Mitä fasismi on? Mussolinista ja Hitleristä nykypäivään

Mussolinin nousu valtaan

25 000 mustapukuista mielenosoittajaa marssii Rooman kaduilla kaatosateessa. Mustapaidat ovat Benito Mussolinin rähinäarmeija.

He ovat terrorisoineet hänen poliittisia vastustajiaan vuodesta 1919. Liike sai vähitellen jalansijaa, ja vuonna 1921 entinen sosialisti ja toimittaja perusti Kansallisen fasistipuolueen – ja alkoi toteuttaa fasistista ideologiaa.

Lokakuussa 1922 Mussolinin kunnianhimo fasistipuolueen suhteen sai pontta, kun Italian kuningas Vittorio Emanuele III nimitti hänet uuden hallituksen pääministeriksi.

Mussolinin mukaan mustapaitojen marssi Roomaan sinetöi fasistien vallan, mutta todellisuudessa vallansiirto oli jo tapahtunut, kun mustapaidat kävelivät pääkaupungin katujen läpi.

Vain kolmessa vuodessa Benito Mussolini oli onnistunut hyödyntämään italialaisissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen kytenyttä vihaa nopeasti kasvavan kansanliikkeen käynnistämiseen.

Vaikka Italia taisteli sodassa voittajien puolella, se ei saanut läpi aluevaatimuksiaan. Osallistuminen sotaan oli myös maksanut ihmishenkiä ja paljon rahaa.

Italialaiset olivat katkeroituneet epäonnistumisesta, ja Mussolini kiirehti syyttämään siitä hallitusta sodan kynnyksellä perustamassaan sanomalehdessä Il Popolo d’Italiassa.

”Italia tarvitsee johtajan. Miehen, jolla on tilanteen mukaan taiteilijan herkkä sielu ja soturin vahva käsi. Miehen, joka tuntee kansansa ja rakastaa sitä ja joka voi tarvittaessa hallita sitä voimalla”, hän kirjoitti.

Mussolini oli alkuun kiihkeä sosialisti

Benito Mussolini oli kotoisin tavallisesta perheestä Predappiosta Pohjois-Italiasta. Hänen äitinsä oli opettaja, isä seppä. Itse hän seurasi äitinsä jalanjälkiä ja työskenteli jonkin aikaa opettajana ennen kuin hänestä tuli toimittaja ja sitten vapaaehtoinen ensimmäisessä maailmansodassa.

Ennen sotaan lähtöään Mussolini oli ollut kiihkeä sosialisti, mutta sosialistit eivät tukeneet Italian osallistumista sotaan. Nuori Mussolini erotettiin puolueesta, kun hän puhui sotaan liittymisen puolesta sosialistisen Avanti-lehden päätoimittajana.

Sodan jälkeen ympäri Italiaa syntyi useita sodasta työttömyyteen ja niukkuuteen palanneiden sotaveteraanien etuja puolustavia ryhmiä. Yksi niistä toimi Milanossa, ja Mussolinilla oli siinä keskeinen rooli.

Maaliskuussa 1919 tästä ryhmästä muodostui Mussolinin fasistipuolueen alku kokouksessa, johon osallistui noin 300 ihmistä. Mussolini julisti, että Italiasta puuttui ”vastapuolue, joka taistelisi kahta vaaraa, oikeiston taantumaa ja vasemmiston tuhoisuutta, vastaan.”

Poliittinen väkivalta

Ensimmäinen maailmansota oli tärkeä fasismille, koska se paljasti liberalismin ja sosialismin ongelmat – ja samalla se oli ensimmäinen totaalinen sota, jossa koko yhteiskunta osallistui sotaan jossakin määrin.

Mussolini näki fasismin kolmantena tienä, vaihtoehtona suurille epäonnistuneille ideologioille, ja sota osoitti, että yhteiskunta voi toimia yhtenä suurena kokonaisuutena. Jopa työttömyys laskee, sillä tehtaat ja sota vaativat koko ajan lisää ihmisiä.

Vuoden 1919 heikon vaalimenestyksen jälkeen fasisteilla meni paljon paremmin kaksi vuotta myöhemmin, kun he saivat parlamentista 35 paikkaa. Mussolinin nousu ei kuitenkaan ollut pelkästään kampanjoinnin ja palopuheiden ansiota.

Vuodesta 1920 lähtien fasistit käyttivät järjestelmällisesti väkivaltaa poliittisia vastustajiaan vastaan. Mussolinin puolisotilaallinen ryhmä, mustapaidat, tappeli lähes päivittäin veitsin ja pampuin sosialisteja vastaan Italian kaupunkien kaduilla.

”Poliittisen vallankäytön keinojen osalta meillä ei ole ennakkoluuloja. Hyväksymme kaikki, mitkä ovat välttämättömiä, sekä lailliset että niin sanotut laittomat”, fasistien johtaja kiteytti.

Alussa oli selvempää, mitä Mussolinin fasistit vastustivat kuin mitä asioita he ajoivat. Vihollisia olivat kaikki, jotka Mussolinin mukaan olivat pettäneet Italian: yhteiskunnan eliitti, talouselämä, kirkko, hallitus, ulkomaalaiset mitä suurimmassa määrin – sekä vanhat sosialistit.

Kolme fasismin määritelmää

Mussolini halusi palauttaa Rooman valtakunnan

Vuoden 1922 Rooman-marssin jälkeen Mussolini ryhtyi täysin palkein hankkimaan kansan suosiota.

Hän lupasi palauttaa ylvään Rooman valtakunnan, hän kevensi yritysten verotusta, ja kaikkialta kansaa pommitti heidän suuren johtajansa, Il Ducen, propaganda.

Huhtikuun 1924 vaaleissa italialaiset palkitsivat hänet valitsemalla fasistit johtoon noin 65 prosentilla annetuista äänistä.

Seuraavina vuosina Mussolini lakkautti lehdistönvapauden ja kielsi kaikki muut puolueet paitsi omansa.

Kotirintaman jälkeen hän käänsi katseensa muualle. Hän halusi tehdä Välimerestä ”Italianmeren” ja laajentaa valtakuntaansa.

Mussolini kielsi ehkäisyvalistuksen saadakseen armeijalle kasvupohjaa. Lisäksi hän asetti erikoisveron naimattomille miehille sekä myönsi verohelpotuksia yli viisilapsisille perheille.

Seitsemän lasta synnyttäneet naiset palkittiin mitalilla, ja monesti Il Duce ojensi sen itse salamavalojen räiskyessä.

Lokakuun 3. päivänä vuonna 1935 Italia aloitti sodan Abessiniaa eli Etiopiaa vastaan Afrikassa. Diktaattorin mukaan ”ei pelkästään armeija vaan 44-miljoonainen kansa sen mukana” marssisi kohti tavoitettaan.

Taistelu oli epätasa-arvoista ja julmaa. Vanhoilla kivääreillään, miekoillaan ja keihäillään etiopialaisilla ei ollut mahdollisuuksia italialaisten pommikoneita, myrkkykaasua, panssarivaunuja ja konekiväärejä vastaan.

Kahdeksan kuukauden taistelujen jälkeen Mussolini julisti voittonsa ja imperiumin uudestisyntymisen.

Liitto Hitlerin kanssa tuli kalliiksi

Yksi harvoista valtionpäämiehistä, joka tunnusti Italian väkivaltaisen Etiopian valloituksen, oli Adolf Hitler, joka oli vuonna 1933 noussut Saksassa valtaan natsipuolueen johtajana.

Il Duce ei kuitenkaan ollut vaikuttunut saksalaisesta palvojastaan. Lähipiirissään Mussolini kutsui Saksan johtajaa ”putkimieheksi sadetakissa”, ”samaa uraa soittavaksi gramofoniksi” ja ”typeräksi pikku pelleksi”.

Hän arvosteli myös ”riitelevän apinan” ideologiaa, jota hän piti ”sataprosenttisesti rasistisena”.

Tiukasti säännelty saksalainen yhteiskunta teki kuitenkin vaikutuksen Mussoliniin tämän virallisella vierailulla natsi-Saksaan. Hitler esitteli suuria paraateja, ja Il Ducen näkemys Führeristä muuttui.

Vuonna 1939 maat solmivat niin sanotun terässopimuksen, jolla ne sopivat tukevansa toisiaan sodassa. Seuraavana vuonna Mussolini liitti Italian toiseen maailmansotaan.

Diktaattori arveli, että hänen liittolaisensa voittaisi sodan nopeasti ja että Italia voisi vähäisin omin tappioin olla voittajan puolella ja jakaa saaliin. Toisin kävi.

Italialle sota oli katastrofi ja fasistidiktaattorin kannatus laski päivä päivältä. Vuonna 1943 liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa, ja Mussolinin armeijan tappio oli sinetöity.

Kaksi vuotta myöhemmin Il Duce pidätettiin, kun hän yrittää paeta saksalaisen saattueen kanssa. 28. huhtikuuta 1945 hänet teloitettiin yhdessä rakastajattarensa kanssa.

Myöhemmin heidän ruumiinsa tuotiin milanolaiselle aukiolle, jossa Mussolinin entiset alamaiset parveilivat sylkemään ja virtsaamaan kuolleen diktaattorinsa ruumiin päälle.

Vuosi Mussolinin Rooman-marssin jälkeen Adolf Hitler yrittää samaa Saksassa. 8. marraskuuta 1923 Hitler ryntäsi Bürgerbräukeller-oluthalliin Münchenissä ja ampui aseellaan ilmaan.

Hän julisti kansallisen vallankumouksen alkaneeksi luottaen siihen, että Saksasta tulisi nyt natsidiktatuuri, jonka johtaja hän itse olisi.

Hitler oli Mussolinin tavoin ensimmäisen maailmansodan veteraani ja syvästi pettynyt maansa surkeaan tilaan tuhoisan sodan jälkeen. Orastava kansan viettelijä piti kahta tekijää syypäänä ennen niin mahtavan keisarikunnan luhistumiseen.

Ensimmäinen syntipukki oli Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltojen liittouma, toinen juutalaisten liian suuri ja tuhoisa vaikutusvalta Saksassa.

Hitler oli määrätty armeijan urkkijana vakoilemaan kansallismielisen oikeistopuolueen, Saksan työväen puolueen (Deutsche Arbeiterparti) toimintaa, mutta pian hän liittyi itse puolueeseen. Hänen palopuheensa keräsivät suuria yleisöjä, ja vuonna 1920 puolue muutti nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi, Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei (NSDAP).

Seuraavana vuonna Hitleristä tuli kasvavan puolueen johtaja, ja hän alkoi värvätä innokkaita puoluesotilaitaan.

Oluttupavallankaappaus

Vuonna 1923 Hitler arveli mobilisoineensa tarpeeksi miehiä vallankumouksen käynnistämiseksi. Mussolinin esikuvan mukaisesti ”Oluttupavallankaappauksen” piti varmistaa hänen valtansa – mutta hän oli arvioinut väärin.

Vallankaappauksella ei ole tarpeeksi poliittista tukea, ja yöllä Baijerin poliisi valmistautui kohtaamaan seuraavan päivän marssijat.

Poliisi avasi tulen natsimarssijoita kohtaan, ja 14 Hitlerin fasistista seuraajaa kuoli. Natsien vallankumous oli toistaiseksi peruttu.

Mutta sitä seurannut oikeudenkäynti, jossa Hitleriä syytettiin maanpetoksesta, tarjosi hänelle oivan estradin edistää fasismiaan.

Hänet tuomittiin lopulta viideksi vuodeksi vankeuteen, josta hän istui vain vuoden, kunnes hänet vapautettiin hyvän käytöksen vuoksi.

Hitler onnistui nousemaan valtaan kymmenen vuotta epäonnistuneen oluttupavallankaappauksen jälkeen.

Hitlerin nousu valtaan

Suuren laman, kiihtyvän inflaation ja kuuden miljoonan saksalaisen työttömän avulla Hitlerin fasistinen nationalismi herätti vastakaikua saksalaisissa äänestäjissä.

Tultuaan valituksi valtakunnankansleriksi vuonna 1933 Hitler määräsi välittömästi uudet vaalit. Niissä natsipuolue sai 43,9 prosenttia äänistä, mutta liitto Saksalaiskansallisen kansanpuolueen (DNVP) kanssa toi Hitlerille ehdottoman enemmistön eli 51,9 prosenttia äänistä.

Päästyään kiinni valtaan Hitler ryhtyi välittömästi toimiin varmistaakseen sen. Hän asetti lakeja, jotka käytännössä lakkauttivat demokratian ja antoivat hänelle hallintavallan parlamentin ja presidentin yli.

Hitleristä oli tullut Saksan diktaattori, mikä johti historian häikäilemättömimmän fasistisen valtion syntyyn.

Hitler teki Saksasta historian fasistisimman valtion

Mussolinin tapaan Hitler kielsi nopeasti kaikki muut puolueet kuin omansa. Hän myös lakkautti poliittisten vastustajiensa sanan- ja kokoontumisvapauden.

Saksan kansaa pommitettiin kaikkialla laajamittaisella propagandalla.

Toisaalta se ylisti Hitlerin hallintoa, sodan välttämättömyyttä ja valkoisen arjalaisen rodun paremmuutta, ja samalla se tuomitsi Saksan demokraattiset vastustajat – Ranskan, Englannin ja Yhdysvallat – ja kuvasi etniset vähemmistöt ali-ihmisinä.

Tarkoitus oli aivopestä Saksan kansa hyväksymään Hitlerin ankara hallinto, joka suuntasi kaikki maan resurssit sotaan luvatun hyvinvoinnin sijaan.

Saksan taloudesta tuli sotatehdas, jonka tehtävä oli varustaa natsien kasvava armeija hyökkäyssotaan. Koko yhteiskunta rakentui sen väkivaltaisen sotilaallisuuden ympärille, johon fasismi perustuu ja joka natsismissa saavutti äärimuotonsa.

Hitler halusi suurperheitä saadakseen sotilaita sotiinsa. Naisten tärkeimmäksi tehtäväksi tuli synnyttää ja hoitaa lapsia, kun taas miesten tehtävä oli sotia tai työskennellä tehtaissa.

Homoseksuaalisuus kiellettiin, ja tuomitut homoseksuaalit lähetettiin keskitysleireille monien muiden vähemmistöjen kanssa, joille Hitlerillä ei ole sijaa kolmannessa valtakunnassaan. Heitä olivat muun muassa romanit, värilliset, poliittiset vastustajat ja ennen kaikkea juutalaiset.

Natsien äärimmäinen rasismi maksoi lopulta noin kuuden miljoonan juutalaisen hengen holokaustin aikana.

Samalla natsit aloittivat toisen maailmansodan, jossa jopa 80 miljoonaa ihmistä kuoli maailmanhistorian verisimmässä sodassa.

Totalitaarisesta valtiosta orgaaniseen demokratiaan

Puoli miljoonaa ihmishenkeä vaatinut Espanjan sisällissota loppui vihdon vuonna 1939 kolmen vuoden veristen taistelujen jälkeen. Tasavaltalaisella vasemmistohallituksella ei ollut enää voimia taistella kenraali Francisco Francoa ja hänen oikeistolaisia falangistejaan vastaan.

Helmikuussa jopa Ranskan ja Englannin liberaalit demokratiat tunnustivat, että Espanja oli nyt Francon hallinnassa. Se oli alku neljä vuosikymmentä kestäneelle diktatuurille, jota yleisesti kuvaillaan fasistiseksi hallinnoksi.

Franco itse kutsui mieluummin hallintoaan ”totalitaariseksi valtioksi”, kunnes fasistit lopulta hävisivät toisen maailmansodan ja nimi sai negatiivisen sävyn. Tämän jälkeen francolaiset kutsuivat valtiomuotoaan ”orgaaniseksi demokratiaksi”.

Sekä Hitler että Mussolini tukivat aktiivisesti Francoa Espanjan sisällissodan aikana, ja näiden kolmen maan diktatoristen johtajien välillä oli myös useita yhtäläisyyksiä.

Sisällissodan jälkeen Franco teloitti tuhansia poliittisia vastustajiaan ja teki itsestään itsevaltaisen diktaattorin. Muut puolueet julistettiin laittomiksi, ja sadattuhannet pakenivat uutta diktatuuria.

Espanjan versio fasismista

Hitlerin ja Mussolinin tavoin Francon Espanja oli erittäin konservatiivinen sukupuoliroolien, perhe-elämän ja seksuaalisuuden suhteen. Espanjan katolinen kirkko tuki suurissa määrin Francon hallintoa.

Franco aloitti myös tiukan sensuurin liberaaleja, kommunisteja ja muita hänen äärikonservatisminsa kanssa ristiriidassa olevia ideologioita vastaan. Poliittisia vastustajia ja ammattiliittoja kiellettiin ja vainottiin, usein poliittisen poliisin voimin.

Kuten muissa fasistisissa valtiossa, Espanja toteutti äärinationalismia, jota hyödynnettiin diktatuurin propagandassa, ja myös Franco esiintyi jumalallisena johtajana.

Franco ei kuitenkaan pyrkinyt laajentamaan maansa alueita, kuten Hitler ja Mussolini olivat tehneet. Espanjan diktaattori yritti sen sijaan – siinä onnistumatta – pitämään kiinni Afrikan siirtomaistaan.

Toinen ei-fasistinen piirre Francon Espanjassa oli, että hänen puolueensa FET y de las JONS ei ollut niin yksimielinen kuin italialaiset fasistit tai saksalaiset natsit. Sisäisiä erimielisyyksiä oli useissa poliittisissa, pääasiassa taloudellisissa kysymyksissä.

Vuonna 1975 Francisco Franco kuoli, ja Espanjasta tuli jälleen monarkia kuningas Juan Carlos I:n hallitsemana. Kuningas ryhtyi pian demokraattisiin uudistuksiin ja siirsi valtaa kansalle.

Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa molempien maiden johtajat syyttävät vastapuolta fasistiseksi.

Vladimir Putin jopa perusteli Venäjän hyökkäystä Ukrainaan kutsumalla naapurimaata ”avoimesti uusnatsistiseksi”. Putin on myös kutsunut Ukrainan vuoden 2014 vallankumousta ”fasistiseksi vallankaappaukseksi”.

Huhtikuussa 2022 julkisuuteen tuli Ukrainan tiedustelupalvelun sieppaamaksi kerrottu venäläisen äidin puhelu Ukrainan rintamalla taistelevalle pojalleen. Äiti sanoi pojalleen, että tämän ei pitäisi tuntea syyllisyyttä siviilien, mukaan lukien naisten ja lasten, tappamisesta, koska nämä olivat fasisteja.

Samaan aikaan Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kutsui Putinia fasistiseksi diktaattoriksi.

Ehkä sana ”fasisti” on vesittynyt, ehkä sitä käytetään umpimähkään. Useimmat kuitenkin uskovat tunnistavansa fasismin siihen törmätessään.

Kysymmekin: kumman valtion toiminnassa fasismin perintö näkyy enemmän, Ukrainan vai Venäjän?

Lue myös: Ukraina ja venäjä – mitä eroa?