudistusmielinen sanomalehti Manchester Observer kutsui artikkelissaan verilöylyä nimellä ”Peterloo” Waterloon taisteluun viitaten.

Nimityksen tarkoituksena oli saada sotilaat häpeämään sitä, että he olivat kohottaneet aseensa maanmiehiään ja -naisiaan vastaan.

Vertaus ei ollut liioiteltu, tai sitä mieltä oli ainakin joukkokokoukseen osallistunut John Lees, joka kuoli vammoihinsa 9. syyskuuta. Lees oli ollut mukana ­Waterloon taistelussa, ja hän sanoi ettei ollut koskaan ollut niin suuressa vaarassa kuin St. Peter’s Fieldillä.

”Waterloossa taisteltiin mies miestä vastaan, mutta tämä oli silkkaa murhaa”, Lees totesi vähän ennen kuolemaansa.

Britannian hallitus kuitenkin ilmaisi tukevansa täysin William Hultonia ja Manchesterin kaupunginhallintoa.

Sijaishallitsija lähetti raatimiehille erityiskiitoksensa siitä, että nämä olivat toimineet ripeästi ja taanneet toimillaan yleisen rauhan ja järjestyksen säilymisen.

Vähän myöhemmin hallitus sääti uusia ankaria lakeja, ja reilu vuosi Manchesterin verilöylyn jälkeen useimmat reformiliikkeen johtajat oli tuomittu vankeuteen.

Samuel Bamford tovereineen joutui odottamaan vielä 13 vuotta, ennen kuin Britannian yläluokka vastahakoisesti myöntyi uudistuksiin, joilla äänioikeutta ensi kertaa hieman laajennettiin.

Lue myös:

Poliitikot

Mahatma Gandhi - Intian ”isä”

3 minuuttia
Arkielämä

Näin posti maksettiin ennen postimerkkejä

2 minuuttia
Rooman valtakunta

Britannian ensimmäinen Brexit päättyi huonosti

20 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota