John F. Kennedy ajautui sankariksi katastrofaalisella retkellä

Eräänä elokuisena yönä vuonna 1943 japanilainen hävittäjäalus upotti Yhdysvaltojen tulevan presidentin John. F. Kennedyn torpedoveneen. Kennedy ja valtaosa miehistä pelastautuivat uimalla pikkuruiselle autiolle saarelle.

Eräänä elokuisena yönä vuonna 1943 japanilainen hävittäjäalus upotti Yhdysvaltojen tulevan presidentin John. F. Kennedyn torpedoveneen. Kennedy ja valtaosa miehistä pelastautuivat uimalla pikkuruiselle autiolle saarelle.

John F. Kennedy oli ruorissa onnettomuuden sattuessa

Moottoritorpedovene PT-109 lipui hitaasti Tyynen valtameren öisillä vesillä. Vain toinen aluksen moottoreista kävi, ja sen vaimea ääni häipyi miltei kokonaan veneen keulaan loiskuvien aaltojen ja tuulen huminan alle.

Pimeys ympäröi torpedovenettä, jonka ruoris­sa istui 26-vuotias luutnantti John F. Kennedy. Sitten huuto tykkitornista rikkoi hiljaisuuden:

”Alus kello kahdessa!” Kennedy käänsi katseensa tyyrpuuriin. Näytti siltä kuin venettä olisi lähestynyt uhkaava tumma teräsmuuri.

”Taisteluvalmiuteen!” komensi Kennedy. Hän kuuli miehistön toistavan sanansa. Kennedyn vieressä seisoi radisti John Maguire, joka hapuili sormiinsa kaulassaan roikkuvaa medaljonkia ja Neitsyt Marian kuvaa.

”Pyhä Maria, Jumalan äiti…” hän aloitti rukouksensa, kun suuri synkkä alus lähestyi kokka kohisten.

John F. Kennedy piti kaikin voimiin ruorista mutta paiskautui sivuun, kun valtava alus osui pieneen veneeseen.

Hävittäjä halkaisi veneen kuin veitsi keskeltä komentosiltaa vain muutaman metrin päästä Kennedystä ja Maguiresta. Räjähdyksen ääni kiiri kauas.

Punakeltaiset lieskat löivät korkealle ilmaan, ja hetken näytti siltä kuin koko hävittäjän runko olisi ollut tulessa. Kennedyn selkää särki, mutta liekkien näkeminen sai hänet kokoamaan itsensä.

”Kaikki miehet veteen”, hän huusi.

Kennedy oli ruorissa, kun hävittäjäalus katkaisi torpedoveneen kahtia.

© Scanpix

PT-109 murskaantui 115-metrisen japanilaisen Amagirin keulaan. Japanilaishävittäjä painoi 2 000 tonnia ja eteni jopa 38 solmun eli 70 kilo­metrin tuntivauhtia. Se katosi törmäyksen jälkeen yön pimeyteen.

Oli 1. elokuuta 1943. Kennedy oli yrittänyt yhdessä 15 muun torpedoveneen kanssa katkaista japanilaisen vahvistussaattueen etenemisen niihin Salomonsaarteen osiin, jotka olivat vielä vihollisen hallussa.

Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan olleet saaneet osumia vihollisaluksiin, ja torpedoveneet olivat olleet jo palaamassa tukikohtaan. PT-109 oli kuitenkin kulkenut muita hitaammin.

John F. Kennedy oli ottanut tietoisen riskin, joka oli nyt kostautunut. Hän oli tahallaan ajanut venettä hitaasti, jotta se ei olisi jättänyt merenpintaan valkoisena piirtyvää perävanaa, jonka matalalla lentävät japanilaislentokoneet olisivat huomanneet yölläkin.

Hidas vauhti esti kuitenkin väistö­liikkeen tekemisen, kun hävittäjä yhtäkkiä ilmestyi näkyviin.

Kennedy oli ruorissa, kun hävittäjäalus katkaisi torpedoveneen kahtia. Kuva: Granger Collection

©

Torpedoveneet vaarallisilla vesillä

Pienten pikaveneiden tulivoima riitti taistelualuksen upottamiseen, ja niiden rakentaminen oli halpaa. Veneitä kutsuttiin ”korvattaviksi”, sillä ne voitiin tarpeen tullen hylätä aalloille.

Yhdysvaltalaisilla Patrol Torpedo -veneillä oli monia kuvaavia lempinimiä, kuten moskiittolaivasto, vaneriarkku, korvattava ja mylvivä hirviö.

Torpedoveneiden miehistöt kamppailivat Salomonsaarten vesillä urheasti japanilaisia huoltosaattueita vastaan hyökäten yön pimeydessä torpedoillaan vihollisen alusten kimppuun.

Torpedoveneet olivat nopeita, helppoja käsitellä ja huomaamattomia pimeässä, mikä oli erityisen tärkeää, sillä veneet olivat täysin suojattomia vihol­lisen suurten hävittäjien pitkän kantaman raskaita tykkejä vastaan.

Torpedoveneissä käytettiin poltto­aineena korkeaoktaanista lento­bensiiniä, joten täysosuma merkitsi yleensä koko miehistön menehtymistä.

PT-109 kuului 24-metrisenä yhdys­vatalaisten moottoritorpedoveneiden suurimpaan luokkaan.

Se oli aseistettu neljällä Mark VIII -torpedolla. Räjähdysvoimaisten torpedojen osuma riitti upottamaan suuriakin aluksia, mutta koska ne olivat hitaampi kuin japani­laiset hävittäjät, vihollinen ehti valitet­tavan usein torpedoilta karkuun.

Torpedoveneet rakennettiin puusta ja vanerilevyistä, jotta ne olisivat keveitä ja nopeita. Veneeseen mahtui enintään 17 miestä, mutta pienempikin määrä sai aluksen tuntumaan ahtaalta.

Robert Ballard, joka löysi muun muassa Titanicin hylyn, paikansi toukokuussa 2002 PT-109:n hylyn. Kukaan epäonnisen veneen miehistöstä ei kuitenkaan ollut enää kuulemassa uutista aluksensa löytymisestä.

Kaksi miestä John F. Kennedyn veneestä katosi

Ensimmäisinä sekasortoisina sekunteina John F. Kennedy näki vain Maguiren ja veneen kokin Edgar Mauerin. Muista 13 hengen miehistön jäsenistä ei ollut tietoakaan.

Torpedovene kellui yhä, ja liekit sammuivat onneksi hiljalleen. Kolmikko kiipesi takaisin veneen kannelle.

He löysivät hylystä viestilampun ja valaisivat sillä vedenpintaa. Hiljaisuus tuntui pahaenteiseltä. Kennedy riisui kenkänsä ja paitansa ja laskeutui uudestaan veteen etsimään miehiään.

Peilityynen pinnan yllä leijui bensiinin pistävä haju. Kennedy huojentui, kun hänen ympäriltään alkoi kuulua miesten ääniä. Osa heistä oli vahingoittumattomia, mutta jotkut olivat pahoin loukkaantuneita.

Pahiten oli käynyt konemies Patrick McMahonille. Hän oli ainoana miehistön jäsenistä ollut törmäyksen sattuessa kannen alla. Hän oli kuullut voimakkaan räjähdyksen äänen ja nähnyt, kuinka punainen tulipallo syöksyi kohti.

Tulen jälkeen sisään oli hyökynyt vettä ja pyörre oli imaissut hänet syvyyksiin. Liekit nuolivat vielä vettä, kun hän lopulta pääsi takaisin pinnalle.

McMahon kellui pahasti palaneena pelastusliiveissään eikä kyennyt liikkumaan.

”Jatka uimista, kapu. Painukaa matkoihinne, minä olen mennyttä miestä”, hän urahti Kennedylle, joka vastasi tarttumalla McMahonia kauluksesta ja vetämällä hänet hylyn kannelle.

Toinen miehistön jäsen, William Johnston, oli miltei tiedoton hengitettyään bensiinihöyryjä. Hän kertoi myöhemmin muille, kuinka hän oli tajuihinsa palatessaan nähnyt Amagirin valtavan rungon kaartuvan yllään.

Sitten hävittäjän potkurin pyörre oli imaissut Johnstonin mukaansa.

Hän oli kamppaillut takaisin pinnalle mutta saanut samalla keuhkoihinsa vettä ja bensiiniä. Johnston yski yskimistään ja voi pahoin.

Kaksi miestä oli yhä kateissa törmäyksen jäljiltä. Henkiin jääneet huutelivat läpi yön heidän nimiään. Kukaan ei vastannut.

John F. Kennedy pelasti McMahonin

Elokuun toisen päivän aamu antoi uutta toivoa. Miehet pitivät tunnelmaa yllä ja uskoivat, että jokin muista torpedovenestä tulisi pian pelastamaan heidät.

Aamun sarastus tiesi kuitenkin myös vaaraa joutua vihollisen käsiin.

Japanilaiset lentokoneet partioivat vesialueella säännöllisesti, ja ne huomaisivat varmasti ajelehtivan hylyn, jota vedenpitävät laipiot kannattelivat yhä pinnalla.

Miesten täytyisi jättää alus, ellei heitä pian pelastettaisi. Aikaa ei ollut enää tuhlattavaksi. Se kävi entistä selvemmäksi noin kymmenen aikaan aamupäivällä, kun PT-109:n hylky kääntyi kokonaan ylösalaisin.

Miesten oli lähdettävä hylyltä – mutta minne?

Idässä oli Kolombangaran saari, joka kuhisi japanilaisia. Lännessä siinsi pieni saariryhmä, jota ympäröi riutta. Riutan vieressä oli kapea salmi nimeltä Ferguson Passage, josta torpedoveneet kulkivat partioidessaan edestakaisin.

Saariryhmä olisi ihanteellinen paikka oman laivaston huomion herättämiseen. Miesten oli lähdettävä uimaan kohti saaria, vaikka ajatus ei juuri houkuttanut.

”Pääsemmekö me koskaan pois täältä?” eräs miehistä pohdiskeli peloissaan.

”Takuulla!” Kennedy vastasi. ”Yhdessä me onnistumme!”

Vajaan kuuden kilometrin päässä hylystä oli Plum Puddingin saari. Matka oli pitkä jopa Kennedylle, vaikka hän oli kuulunut opiskellessaan Harvardin yliopiston uintijoukkueeseen.

Loukkaantuneille etäisyys tuntui mahdottomalta. Kennedy löysi pitkän lankun, joka oli tukenut veneen tykkiä.

Miesten ensimmäinen turvapaikka Plum Pudding sai myöhemmin nimekseen Kennedy Island. Kuva: AFP

Hän määräsi miehensä pitämään lankusta kiinni. Lankku ei tosin riittänyt kannattelemaan miehiä, mutta sen avulla he pysyivät tiiviisti yhdessä.

Miehet tukeutuivat lankkuun ja potkivat itseään eteenpäin laivastonsinisissä pelastusliiveissään.

Vain McMahon oli liian heikko selviytyäkseen itse. Suolavesi poltti hänen haavojaan, ja mies oli varma kuolemastaan, mutta Kennedy ei antanut periksi.

Hän irrotti veitsellä McMahonin pelastusliivien selkäpuolelta pitkän hihnan toisen pään ja otti sen hampaidensa väliin.

Sitten hän alkoi vetää McMahonia perässään. Selällään kelluva McMahon näki vain taivaan ja Kolombangaran saaren suurimman tulivuoren ja kuuli muiden loiskivan vettä lankun ympärillä.

Nälkäinen ja janoinen mies oli piinallisen tietoinen siitä, että hänen kohtalonsa oli veneen kipparin käsissä. McMahon kuuli Kennedyn hengittävän raskaasti, kun tämä ui pitkin ja sitkein vedoin eteenpäin.

Neljä tuntia myöhemmin Kennedy lyyhistyi rantaviivan valkoiselle hiekalle. Hänen voimansa olivat lopussa ja hänen leukaansa särki Mc­Mahonin vetämisestä pitkän uintimatkan aikana.

McMahon pääsi polvilleen ja konttasi auttamaan Kennedyä. Tämä nousi hetkeksi jaloilleen mutta oksensi ja kaatui taas ranta­hiekkaan.

Vasta muutaman minuutin kuluttua kaksikko kykeni piiloutumaan pensaikkoon, josta he näkivät muiden saapuvan rantaan.

Miehistö ehti nipin napin kasvillisuuden suojaan, sillä japanilaisten vene ohitti hetken kuluttua saaren lähietäisyydeltä.

Miehet tärisivät pelosta miettiessään, mitä olisi tapahtunut, jos vene olisi saapunut paikalle hetkeä aikaisemmin. Plum Pudding oli erittäin kaunis ja hedelmällinen trooppinen saari.

Palmut kurottivat kohti taivasta, ja hiekkaa koristivat simpukankuoret ja korallit. Vesi lainehti valkoiseen hiekka­rantaan vihreän ja sinisen sävyissä, mutta PT-109:n miehet tuskin ihastelivat maisemia.

He halusivat vain päästä pian ehjinä takaisin omiensa joukkoon. Miehet olivat janoisia, eikä Plum Puddingilla ollut makeaa vettä.

Saari ei kelvannut pitkäaikaiseksi piilopaikaksi. Kennedy päätti lähteä taas uimaan, vaikka muut vastustivat ajatusta.

Hän halusi päästä jonnekin, josta voisi herättää öisillä partiokierroksilla ohi kulkevien yhdysvaltalaisveneiden huomion.

Riutalla vallitsi miltei aavemainen tunnelma, kun Kennedy kahlasi öiseen mereen pistooli kaulassa roikkuen ja veneen suuri lamppu pelastusliiveihin kiedottuna.

Vesi oli paikoitellen niin matalaa, että hän pääsi kahlaamaan eteenpäin, mutta paikka paikoin hän upposi syvänteisiin. Jaloissa vilahteli välillä mereneläviä, jotka liukuivat sitten ääneti syvyyksiin.

Toivo omien kohtaamisen suomasta helpotuksesta vuorotteli syvän ahdistuksen kanssa. Kennedy menetti suuntavaistonsa ja kiersi ympyrää.

John F. Kennedy

John F. Kennedy halusi lähteä sotimaan hinnalla millä hyvänsä.

© Scanpix

John F. Kennedy huijasi itsensä sotaan

John F. Kennedy hankki väärennetyn lääkärintodistuksen käyttämällä hyväksi isänsä suhteita. Ilman niitä häntä ei olisi koskaan päästetty rintamalle.

”Vannon Jumalan nimeen, että olin kuolla nauruun. Kaikista maailman ihmisistä niiden pitikin kutsua palvelukseen juuri sinut”, kirjoitti eräs ystävä John F. Kennedylle, kun tuleva presidentti sai vuoden 1940 syksyllä määräyksen astua palvelukseen.

Kennedy aina oli ollut sairaalloinen. Kolmivuotiaana hän oli kuolla tulirokkoon, ja hän sairasti nuorena kurkku­mädän, umpisuolen ja paksusuolen tulehduksen, keltataudin ja keuhkokuumeen.

Hänellä oli myös allergiaa, näköhäiriöitä ja huimauskoh­tauksia. Kennedy oli langanlaiha, ja hän kärsi myös vaikeista selkäkivuista.

Kennedy halusi ehdottomasti sotapalvelukseen, vaikka hänet hylättiin kuntotestissä. Hän pyysi apua isältään Joseph Kennedyltä.

Isä tunsi laivaston tiedustelupalvelun päällikön, joka järjesti Kennedylle väärennetyn lääkärin­todistuksen.

Niin Kennedystä tuli vuoden 1941 lokakuussa laivaston luutnantti, ja kesäkuussa 1943 hänet määrättiin palvelukseen torpedoveneeseen.

Hänen unelmansa oli käynyt toteen.

John F. Kennedy ei koskaan maininnut terveysongelmiaan PT-109:n yhtey­dessä, eikä hän pyrkinyt esiintymään sankarina.

Kun häneltä kysyttiin myöhemmin, kuinka sankariksi tullaan, hän vastasi: ”Se oli helppoa. Ne halkaisivat minun torpedoveneeni keskeltä kahtia.”

Kennedy määrättiin PT-109:n jälkeen toisen veneen päälliköksi, ja hän oli pelastamassa tovereitaan uppoavasta aluksesta. Kaksi kuukautta myöhemmin hänen oli pakko vetäytyä aktiivi­palveluksesta terveydellisistä syistä.

Sankarin maineesta oli paljon hyötyä, kun Kennedy myöhemmin lähti mukaan politiikkaan. Presidentin virkaan astumista juhlittiin aikanaan suurella sotilasparaatilla, jossa valtavan lavetin kyytiin oli nostettu torpedovene.

Veneen kylkeen oli kirjoitettu jätti­kokoisilla kirjaimilla PT-109.

John F. Kennedy oli kadoksissa

Sade piiskasi taukoamatta Plum Puddingin saarta. Nääntyneet miehet yrittivät lievittää janoaan nuolemalla pisaroita kasvien lehdiltä.

He luulivat moneen kertaan näkevänsä vesirajassa Kennedyn, mutta innostus vaihtui aina pettymykseen. Kipparia ei näkynyt eikä kuulunut.

Herättyään tiistaina 3. elokuuta miehet aavistelivat pahinta. Tuntui todennäköiseltä, että Kennedy oli hukkunut. Johnston oli yhä tokkurainen, ja McMahon kärsi pahoista kivuista. Jano teki kaikkien olosta sietämättömän.

Veneen kokki Mauer kiipesi palmuun pudottaakseen muutaman kookospähkinän maahan. Puolivälissä suuri punainen muurahainen pureutui kiinni hänen jalkaansa. Mauer palasi maahan ja irrotti muurahaisen kynsillään.

Toisella yrittämällä hän pääsi palmun latvaan asti ja ravisti muutaman kookospähkinän maahan. Mauer sai yhden pähkinän avattua veitsellä ja alkoi riemuissaan siemailla sen makeaa ja paksua maitoa.

Pahoin palanut McMahon katseli vieressä muttei sanonut mitään. Johnstonin kävi häntä sääliksi, ja hän pyysi Maueria jakamaan saaliinsa muiden kanssa.

”Toki toki, näitä on vielä kaksi”, Mauer mumisi ja viittoili maassa lojuviin pähkinöihin ahmiessaan yhä omaansa.

”Joko sait kylliksesi?” eräs miehistä kysyi ivalliseen sävyyn, kun Mauer oli saanut pähkinänsä tyhjäksi.

Maeur katsoi McMahonia ja ymmärsi, ettei sen paremmin McMahon kuin Johnstonkaan olisi kyennyt avaamaan kookospähkinää omin voimin. Maeur häpesi omaa ahneuttaa ja alkoi auttaa tovereitaan.

Vesirajassa näkyi liikettä, ja tällä kertaa siellä tosiaan oli Kennedy. Hän näytti riutuneelta, ja hänellä oli mustat renkaat punottavien silmiensä ympärillä.

Hänen ennen niin ruskettunut ihonsa oli muuttunut sävyltään kellertäväksi. Hän oksensi, sopersi jotain pimeässä eksymisestä ja nukahti niille sijoilleen.

Miehet istuivat iltaan saakka Kennedyn ympärillä janoisina, nälkäisinä ja perin juurin alistuneina.

Seuraavana yönä toinen upseeri, George ”Barney” Ross, lähti riutalle, mutta hänkään ei saanut yhteyttä omiin joukkoihin. Haaksirikkoisten tilanne alkoi vaikuttaa toivottomalta.

Oli keskiviikko, ja törmäyksestä oli kulunut jo neljä päivää. Osa miehistä ei ollut syönyt mitään onnettomuuden jälkeen. McMahon heikkeni entisestään.

Hän ei hilseileviltä silmäluomiltaan nähnyt kunnolla, ja hänen kämmenensä olivat turvonneet niin, että ne olivat kuin eläinten polkuanturat. Palanut iho halkeili ja haisi mädäntyneeltä.

Pahinta kaikessa oli se, ettei pelastumisesta ollut mitään tietoa. Miehiä alkoi pelottaa. Heidän ajatuksensa karkailivat kotona odottaviin perheisiin, ja monet miettivät, miksi ylipäätään olivat lähteneet sotimaan.

Jotkut arvostelivat laivastoa, joka ei vaikuttanut tekevän mitään heidän löytämisekseen.

John F. Kennedy paljasti turhautumisensa muille upseereille, mutta alaistensa edessä hän yritti olla iloinen ja optimistinen.

John F. Kennedy tuli juomisesta pahoinvoivaksi

Hiekkarannalta näki läheiselle Olasanan saa­relle. Siellä oli paljon kookospalmuja, ja saari oli lähellä Ferguson Passagea, josta torpedoveneet ajoivat partioidessaan.

Miehet päättivät uida saarelle. Matka sujui tuttuun tapaan niin, että Kennedy veti McMahonia perässään.

Miehet olivat epätoivoisen janoisia. Heti saarelle päästyään he kävivät hiekassa lojuvien kookospähkinöiden kimppuun. Kennedy ja McMahon joivat ensin, ja molemmat voivat pahoin.

Muut hillitsivät itsensä ja joivat vasta hetken kuluttua rauhallisesti. Saari vaikutti Plum Puddingia suuremmalta, mutta miehet eivät lähteneet tutkimaan sitä.

Eräs heistä tokaisikin: ”Miksi lähteä etsimään ongelmia?”

Miehet nukkuivat pimeän laskeuduttua tiiviissä rykelmässä pysyäkseen lämpiminä. Oudot äänet kiirivät yössä.

Kukaan ei tiennyt, olivatko he saarella yksin vai vihollisten ympäröiminä. Jokainen rasahdus kuulosti pahaenteiseltä.

McMahon kuunteli puiden lehtiin ropisevaa sadetta. Miehen huulet halkeilivat kuivuudesta, ja hän nousi ylös nuollakseen kosteita lehtiä. Hän hiipi hiljaa yön pimeyteen ja jäykistyi sitten paikalleen.

Muutaman metrin päässä piirtyivät pienen hahmon ääriviivat. Vastassa seisoi mies, joka tuijotti häntä hievahtamatta.

McMahon oli puolustuskyvytön. Hänellä ei ollut pistoolia tai edes veistä, eikä palaneilla jaloilla olisi päässyt juoksemaan karkuun, jos hahmo olisi japanilainen sotilas.

Sekunnit matelivat, eikä kumpikaan liikkunut. Vähitellen McMahon ymmärsi, että jos vastassa olisi ollut aseistautunut vihollinen, tämä olisi hyökännyt heti hänen kimppuunsa.

Silloin hän tunnisti radisti Maguiren, joka oli ollut yhtä kauhuissaan kuin McMahon.

Kohtaamisia paikallisten kanssa

John F. Kennedy ja Ross uivat seuraavana päivänä läheiselle Narun saarelle. Sieltä näki esteettä Ferguson Passagen salmeen. Iho kananlihalla he ajattelivat paikan sopivan täydellisesti japanilaisten tarkkailuasemaksi.

Miehet jatkoivat matkaa hiipien. Narun saarelta näki miltei yhdysvaltalaisten tukikohtaan saakka. He tiesivät kyllä turvapaikkaan olevan matkaa yli 60 kilometriä, mutta merellä matka näytti houkuttelevan lyhyeltä.

Vesirajaan oli ajautunut pienen japanilais­aluksen hylky. Kennedy ja Ross löysivät hylystä laatikollisen makeisia. He ahmaisivat heti muutaman, ja heidän mielialansa koheni kertaheitolla.

Miehet löysivät hiekkarannalta myös puunrungosta kaiverretun kanootin, jossa oli suuri säiliö makeaa vettä. He joivat siitä vähän ja lähtivät sitten takaisin vesirajaan.

Miehet pohtivat hetken, kuinka he saisivat vietyä vesisäiliön ja makeiset muille miehille.

Kesken iloisten pohdiskelujen Kennedy ja Ross yhtäkkiä jähmettyivät. Vedessä seisoi kaksi ihmishahmoa tuijottaen heitä.

Sitten hahmot riensivät kanoottiinsa ja meloivat täyttä vauhtia poispäin, ja Kennedy piiloutui Rossin kanssa peloissaan pensaikkoon.

Miehet olivat varmoja siitä, että japanilaiset olivat havainneet heidät ja olisi vain ajan kysymys, koska vihollisen sotilasosasto saapuisi hakemaan heitä saarelta.

Sillä välin yhdeksän miehen joukko lepäsi Olasanalla odottamassa esimiestensä paluuta. Yhtäkkiä vedessä näkyi liikettä.

Miesten mieleen nousi kertomuksia siitä, miten japanilaiset olivat kiduttaneet ja teloittaneet sotavankejaan.

Kanootti lähestyi vääjäämättä. Siinä ei kuitenkaan ollut japanilaisia vaan kaksi saariryhmän alkuasukasta. Miehet eivät tienneet, olivatko alkuasukkaat ystäviä vai vihollisia.

Ehkä heidät annettaisiin ilmi japanilaisille. Sotilaat kuiskailivat keskenään. Alkuasukkaat eivät olleet vielä nähneet heitä, joten he ehtisivät ehkä pensaikkoon piiloon.

Toisaalta tämä saattoi olla heidän ainoa mahdollisuutensa päästä pois autiolta saarelta. Kennedyn ja Rossin poissa ollessa Leonard Thom oli saaren ainoa upseeri.

Hän teki päätöksensä, nousi ylös ja lähti rauhallisesti kohti rantaa.

Thom oli alkuasukkaille pelottava näky: pitkä ja vaalea mies rehottavine partoineen. Heidän kasvoiltaan kuvastui pelko, ja he alkoivat meloa epätoivon vimmalla pakoon kohti avomerta.

Thom lähti juoksemaan käsiään huitoen ja huutaen: ”Amerikkalaisia!”

Miehet lopettivat melomisen ja katselivat Thomia epäillen. He olivat liittoutuneiden rannikkovartioston joukkojen tiedustelijoita.

Alkuasukkaat ymmärsivät lopulta kohdanneensa liittolaisia ja meloivat takaisin saaren rantaan.

John F. Kennedy päätti etsiä Rossin

Miehet eivät oikein tienneet, mitä ajatella valpassilmäisistä ja kiharapäisistä alkuasukkaista. Nämä eivät osanneet englantia, mutta kävi ilmi, että heidän nimensä olivat Biuku ja Eroni.

Viittoilemalla ja irvistelemällä he saivat kerrottua, että he olivat peloissaan nähtyään Narulla japanilaisia. Yhdysvaltalaiset masentuivat ajatellessaan, että Kennedy ja Ross olivat joutuneet vihollisen kynsiin.

Miehillä oli kuitenkin nyt kanootti, ja Thom päätti, että he yrittäisivät heti päästä tukikohtaansa Renova Harboriin.

Alkuasukkaat vastustelivat kiivaasti, kun Thom komensi kanootin vesille. Houkutus oli niin suuri, etteivät yhdysvaltalaiset välittäneet estelyistä vaan suuntasivat vesille.

Biuku puisteli rannalla päätään. Rannasta päästyään miehet ymmärsivät heti, että alkuasukkaat tiesivät, mitä miehille tapahtuisi. Aallot paiskasivat pienen kanootin nurin, ja miehet roikkuivat siinä henkensä kaupalla.

He kääntyivät vastentahtoisesti takaisin ja uivat rantaan. Kennedy meloi tällä välin takaisin saarelle kanootilla, jonka hän oli löytänyt Narulta.

Melana hänellä oli puunkappale ja tuomisinaan vettä sekä suuri laatikollinen makeisia. Ne olivat janoisille ja nälkäisille miehille kuin aarteita.

Ross oli jäänyt Narun saarelle, sillä miehet aikoivat meloa myöhemmin pitkin Ferguson Passagea löytääkseen yhdysvaltalaisten veneitä. Kennedy huolestuikin kuullessaan, että alkuasukkaat olivat nähneet saarella japanilaisia.

Hän ei oivaltanut missään vaiheessa, että alkuasukkaat olivat nähneet vain hänet ja Rossin.

John F. Kennedy päätti lähteä takaisin Narulle Rossin seuraksi. Paluu sujui hyvin, mutta kova vastatuuli esti miehiä melomasta Ferguson Passageen. Kaksikko vietti yönsä Narulla, mutta palasi muiden luokse heti aamulla.

Olasanalla kiristeltiin hampaita, sillä joku oli livahtanut yön pimeydessä vesiastialle ja juonut sen tyhjäksi. Kennedy oli sitä vastoin hyvällä tuulella.

Hän luotti alkuasukkaisiin ja oli varma siitä, että kun heillä nyt oli kaksi kanoottia ja kaksi seudun tuntevaa liittolaista, he olivat pelastuneet.

John F. Kennedy kaiversi kookospähkinään viestin: ”Alkuasukas tietää asemamme ja voi toimia oppaana. 11 miestä elossa. Tarvitaan pieni vene. Kennedy.”

Warner Bros. tuotti vuonna 1963 elokuvan PT-109. Tässä kuvataan kohtausta suuressa vesialtaassa. Cliff Robertson (oik.) näytteli elokuvassa John F. Kennedyä.

Pelastajat saapuivat

Melottuaan 60 kilometriä Biuku ja Eroni saapuivat pienellä kanootillaan yhdysvaltalaisten tukikohtaan aikaisin lauantaiaamuna.

Tukikohdassa oli jo täysi tohina, sillä alkuasukkaat olivat tavanneet Kolombangarassa australialaisten rannikkovartiostossa palvelevan lähimmän esimiehensä, joka oli viestittänyt Yhdysvaltojen laivastolle miesten löytymisestä.

Hän oli myös lähettänyt Olasanalle tiedustelijoiden mukana kirjeen, jossa kerrottiin pelastustoimista.

Tiedustelijat saapuivat Olasanalle suurin piirtein samaan aikaan kuin Biuku ja Eroni rantautuivat Rendova Harborin tukikohtaan. Kennedy yllättyi, kun saarelle saapui alkuasukas, joka ojensi hänelle kirjeen.

Hän hymyili leveästi ensimmäistä kertaa viikkoon, sillä kohtaaminen oli kovin omituinen.

John F. Kennedy seisoi viidakossa puolialastomana, parrakkaana ja likaisena, ja pelkkään lannevaatteeseen verhoutunut mies ojensi hänelle kirjeen, joka alkoi mahtipontisin sanoin: ”Hänen Majesteettinsa palveluksessa…”

Kennedy murjaisi Rossille: ”Täytyy kai se heille sallia, mokomatkin britit…”

Kanootista kannettiin maihin monenmoisia herkkuja, ja alkuasukkaat sytyttivät tuomansa öljylamput. Mauer oli innoissaan ja ryhtyi heti kokkaamaan ruokaa.

Nälkiintyneet miehet saivat pian ahmia paahtopaistia, perunoita, riisiä ja makeita pa­paijoita. Onnelliset miehet tupruttelivat aterian jälkeen savukkeita, joita alku­asukkaat loihtivat pienestä kanootistaan.

Kennedy joutui jättämään miehensä saarelle pian aterian jälkeen.

Tiedustelijoiden päällikkö Benjamin selitti Kennedylle selkeällä englannillaan, että tiedustelijat olivat luvanneet rannikkovartioston esimiehelleen tuoda tullessaan joukon korkea-arvoisimman upseerin.

Kennedyn ei auttanut muu kuin nousta jo valmiiksi täyteen kanoottiin ja lähteä tiedustelijoiden mukaan.

Laiha ja kivuista kärsivä Kennedy Salomonsaarilla sodan aikana.

© Scanpix

Vihdoin turvassa

Alkuasukkaat pyysivät heti rannasta päästyään Kennedyä käymään makuulle kanootin pohjalle. Hänet peitettiin kokonaan palmunlehdillä.

Pian kuului lähestyvien lentokoneiden ääniä. Surina kävi yhä kovaäänisemmäksi, kunnes koneet olivat jo kanootin yllä. Alkuasukkaiden rauhattomuus tarttui Kennedyyn.

”Mitä on tekeillä?” hän kysyi piilostaan.

”Japanilaisten lentokoneita, pysy piilossa,” Benjamin vastasi nopeasti.

Alkuasukkaat väittelivät kiivaasti siitä, mitä pitäisi tehdä. Eräs heistä ehdotti lentokoneelle vilkuttamista. Benjamin nousi lopulta seisomaan ja heilutti. Kolme konetta vastasi tervehdykseen vaaputtaen ja katosi sitten horisonttiin.

Kennedyä kuljettanut kanootti saapui kuuden aikaan lauantai-iltana Ferguson Passagen rannikkovartioston asemaan Gomun saarella, ja Kennedy kutsuttiin teelle.

Rannikkovartija kehotti Kennedyä jatkamaan tiedustelijoiden mukana Rendovan tukikohtaan, sillä torpedovene noutaisi kyllä muut miehet Olasanalta. Kennedy ei hyväksynyt ehdotusta.

Hän oli yhä vastuussa miehistään ja uskoi, että ilman häntä heitä löydettäisi saarelta keskellä yötä. Hän halusi ehdottomasti odottaa torpedovenettä, jotta hän pääsisi mukaan noutamaan saarelle jääneet sotilaat.

Lopulta torpedoveneen rauhoittava ääni kuului mereltä kymmenen jälkeen illalla, ja sovitut neljä laukausta kajahtivat ilmaan. Kennedy vastasi laukaisemalla oman aseensa. Kanootti lipui hitaasti PT-157:n kylkeen.

”Terve Jack,” kuului ääni pimeydestä.

”Missä helvetissä te olette viipyneet?” Kennedy kysyi maanmiehiltään.

”Meillä on sinulle ruokaa”, ääni vastasi.

”Kiitos paljon”, Kennedy vastasi purevasti. ”Olen kyllä juuri syönyt kookospähkinän.”

Torpedovene PT-157 palasi Rendova Harboriin varhain sunnuntaiaamuna.

John F. Kennedy miehineen oli nähnyt tukikohtansa öljytynnyreiden, hiekkasäkkien, villinä kasvavien viiniköynnösten ja ampuma-aukkojen sekamelskan viimeksi täyttä viikkoa aikaisemmin.

Tutusta näystä liikuttuneet miehet saivat kuulla, että heidän oli luultu kuolleen ja tukikohdassa oli ehditty jo pitää heille muistotilaisuus. Kennedyn ystävä soitti hänen äidilleen, kun tämä vielä toipui viikon koettelemuksista.

”Jack on turvassa,” mies sanoi liikuttuneena.

”Turvassa miltä?” kysyi Rose Kennedyn yllättynyt ääni puhelinlinjan toisesta päästä.

Kennedyn isä oli tiennyt jo muutaman päivän, että hänen poikansa oli kadonnut Tyynellämerellä. Isä oli kuitenkin pysynyt vaiti, jottei äiti olisi huolestunut.

Kennedy palkittiin mitalilla urheudestaan miehistönsä pelastamisessa. Kuva: History Navy Mil