Tiibet/1959: Kiina oli tunkeutunut uskonnolliseen ja perinteitä noudattavaan Tiibetiin vuonna 1950. Yhdeksän vuotta myöhemmin viha miehittäjiä kohtaan oli kasvanut niin, että pääkaupungissa Lhasassa puhkesi levottomuuksia. Maan johtaja dalai-lama oli kiinalaisten silmätikku.

© Ullstein Bild

Kiinalaiset pakottivat dalai-laman maanpakoon

Vuonna 1959 Tiibetin pääkaupungissa Lhasassa puhkesi levottomuuksia ja mielenosoituksia kiinalaisia miehitysjoukkoja vastaan. Maan poliittinen ja henkinen johtaja dalai-lama oli hengenvaarassa. Eräänä jäätävän kylmänä yönä hän lähti palatsistaan 15 päivää kestäneelle vaellukselle Himalajan vuoriston halki kohti Intiaa ja vapautta maanpaossa.

torstai 7. helmikuuta 2019 teksti Else Christensen

Kesäpalatsi Tiibetin pääkaupungissa Lhasassa oli miehitetty. Valtava valkoinen rakennus tärähteli kiinalaisten kranaatinheitintulessa, ja jyrähdykset kaikuivat moninkertaisina takaisin ympäröiviltä vuorilta. 

Palatsin ympärillä tungeksi 30 000 tiibetiläistä, jotka olivat kerääntyneet paikalle puolustaakseen johtajaansa dalai-lamaa. Uhmakkaina he seisoivat palatsin muurin kupeella kiinalais­sotilaista välittämättä. Soihtujen valaisemassa kirkkaassa pakkasyössä kuului kiihkeää sananvaihtoa. Oli 17. maaliskuuta vuonna 1959.

Palatsin sisällä tilanne oli vielä rauhallinen. Buddhalaiset munkit istuivat suuressa rukoussalissa lukuisten pienten kulta- ja hopealautasille sytytettyjen lamppujen loisteessa. Temppelipalvelija kulki lisäämässä lamppuihin poltto­ainetta, ja liekit valaisivat hänen kasvonsa. 

Dalai-lama seisahtui hetkeksi oviaukkoon painaakseen rauhaisan näkymän mieleensä. Sitten hän asteli rauhallisesti salin keskellä olevan patsaan luo, kumartui ja levitti patsaan juurelle huolellisesti valkoisen silkkiliinan.

Kukaan munkeista ei nostanut katsettaan, mutta kaikki huomasivat, mitä tapahtui. Dalai-lama suoritti tiibetiläisen uskonnollisen riitin, jolla valmistaudutaan pitkään matkaan.
Hän tiesi, että munkit eivät paljastaisi hänen pakoaan. 

Se olikin yksi harvoja asioita, joista 23-vuotias dalai-lama oli varma tuona maaliskuisena iltana 1959.

Tilanne oli kärjistynyt niin, että dalai-laman ei auttanut muu kuin paeta palatsistaan Tiibetin pääkaupungista. Määränpäästä ei ollut tietoa, hän halusi vain päästä turvalliseen paikkaan, josta hän voisi ryhtyä rauhassa neuvottelemaan kiinalaisten miehittäjien kanssa.

Dalai-lama (oik.) ja Kiinan johtaja Mao (toinen oik.) tapaamisessa. Tiibetin miehityksen alkuvuosina johtajat pyrkivät vielä tekemään yhteistyötä.

© Ullstein Bild

Dalai-lama pelkäsi henkensä puolesta

Kiinan joukot olivat ylittäneet Tiibetin rajan yhdeksän vuotta aiemmin vuonna 1950. Maansa poliittisena ja henkisenä johtajana dalai-lama oli alusta asti pyrkinyt rauhanomaiseen ratkaisuun Tiibetin hyväksi. 

Säilyttämällä ystävällismieliset välit Kiinan johdon kanssa hän oli yrittänyt saada Pekingin kunnioittamaan tiibetiläisten perinteistä elämänmuotoa ja sallimaan vuosisataisen buddhalaisen uskonnon harjoittamisen.

Kiinalaiset olivat kuitenkin painostamalla ja silkalla voimalla yrittäneet pakottaa Tiibetiä maolaisuuden muottiin – vaikka virallisissa tapaamisissa dalai-laman kanssa olikin luvattu, että mitään ei muutettaisi Tiibetissä. Ne lupaukset olivat olleet yhtä tyhjän kanssa. 

Mao Zedong ja muu Kiinan johto painostivat dalai-lamaa yhä kovemmin toimimaan Kiinan etujen mukaisesti Tiibetin etujen kustannuksella. Lopulta Mao pyysi henkilökohtaisesti dalai-­lamaa kukistamaan Tiibetin heimo­yhteisöissä versoneen vastarintaliikkeen. 

Vasta silloin dalai-­lama ymmärsi, että hänen yrityksensä toimia yhteistyössä Kiinan kanssa ei koskaan toisi rauhaa Tiibetiin.

Kun dalai-lama 10. maaliskuuta 1959 kieltäytyi kutsusta kiinalaisten päämajaan Lhasassa,
tilanne riistäytyi käsistä. 

Kiinan viranomaiset olivat raivoissaan, ja tuhansia tiibetiläisiä
kerääntyi Norbulingkan, Lhasassa sijaitsevan dalai-laman kesäpalatsin eteen sekä tukeakseen hänen päätöstään että estääkseen kiinalaisia hyökkäämästä palatsiin ja vangitsemasta häntä.

Seitsemän päivän kuluttua, 17. maaliskuuta, kiinalaiset uhkasivat pommittaa palatsin maan tasalle. Kranaatinheitinten jyly ja ilmoitukset Lhasaa lähestyvistä kiinalaisista miehistönkuljetusvaunuista ja raskaasta kenttätykistöstä vakuuttivat dalai-laman siitä, että hänen henkensä oli vakavasti uhattuna. 

Vaihtoehtoja ei ollut. Voidakseen pelastaa itsensä, läheisensä ja viime kädessä koko Tiibetin hänen oli paettava mahdollisimman pian.

Rauhan mies ase olalla

Käytyään temppelisalissa dalai-lama palasi huoneeseensa vaihtamaan vaatteita. Hän riisui munkinkaavun ja pukeutui epävarmoin ottein ensimmäistä kertaa elämässään housuihin ja pitkään mustaan sotilastakkiin. 

Toiselle olkapäälleen hän heitti kiväärin, toiselle rullalle käärityn thangkan, runsaasti koristellun ja kuvioidun uskonnollisen kangastaulun.

Tiibetin munkit ottivat aina matkoilleen thangkoja, jotka oli helppo rullata mukaan ja levittää taas esille seuraavassa pysähdyspaikassa. Tämä thangka oli kuitenkin poikkeuksellinen, sillä se oli kuulunut jo toiselle dalai-lamalle noin 500 vuotta sitten.

Iltakymmeneltä dalai-lama sulki palatsin oven takanaan. Kaksi vartijaa saattoi hänet korkeiden muurien ympäröimän pimeän puutarhan halki. 

Hän oli asunut suurimman osan elämästään Norbulingkan palatsissa ja viettänyt huolettomia lapsuuspäiviään juuri tässä puutarhassa ihaillen puiston riikinkukkoja ja kalalammikoiden vikkeliä eväkkäitä. 

Palatsin palvelijoiden asunnoissa asui vanhoja palvelijoita, jotka dalai-­laman yksinäisinä poikavuosina olivat olleet hänen ainoita leikkitovereitaan ja uskottujaan.

Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa muistella menneitä, sillä portilla odottivat jo hänen lähimmät miehensä. Sotilaiksi pukeutunut joukko ilmoitti päättäväisesti oven lähellä oleville ihmisille olevansa menossa tarkastuskäynnille. 

He solahtivat ihmismassaan, eikä kukaan kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota.

Huomaamaton pako

Palatsin ulkopuolella dalai-lama näki tuhannet sinne kokoontuneet tiibetiläiset. Ihmismassa huusi kiinalaisten vastaisia iskulauseita hyytävän kylmässä yössä. Hän asteli päättäväisin
askelin seurueensa kanssa poispäin. Harva edes vilkaisi heidän suuntaansa.

Dalai-lamasta oli itsestään selvää, että tiibetiläisten joukossa oli myös häntä vaanivia kiinalaisia vakoojia. Niille, jotka olivat rohjenneet poistua palatsista aiemmin, oli tehty ruumiintarkastus, mutta nyt kukaan ei kiinnittänyt dalai-lamaan ja hänen miehiinsä mitään huomiota. 

Kun he olivat päässeet Kyichujoelle johtavalle tielle, he kohtasivat joukon ihmisiä, jotka olivat kuulleet dalai-laman aikovan paeta. Dalai-lama lähetti yhden miehistä puhumaan ihmisryhmän kanssa ja pitäytyi itse taka-alalla yrittäen kaikin tavoin vaikuttaa sotilaalta. 

Kukaan ei näyttänyt tunnistavan häntä pimeydessä. Hetken kuluttua ihmisjoukko hajaantui matkoihinsa. Luottavaisina miehet jatkoivat autiota tietä kaupungin äänten haipuessa vähitellen kuulumattomiin.

Tuntia myöhemmin he lipuivat alkeellisilla veneillä 50 metriä leveän Kyichun yli. Toisella puolella odottivat dalai-laman äiti, sisar ja pikkuveli, jotka olivat lähteneet Norbulingkasta aikaisin aamupäivällä kansanasuihin pukeutuneena. 

Myös dalai-laman uskonnollisia opettajia ja lukuisia ministereitä oli salakuljetettu päivän mittaan palatsista kuorma-autojen lavalla pressujen alle piilotettuina. Ilokseen dalai-lama näki myös 30 aseistettua khampaheimon jäsentä. 

Heimo oli Tiibetin vastarintaliikkeen ydin. Heillä oli mukanaan hevosia, joilla dalai-lama saataisiin mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti pois Lhasasta. Hänen poistuttuaan tilanne voisi rauhoittua niin, että tiibetiläiset voisivat jälleen ryhtyä neuvottelemaan Kiinan johdon kanssa rauhanomaisesti.

Ensimmäinen tavoite oli päästä Himalajan vuoriston juurelle. Vastarintaliike oli vahva Himalajan kupeessa, sillä kiinalaiset eivät voineet partioida miehistönkuljetusvaunuillaan vaikeakulkuisessa maastossa. 

Tiettömässä erämaassa oli vain kivikkoisia polkuja, osia kaup­piaiden vuosisataisesta silkkitiestä. Joukko matkasi polkupahasia pitkin yksittäisten huippujen yli. Heidän oli oltava jatkuvasti varuillaan, jotta kiinalaiset sotilaat tai ylänköjen epävakainen sää eivät pääsisi yllättämään heitä. 

Pakomatkan aikana dalai-lamaa vartioi koko ajan 30 miestä Tiibetin khampaheimon vastarintaliikkeestä.

© Ullstein Bild

Selällään alas hiekkarinnettä

Pysähtymättä lepäämään joukko vaelsi kohti kaakkoa seudun läpikotaisin tuntevien paikallisten opastuksella. 

Matka jatkui lähes viiden kilometrin korkeudessa kulkevan Che-Lan hiekkasolan kautta. Reitin alkupuoli oli vain kapeaa kivistä polkua, joka kiemurteli korkealla Kyichun yläpuolella. 

Niin hevoset, kantajat kuin dalai-lamakin kompuroivat pimeydessä joen kuohuessa kaukana ala­puolella. Joukon kärjessä vastarintaliikkeen väki tuijotti silmä kovana eteensä, jotta maastosta hädin tuskin erottuva polku ei olisi kadonnut kokonaan näkyvistä.

Kolmen aikaan aamuyöstä ryhmä pysähtyi syrjäiselle asumukselle muutamaksi tunniksi mutta oli taas liikkeellä jo ennen aamun sarastusta. 

Kevätauringon ensi säteet valaisivat vuorenhuiput, kun nousu kohti hiekkasolaa alkoi. Ylöspäin he ryömivät nelinkontin, mutta alaspäin päästiin helposti liukumalla selällään solan hiekkaisia rinteitä.

Iltapäivän päätteeksi koko karavaani oli päässyt läpi Che-Lasta, ja ryhmä saattoi huokaista helpotuksesta, kun Lhasa oli lopulta jäänyt turvallisesti kauas taakse.

Seurue kasvaa

Toisella puolella solaa levittäytyi onnellisena laaksona tunnettu autio alue. Joukko ylitti Tsang Po -joen yksinkertaisella lautalla. 

Kun pikku lautta karahti toisella puolella rantaan, dalai-­lamaa vastassa oli suuri joukko ihmisiä. Monet heistä olivat vastarintaliikkeen sissejä, jotka tunnisti helposti valkeasta asusta ja keltaisesta käsivarsitunnuksesta.

Maaseudun asukkaat olivat huolissaan kiinalaisten miehityksen vaikutuksista heihin ja heidän vuosisataisiin elämäntapoihinsa. Monet itkivät kunnioitetun johtajan lähtiessä jatkamaan matkaansa. Eräs vanha mies lahjoitti dalai-lamalle valkoisen hevosen, mikä on vanha tiibetiläinen tapa toivottaa onnea.

Dalai-laman seurue oli kasvanut niin, että mukana oli ydinjoukon lisäksi jo 350 tiibetiläissotilasta ja ainakin puolensataa vastarintaliikkeen jäsentä. 

Päivän mittaan joukko jakaantui pienempiin ryhmiin. Vastarintaliikkeen tiedustelijat ratsastivat aina edellä tutkimassa tilannetta ja varmistamassa avun saannin.

Kiinalaiset tuhosivat Norbulingkan

Vähitellen joukon korviin kantautui huhuja, joiden mukaan kiinalaiset olivat lähteneet dalai-laman kannoille. Matkantekoa joudutettiin: joka päivä ratsastettiin lähes kahdeksan tuntia rivakkaa vauhtia pysähtyen hätäisesti vain muutaman kerran.

Matka jatkui viisi päivää pitkin pieniä kivisiä polkuja kohti vastarintaliikkeen hallitsemaa etelää. Chenyen kaupungissa joukko hakeutui luostarin suojaan, jonne dalai-lama kutsui neuvonantajiaan pohtimaan, pitäisikö matkaa vielä jatkaa vai olisivatko he jo riittävän kaukana voidakseen käynnistää neuvottelut kiinalaisten kanssa.

Päätöksenä oli jatkaa Lhuntseen, yhteen vuoristoseudun syrjäisimmistä kaupungeista  jyrkänteiden ja rotkojen keskellä. 

Siellä sijaitsi Lhuntse Dzong, linnoitusta muistuttava luostari, joka oli vuosisatoja ollut alueen uskonnollisen ja poliittisen elämän keskus. Luostari olisi hyvä ja turvallinen paikka pyrkiä avaamaan neuvotteluyhteys Kiinan kanssa.

Seuraavana päivänä matkalla kohti Lhuntsea seurueen luo saapui tiibetiläisiä virkamiehiä, jotka toivat hälyttäviä uutisia Lhasasta. 

Kiinalaiset olivat pommittaneet pääkaupungin lähes maan tasalle. Kaksi päivää dalai-laman paon jälkeen pommeja oli alkanut sataa ensin Norbulingkan palatsin ylle, sitten Lhasan kaupunkiin ja jopa luostariin.

Kaupungin talot roihusivat liekeissä ja Norbulingkan ympärillä lojui tuhansittain ruumiita. Hyökkäyksen tauottua kiinalaiset olivat tunkeutuneet kesäpalatsin raunioihin ja tutkineet
jokaisen ruumiin kasvot nähdäkseen, oliko dalai-lama kuolleiden joukossa. 

Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon ihmishenkiä oli menetetty. Yksi asia oli kuitenkin varma: Norbulingka, dalai-­laman lapsuudenkoti, oli raunioina. Dalai-lama järkyttyi uutisista, mutta hän ei ehkä halunnut uskoa niiden koko kauheutta, sillä hän halusi yhä jatkaa matkaa Lhuntse Dzongiin ja ottaa sieltä yhteyttä kiinalaisiin.

Joukko oli saapumassa seudun karuimmille alueille. Yli tuhannen kilometrin pituinen vuorijono on paikoin yli 200 kilometriä leveä, ja joka päivä oli päästävä läpi uudesta solasta.

Matkaa tehtiin usein yli viiden kilometrin korkeudessa, missä lunta ja jäätä oli paksulti. Alempana polut olivat mutaisia ja liukkaita ja hevosten oli vaikea saada pitävää jalansijaa.

Matkallaan he osuivat E-Chhudhogyangiin, myrskynpieksemälle paikkakunnalle vailla yhtään puuta tai pensasta. Kylän 400–500 asukasta olivat kaikki erittäin köyhiä. 

Dalai-lama ja hänen seuraajansa kutsuttiin koteihin vieraina, ja kutsu otettiin ilolla vastaan, vaikka osa joutuikin nukkumaan navetoissa. Ratsastettuaan monta päivää jyrkässä maastossa kaikki olivat uuvuksissa. Lihaksia särki, ja moni oli saanut hankaumia.

Pakolaishallituksen muodostaminen

E-Chhudhogyangissa seurue sai jälleen karuja uutisia: kiinalaiset olivat hajottaneet Tiibetin hallituksen ja siten katkaisseet lopullisesti kaiken yhteistyön dalai-laman kanssa. 

Niinpä dalai-lama päätti muodostaa Lhuntse Dzongissa pakolaishallituksen tehdäkseen siten ainakin selväksi tiibetiläisille, ettei hän ollut vapaaehtoisesti luopunut asemastaan.

Pakomatkan yhdentenätoista päivänä heidän edessään kohosi Lhuntse Dzong. Vinokattoinen luostari kohosi korkealla kielekkeellä lumi­huippuisten Himalajan vuorten kainalossa. Sen jykevä valkoinen muuri oli rakennettu pitämään viholliset ja roistot ulkona.

Luostariin vievän tien varrelle oli ryhmittynyt yli tuhat ihmistä, jotka heiluttivat palavia suitsukkeita. Terassilla munkit soittivat seremoniallista musiikkia. Kiitollisena siitä, että oli päässyt turvallisesti näinkin pitkälle, dalai-lama suoritti ensi töikseen buddhalaisen seremonian, minkä jälkeen oli aika muodostaa juhlallisesti Tiibetin pakolaishallitus. 

Lyhyellä julistuksella dalai-lama irtaantui myös niin kutsutusta 17 kohdan sopimuksesta, joka tähän asti oli muodostanut pohjan Tiibetin ja Kiinan välisille virallisille suhteille. Sen jälkeen hän nimesi uuden hallituksen, joka oli oleva siitä alkaen Tiibetin ainoa laillinen hallintoelin.

Dalai-lama viipyi Lhuntse Dzongissa kaksi päivää, ja koko ajan luostariin virtasi munkkeja ja alueellisia johtohahmoja tapaamaan häntä.

Kaikki kunnioittivat Tiibetin johtajaa ja juhlivat uutta hallitusta. Kaiken juhlinnan keskelle saatiin kuitenkin taas huonoja uutisia: kiinalaiset olivat aloittaneet joukkojen siirron vuoristossa luostarin lähialueilla. Buddhismin keskuksena Lhuntse Dzong oli vaarassa joutua suoran hyökkäyksen kohteeksi.

Dalai-lama siirtyi nopeasti toiseen lähellä sijaitsevaan luostariin. Vastentahtoisesti hänen oli tunnustettava itselleen, ettei hän saisi elää rauhassa niin kauan kuin hän yhä olisi Tiibetin maa­perällä. 

Hän lähetti edeltä edustajansa kohti Intiaa. Heidän tehtävänään oli tunnustella dalai-laman mahdollisuuksia hakea turva­paikkaa Tiibetin suuresta naapurimaasta. Viiden aikaan aamuyöstä hän lähti taas jatkamaan matkaa – nyt kohti Intiaa. 

Yli 35 000 sotilasta jahtasi dalai-lamaa hänen paettuaan maaliskuussa 1959 Tiibetin pää­kaupungista Lhasasta.

© Ullstein Bild

Perheenjäsenten kohtaaminen

Turvallisuussyistä ryhmä jakautui kolmeen. Dalai-lama jatkoi matkaa pikkuveljensä kanssa vielä yhden korkean solan, Lagoe-Lan, kautta. 

Solassa raivosi lumimyrsky, joka teki etenemisestä äärimmäisen vaikeaa. Ryhmä kuitenkin sinnitteli ratsuineen eteenpäin kohti Intian rajaa toivoen myrskyn hellittävän.

Vaikka kaikki olivat kääriytyneet paksuihin turkiksiin, jatkuva kylmyys pureutui luihin ja ytimiin ja sormista ja varpaista hävisi tunto. Pysyäkseen mahdollisimman lämpiminä kaikki laskeutuivat hevosten selästä ja jatkoivat matkaa jalan.

Eläimille oli enää niukasti rehua, ihmisille vain leipää ja jonkin verran Lhasasta mukaan otettua tiivistettyä maitoa.

Jhoran kylässä dalai-lama tapasi riemukseen äitinsä ja sisarensa, jotka olivat lähteneet joitain päiviä aiemmin eri reittiä. Sinä yönä kaikki yöpyivät kylässä, ja seuraavana aamuna koko ryhmä lähti yhdessä kohti Karpo-Lan solaa.

Lumikiteet pistelivät matkalaisten kasvoja kuin neulat, mutta aurinko paistoi. Sen säteet heijastuivat joka puolelta valkoisesta lumesta häikäisten silmiä. 

Vain harvoilla oli tummat lasit mukanaan. Muut yrittivät ehkäistä lumi­sokeutta suojaamalla silmiänsä huivilla tai pitkällä palmikollaan, jollainen monilla tiibetiläisillä miehillä oli kierrettynä päänsä päällä.

He olivat tuskin päässeet solasta, kun taivaalta kajahti yhtäkkiä kova meteli. Lentokoneen moottorin ääni rikkoi raa’asti vuoriston hiljaisuuden. Kone lensi matalalla seurueen yli, ja vaikka se vain sujahti ohi, lentäjä ehti taatusti huomata tummana kiemurtelevan karavaanin keskellä lumipeitteistä maisemaa. 

Ratsastajat heittäytyivät ratsujensa selästä yrittäen piiloutua kielekkeiden alle tai maastoutua tummiin kohtiin, joista tuuli oli puhaltanut lumen pois. Sotilaat tarttuivat tiukasti aseisiinsa valmistautuen toivottomaan taisteluun vihollista vastaan.

Lentokone kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, eikä sen jälkeen havaittu muuta liikettä. Kukaan ei ollut ehtinyt nähdä koneen tunnuksia, mutta kaikki olivat varmoja siitä, että kone oli ollut kiinalainen. Dalai-lama tunsi olevansa kuin ahdistettu riistaeläin, kunnes hän pääsisi rajan yli.

Rajan yli Intiaan

Kun seurue saapui Mangmangiin, viimeiseen tiibetiläiseen asutukseen ennen Intian rajaa, dalai-laman aiemmin Intiaan lähettämät edus­tajat palasivat. He kertoivat Intian hallituksen olevan valmis ottamaan dalai-laman vastaan.

Mangmangissa dalai-lama tunsi pitkästä aikaa olonsa turvalliseksi, sillä sinne pääsi vain yhtä kapeaa polkua pitkin. Lisäksi vastarintaliike oli lähettänyt sotilaita ja siviilejä matkan varrelle vahtiin. 

Ensimmäistä kertaa lähes kahden viikon pakomatkan aikana dalai-lama rohkeni riisuutua ja käydä rauhassa kunnon yölevolle telttaan, joka hänelle oli pystytetty.

Yhtäkkiä puhkesi kuitenkin raju myrsky, joka puhalsi toiveet rauhallisesta yöunesta taivaan tuuliin. Sade piiskasi heiveröistä telttaa, ja vaikka dalai-lama miten vaihtoi paikkaa ja yritti jopa nukkua istuallaan, hän kastui läpimäräksi. 

Kylmettynyt mies oli jo muutaman päivän ajan kärsinyt kuumeesta, joka oli korventanut kehoa ja vienyt voimat jaloista, ja nyt hänen elimistönsä ei enää kestänyt. 

Aamun koittaessa dalai-lama ei enää pysynyt tolpillaan, ja rankat ripulikohtaukset saivat hänet kouristelemaan. Hänet autettiin navetan ylisille, missä hän sai maata kuivassa ja lämpimässä, mutta navetan löyhkä ei helpottanut punatautiin kuuluvia vatsavaivoja.

Kaikesta huolimatta matkaa oli jatkettava. Yhä punataudista heikko dalai-lama nostettiinkin päivää myöhemmin leveäselkäisen ja jykevän dzomon, tavallisen lehmän ja jakkihärän risteytyksen, selkään, ja seurue matkasi rajalle. 

Tuon epäjalon eläimen selässä dalai-­lama sitten lopulta ylitti Intian rajan perheensä ja läheisimpien neuvonantajiensa kanssa kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Lue lisää

Dalai Lama: The Path to Freedom, Abacus, 2005. Tsering Shakya: The Dragon in the Land of Snows, Pimlico, 1999. Melvyn C. Goldstein: A History of Modern Tibet, 1913-1951, University of California Press, 1992.

Ehkä sinua kiinnostaa...