Ihmiset olivat kokoontuneet sankoin joukoin odottamaan presidenttiehdokas Millard Fillmorea, joka oli saapumassa siipiratasaluksella Newburghin kaupunkiin New Yorkin osavaltioon 26. kesäkuuta 1856. Fillmore oli syntyisin New Yorkista, ja hän oli tullut puhumaan kotiosavaltioonsa 4. marraskuuta pidettävien presidentinvaalien alla.
Fillmore edusti kansallismielistä, protestanttista ideologiaa ajavaa American Party -puoluetta, ja hän pääsi puheessaan pian sydäntään lähinnä olevaan teemaan – maahanmuuttoon.
”Ulkomaalaiset hampuusit pieksevät vaalipaikoilla harmaahapsia amerikkalaisia kuin koiria.” New York Sunday Times -lehden toimittaja Thomas R. Whitney
”Ei minulla ole mitään ulkomaalaisia vastaan – pidän itseäni heidän ystävänään”, Fillmore vakuutti ja jatkoi:
”Mutta jos jokin järjestelmällisesti uskonnollisia tavoitteita ajava lahko tai uskonsuunta käyttää järjestöään poliittisiin pyrkimyksiin, nousen poliittiseen vastarintaan heitä vastaan.”
”Amerikkalaisten on johdettava amerikkalaisia”, hän julisti ja sai raikuvat suosionosoitukset.
Viesti upposi protestanttiseen yleisöön. Newburghissakin pelättiin, että Irlannista ja Saksasta tulevat katolilaiset maahanmuuttajat valtaisivat ja tuhoaisivat Yhdysvallat.
Tällainen kuulijakunta oli erityisen otollista maaperää maahanmuuttoa vastustavalle ja väkivaltaa kaihtamattomalle puolueelle, jonka 1800-luvulla lietsoma poliittinen jännite muistuttaa häkellyttävän paljon nykypäivän Yhdysvaltoja.
Pelolla oli pitkät juuret
1800-luvun puolivälissä Yhdysvaltojen väestörakenne muuttui nopeasti ja jyrkästi, kun maahan virtasi kymmeniä tuhansia – joinakin vuosina jopa satoja tuhansia – eurooppalaisia siirtolaisia.
Valtaosa tulijoista oli Eurooppaa riivannutta köyhyyttä ja levottomuutta pakenevia irlantilaisia ja saksalaisia. Eräs keskeinen tekijä kuitenkin erotti heidät etenkin niistä yhdysvaltalaisista, joiden esivanhemmat olivat aikoinaan saapuneet maahan Englannista: uudet tulijat olivat enimmäkseen katolisia, eivät protestantteja.
Vuosina 1840–1850 katolisen väestön määrä kasvoi Yhdysvalloissa 663 000 henkilöstä 1 606 000:een eli neljästä prosentista seitsemään prosenttiin.
Katolisiin siirtolaisiin suhtauduttiin epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti. Asenteet juontuivat 1600-luvulta, jolloin Britanniasta lähteneet puritaanit oli asettuneet Uuden-Englannin alueelle Massachusettsiin.
Anglikaanisen valtionkirkon katolisia elementtejä kritisoineita puritaaneja oli Britanniassa vainottu, mikä oli ajanut heidät etsimään uutta kotimaata.
Protestantit järjestivät vuonna 1844 väkivaltaisia kapinoita Philadelphiassa piispan päätettyä, että kaupungin kouluissa käytettäisiin myös latinankielistä Raamattua.
Puritaanien pelko katolisten – ja siten paavin – sorron alle joutumisesta värittikin yhdysvaltalaisten suhtautumista uskontoon. 1800-luvun puolivälissä puritaanien katolisuuden vastaiset näkemykset olivat levinneet kaikkialle protestanttiseen maahan.
”Papismi (katolisuutta halventavasti kuvaava termi, toim.) on organisaationsa tähden ulkomaalaisen tyrannin hallitsema”, protestantti ja lennättimen keksijä Samuel Morse kirjoitti vuonna 1835. ”Papismi on poliittinen ja yksinvaltainen järjestelmä, jota kaikkien todellisten patrioottien tulee vastustaa.”
Morsen mielestä kansa ei voinut myöskään luottaa perinteiseen lehdistöön, sillä se levitti valheellisia uutisia eli ”fake news”: ”Amerikkalaiset, jos luotatte lehdistöön, takerrutte katkenneeseen korteen, joka ei täytä tarpeitanne. Se ei uskalla hyökätä papismia vastaan.”
Huhut lietsoivat vihaa
Vuonna 1849 joukko maahanmuuttokriittisiä amerikkalaisia järjestäytyi salaseuraksi, jolle annettiin isänmaallinen nimi Order of the Star Spangled Banner eli Tähtilipun veljeskunta.
Seurassa käytettiin salaisia tunnussanoja ja koodikieltä, ja jäseneksi pääsivät vain yli 21-vuotiaat protestanttiset miehet, jotka sitoutuivat pitämään seuran salassa.
Mahdollisille kyselijöille tuli vastata vain ”I know nothing” eli ”en tiedä mitään”. Vastauksella alettiin vähitellen viitata kansan suussa koko seuraan.
Know Nothing -liikkeellä oli sen perustamisen aikaan vuonna 1849 vain 36 jäsentä, mutta määrä kasvoi katolisten maahanmuuton lisääntyessä. Tiiviisti asutetuissa kaupungeissa vihamielisyys tulijoita kohtaan alkoi pian näkyä katukuvassakin.
Kuva valkoisesta nuorukaisesta hattu tyylikkäästi aseteltuna kiteytti Know Nothing -liikkeen käsityksen ihannekansalaisesta eli ”Citizen Know Nothingista”.
”Kaikki katoliset – ja katoliseen kirkkoon myötämielisesti suhtautuvat – ovat huijareita, valehtelijoita, konnia ja pelkurimaisia murhaajia”, varoitettiin julisteissa Bostonissa, jonka asukkaista noin 30 prosenttia oli katolisia.
Itärannikon protestanttisissa kaupungeissa velloivat huhut, joiden mukaan katoliset juonivat myrkytysmurhia ja irlantilaiset palvelijat murhasivat isäntäväkeään.
Kasvava viha innosti Know Nothing -liikettä etsimään poliittisia vaikutuskanavia. Sen keskeisiä teemoja olivat kansalaisuuteen vaadittavan oleskelun vähimmäiskeston nosto viidestä 21:een vuoteen sekä vaaleissa äänestämisen ja ehdokkuuden kieltäminen ihmisiltä, jotka eivät olleet syntyneet Yhdysvalloissa.
Väkivalta toi tunnettuutta
Monet protestanttiset tehdastyöläiset pelkäsivät katolisten vievän heiltä työt, ja pelko lietsoi väkivaltaa ja ilkivaltaa.
Know Nothing -liikkeen jäsenet rikkoivat katolisten kirkkojen ikkunoita ja ovia, ja joissakin osavaltioissa kirkkoja jopa poltettiin. Pappeja uhkailtiin, heidän päälleen syljettiin ja heidän vaatteitaan revittiin. Ellsworthin kaupungissa Mainessa katolinen pappi valeltiin tervalla ja kieriteltiin höyhenissä ja ajettiin lopuksi kaupungista.
Väkivalta piti liikkeen otsikoissa, ja sen retoriikka kärjistyi entisestään.
Propagandapiirroksissa irlantilaiset ja saksalaiset katoliset varastivat vaalit ja kylvivät eripuraa protestanttien keskuuteen.
”Ulkomaalaiset hampuusit pieksevät vaalipaikoilla harmaahapsisia amerikkalaisia kuin koiria. Näiden ikääntyneiden kansalaisten äänioikeus vaarantuu Euroopan kaupungeista tulleen tyhmän ja juopon jätteen takia”, Know Nothing -liikkeen jäsen ja New York Sunday Times -lehden toimittaja Thomas R. Whitney kirjoitti ennen vuosien 1854–1855 kongressivaaleja.
Whitney yritti kenties selitellä etukäteen liikkeensä mahdollista vaalitappiota, mutta huoli oli turha, sillä Know Nothing -liikkeen jäsenet saivat lopulta yhteensä 52 paikkaa kongressin kahdessa kamarissa.
Tappelupukarista tuli marttyyri
Menestyksen myötä liikkeen jäsenmäärä kasvoi räjähdysmäisesti. Historioitsija Tyler Anbinderin mukaan sillä oli jo vuonna 1854 miljoona jäsentä, joihin lukeutuivat muun muassa tuleva presidentti Ulysses S. Grant sekä Meksikon vastaisen Texasin vallankumouksen sankari Sam Houston.
”Aivan kuten valtavat vesimassat ryöpsähtävät padon räjäyttämisen jälkeen, liikkeemme jäsenmääräkin kasvaa vuolaana virtana”, Whitney kuvasi.
”Liikkeestä on tullut jätti, jonka kohtalo on määrännyt murskaamaan korruption ja kansankiihottajat ja ravistelemaan Amerikan papistisia rakenteita”, hän julisti.
”Ulkomaalaiset ovat ratkaisseet sen, millaisen hallituksen tämä maa saa.” Know Nothing -liikkeen jäsen Henry Winter Davis
Know Nothing -liike sai lisää nostetta vuoden 1855 alussa nyrkkeilijänä ja pahamaineisena tappelupukarina tunnetun William ”Bill the Butcher” Poolen ansiosta. Teurastajanakin työskennellyt Poole oli myös innokas liikkeen kannattaja.
Poole oli ajautunut kiistoihin kilpakumppaninsa, irlantilaisen nyrkkeilijän John Morrisseyn kanssa, ja helmikuussa 1855 eräs Morrisseyn miehistä ampui Poolea baarissa.
Poole kuoli vammoihinsa parin viikon kuluttua, ja hänestä tuli liikkeen marttyyri. Poolen viimeisiä sanoja ”Näkemiin, pojat, kuolen todellisena amerikkalaisena” toistettiin kirjoissa ja pamfleteissa, ja hän hautajaisiinsa kokoontui 6 000 ihmistä.
Koko Yhdysvallat tiesi Know Nothing -liikkeen, jonka katse kohdistui nyt Valkoiseen taloon.
Millard Fillmore jäi Whig-puolueen viimeiseksi presidentiksi (1850–1853). Hänet valittiin myöhemmin Know Nothing -liikkeen presidenttiehdokkaaksi.
Suurpuolueen romahdus jätti tyhjiön
Monet Know Nothing -liikkeen jäsenet tulivat Whig-puolueesta, joka alkoi murentua vuoden 1852 vaalien murskatappion jälkeen.
”Paras hallinto on se, joka hallitsee vähiten”, demokraatti Andrew Jacksonin kerrotaan sanoneen vaalipuheessaan.
Motto kuitenkin unohtui, kun Jackson nousi presidentiksi vuonna 1829. Hän kahmi valtaa jakamalla tärkeitä virkoja ystävilleen ja kaatamalla veto-oikeudellaan lakiehdotukset, jotka eivät olleet hänen mieleensä. Jackson käytti veto-oikeuttaan 12 kertaa eli useammin kuin hänen kuusi edeltäjäänsä yhteensä.
Jacksonin puoluetoverit kyllästyivät häneen siinä määrin, että he perustivat vuonna 1834 uuden puolueen. Heidän mielestään Jackson käyttäytyi kuin kuningas, joten he kopioivat puolueensa nimen Englannissa toimineelta Whig-puolueelta, joka vastusti brittimonarkian etuoikeuksia.
Yhdysvalloissa whigit mainostivat itseään tavallisen kansan puolueena, ja strategia toimi. Vuonna 1840 puolueen ehdokas valittiin presidentiksi ja se sai enemmistön kongressiin.
Puolueen sisällä yhteistä linjaa ei kuitenkaan löytynyt etenkään orjuudesta, ja alamäki johti vaalitappioon vuonna 1852. Puolue hajosi neljä vuotta myöhemmin ja jätti maahan poliittisen tyhjiön.
Äänestäjät pettivät vaalipäivänä
Vuonna 1855 Know Nothing -liike järjestäytyi viralliseksi puolueeksi, jonka nimeksi tuli American Party, ja sen presidenttiehdokkaaksi nostettiin Millard Fillmore.
Fillmore oli toiminut Yhdysvaltojen presidenttinä vuosina 1850-1853 Whig-puolueen edustajana. Puolueensa romahtamisen jälkeen entinen presidentti etsi nyt uutta poliittista kotia.
Fillmore suhtautui jo ennestään hyvin kriittisesti katolilaisten maahanmuuttoon, ja hän löysi näkemyksilleen kaikupohjaa American Partysta. Kesällä 1856 Fillmore keskittyi kampanjointiin ja piti palopuheensa Newburghissa, New Yorkissa.
Vaalipäivänä 4. marraskuuta 1856 äänestäjät kuitenkin käänsivät Fillmorelle selkänsä, ja hän sai vain 21,5 prosenttia äänistä. Puolueen näkyvä hahmo Henry Winter Davis tiesi heti, ketä syyttää tappiosta:
”Ulkomaalaiset ovat ratkaisseet sen, millaisen hallituksen tämä maa saa.”
Kolme puoluetta taisteli vallasta
Demokraatit: osavaltioiden oikeudet ovat tärkeimmät
Puolue asetti osavaltioiden oikeudet liittovaltion vallan edelle ja tuki täten etelävaltioiden oikeutta orjien pitämiseen. Demokraatit vastustivat maahanmuuton rajoittamista, koska sitä pidettiin valtion tarpeettomana sekaantumisena.
Republikaanit: liittovaltiota on vahvistettava
Puolue kannatti vahvaa liittovaltiota, joka takaisi teollisuudelle parhaat olosuhteet. Se piti orjuutta kansaa jakavana tekijänä ja kannatti orjuuden poistamista. Maahanmuuttajat nähtiin tervetulleena työvoimana.
American Party: maahanmuutto oli pysäytettävä
Puolueen jäseniä yhdistivät näkemykset maahanmuutosta, mutta orjuus jakoi mielipiteitä. Osa jäsenistä halusi poistaa orjuuden, koska demokraatit kannattivat sitä, osa taas halusi säilyttää orjuuden.
Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, vaan äänestäjille orjuus oli vaaleissa katolisten maahanmuuttoa tärkeämpi kysymys.
Vaalivoittajia olivatkin presidenttipuolueeksi nousseet demokraatit sekä ensi kertaa mukana olleet republikaanit, jotka vastustivat orjuutta ja kannattivat maahanmuuttoa.
Orjuuskysymyksen sisäisesti jakamat Know Nothing -liike ja American Party -puolue kuihtuivat vähitellen kokoon, republikaaneista tuli sen sijaan toinen Yhdysvaltojen valtapuolueista.
Nykyisen republikaanipuolueen keskeiset teemat muistuttavat kuitenkin hämmentävän paljon Know Nothing -liikkeen 1850-luvulla ajamia asioita.