Brexitin jälkeen: Historia on täynnä hajonneita unioneita
Kesäkuussa britit äänestivät EU-jäsenyyttä vastaan. Historia on täynnä yhteenliittymiä, liittoja ja unioneita, jotka ovat hajonneet veristen konfliktien ja sotien saattelemana.
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta: Napoleon murskasi Saksan tuhatvuotisen valtakunnan
Unioni: Kaarle Suuri kruunattiin vuonna 800 Roomassa Länsi-Rooman seuraajana pidetyn Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi. Keisarit vaihtelivat, ja valtakunta kattoi parhaimmillaan suuren osan Länsi- ja Keski-Eurooppaa.
Keisarin mahti horjui, kun suuren valtakunnan yksittäisiä osia hallitsivat ruhtinaat, jotka olivat muodollisesti keisarin vallan alla mutta joilla oli todellisuudessa paljon valtaa. Yksittäisten alueiden ruhtinaat valitsivat keisarin. Usein valittiin edellisen keisarin poika, ja mahtava Habsburgin suku oli valtaistuimella vuosisatoja vuoteen 1740.
Käännekohta: Sisäiset kiistat heikensivät jo ennalta löyhästi yhteenliittynyttä keisarikuntaa vuoden 1740 jälkeen. Toisella puolella oli Itävalta monine liittolaisineen, toisella puolella Preussi, jolla oli myös takanaan myötämielisiä valtioita. Maa oli myös kiistoissa Ranskan kanssa.
Vuonna 1801 Napoleon liitti Ranskaan paljon alueita Reinin varrelta. Napoleon onnistui voittamaan puolelleen keskisuuria saksalaisvaltioita myöntämällä näille oikeuden hallita pienempiä valtioita. Osa taisteli kuitenkin edelleen vastaan.
Austerlitzin taistelu
Vuonna 1805 valtioliittouma hyökkäsi Ranskan kimppuun Itävallan johdolla mutta hävisi Austerlitzin taistelussa. Voiton jälkeen Napoleon perusti Reinin liiton saksalaisista valtioista Elbeltä Alpeille. Saksalais-roomalainen keisarikunta oli tullut jo tiensä päähän, ja 6. elokuuta 1806 keisari Frans II luopui keisarin kruunusta. Napoleon oli antanut kuoliniskun tuhatvuotiselle Saksan valtakunnalle.
Seuraukset: Napoleonin kukistuttua vuonna 1814 Euroopan kohtalosta päätettiin Wienin kongressissa. Muodostettiin Saksan liitto, ja vahvistuneen Saksan johtajaksi tuli järjestelmällinen Preussi. Se kehittyi ajan mittaan varsinaiseksi kansallisvaltioksi, jolla oli vahva itse- ja kansallistunto. Maailma sai huomata sen seuraukset 1. maailmansodassa, 2. maailmansodassa ja myöhemmin kylmässä sodassa.
Kalmarin unioni: pohjoismainen yhteistyö päättyi verilöylyyn
Unioni: Kun aateliset Tanskasta, Ruotsista ja Norjasta tapasivat vuonna 1397 Ruotsin Kalmarissa, Tanskan kuningatar Margareeta I näki elämänsä toiveen toteutuvan.
Kalmarin unioni teki 15-vuotiaasta Eerik Pommerilaisesta noiden kolmen maan – ja samalla nykyisten Suomen, Islannin ja Grönlannin – kuninkaan. Tanska hallitsi Pohjolaa, vaikkakin yksittäiset maat säilyttivät lainsäädäntönsä ja hallintonsa ja niillä oli oma valtaneuvosto, joka teki pitkälle päätöksiä itsenäisesti.
Vaikka Eerik oli kuningas muodollisesti, Margareetalla oli todellinen valta aina kuolemaansa vuonna 1412. Eerikin kuollessa sotilaiden ja verojen vaatiminen kansalta oli johtanut kapinoihin kaikissa kolmessa maassa, ja kun Eerikin seuraaja Kristofer Baijerilainen kuoli lapsettomana vuonna 1448, unionin aika alkoi olla ohi.
Käännekohta: Kristoferin kuoltua Ruotsi valitsi oman kuninkaansa, ja Tanskan kuninkailla oli sen jälkeen Ruotsin kuningaskunnassa enää hajanaisesti valtaa. Vuonna 1520 Tanska-Norjan Kristian II yritti valloittaa Ruotsin. Hän onnistuikin väliaikaisesti, mutta hän teki virheen, kun hän samana vuonna Tukholmassa kruunajaistensa yhteydessä murhautti 82 merkittävää ruotsalaista aatelismiestä.
Kristian uskoi näin sinetöivänsä valtansa, mutta oli väärässä. Vuonna 1521 Kustaa Vaasa syrjäytti hänet, ja kahden vuoden päästä Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle. Näin unioni lopulta hajosi kokonaan.
Seuraukset: Kalmarin unionin hajoamisella ei ollut välittömästi merkittäviä seurauksia. Sekä Kustaa Vaasa että Tanska-Norjan uusi kuningas Fredrik I pelkäsivät, että Kristian II yrittäisi päästä takaisin valtaan ja pyrkivät siksi ylläpitämään rauhanomaisia suhteita keskenään.
Pitkällä aikavälillä hajoaminen johti kuitenkin siihen, että itsenäiset Tanska ja Ruotsi ajautuivat jatkuvasti kahnauksiin keskenään. Se koetteli kovasti etenkin Tanskaa, kun maa joutui kerta toisensa jälkeen todeta hävinneensä veljesvaltiolle, josta oli tullut vihollinen.
Tukholman verilöyly
Inkavaltio: Espanja kukisti eteläamerikkalaisen suurvallan
Unioni: Etelä-Amerikan inkat kutsuivat maataan Tawantinsuyuksi. Nimi tarkoittaa neljää aluetta, ja se viittasi valtion neljään provinssiin, jotka kohtasivat pääkaupungissa Cuscossa. Cusco oli alun perin itsenäinen valtio, ja vuonna 1438 se aloitti suuren valloitusretken.
Valtaosa valloituksista sujui rauhanomaisesti, kun Cusco tarjosi kuningaskuntien ja kaupunkivaltioiden hallitsijoille kalleuksia ja ylellisyystavaroita. Inkavaltioon liittyneiden valtioiden lapset vietiin Cuscoon oppimaan inkojen hallintoa ja perinteitä.
Jokaisella neljästä hallintoalueesta oli oma kuvernöörinsä, joka oli Cuscon keskusjohdon alainen. Alueet säilyttivät pitkälti omat kielensä ja perinteensä, vaikka keskushallinto oli Cuscossa.
Käännekohta: Vuonna 1526 espanjalainen tutkimusmatkailija ja valloittaja Fransisco Pizarro saapui inkavaltioon. Hän huomasi maan rikkaaksi ja matkusti Espanjaan hakemaan kuninkaan lupaa valloitukselle.
Ennen kuin Pizarro ennätti takaisin, inkavaltiossa syttyi sisällissota. Lisäksi espanjalaisten tuoma isorokko niitti satoa alkuasukkaiden keskuudessa. Heikentynyt valtio oli helppo valloittaa. Suuri osa valtakunnasta kukistui muutamassa vuodessa, mutta vasta vuonna 1572 viimeinenkin alue oli vallattu ja viimeinen johtaja teloitettu.
Seuraukset: Mahtavan inkavallan kukistaminen lisäsi espanjalaisten valtaa Etelä-Amerikassa entisestään. Se näkyi pian kaikessa eteläamerikkalaisessa kulttuurissa, ja Espanjan Etelä-Amerikasta saamat rikkaudet vahvistivat sen valta-asemaa myös Euroopassa.
Espanjan valloitusten kovakouraisuus merkitsi kuitenkin sitä, että paljon tietoa muun muassa taloudesta, maanviljelystä ja hallinnosta hävisi inkavaltion kukistumisen myötä.
Keski-Amerikan liittovaltio: lyhytaikainen ja verinen
Unioni: 15. syyskuuta 1821 viisi Keski-Amerikan provinssia julistautui itsenäiseksi Espanjasta. Espanjalaiset eivät vastustaneet, mutta veri alkoi silti virrata. Alueellisten ja poliittisten kiistojen vuoksi monet alueet eivät halunneet yhteistä keskushallintoa. Keskushallinto äänestikin yhdistymisestä Meksikon kanssa.
Meksikolaisten tuloa eivät kaikki katsoneet hyvällä, ja maa vetäytyi vuonna 1823. 1. heinäkuuta 1823 provinssit julistautuivat itsenäisiksi kaikista muista valtioista ja perustivat Keski-Amerikan liittovaltion. Yksittäisiä provinsseja johti pääministeri, joka oli liittovaltion presidentin alainen. Vain rikkailla, eurooppalaista alkuperää olevilla miehillä oli äänioikeus.
Käännekohta: Hajoaminen alkoi jo, ennen kuin liittovaltiota oli muodostettu. Konservatiiviset ja liberaalit voimat riitelivät jatkuvasti muun muassa kirkon vaikutuksesta, ja syttyi monia kapinoita, kunnes liberaalit saivat vallan vuosiksi.
Vuonna 1837 guatemalalainen siankasvattaja Rafael Carrera kokosi katolisen talonpoikaisarmeijan, ja maa ajautui sisällissotaan. Vuonna 1838 Nicaragua erosi liittovaltiosta, joka käytännössä lakkasi olemasta. Presidentti Morazán ajettiin maasta, ja kun hän vuonna 1842 yritti Costa Ricasta käsin muodostaa uudelleen Keski-Amerikan liittovaltiota, hänet teloitettiin. Hänen mukanaan liittovaltio kuoli lopullisesti.
Seuraukset: Hajonneesta liittovaltiosta muodostuivat Guatemala, Honduras, Costa Rica, El Salvador ja Nicaragua. Viisi heikkoa valtiota, joille oli ominaista sorto, sisällissodat, rajasodat, heikko talous ja suurvaltojen ja monikansallisten yritysten vaikutusvalta. Käsite ”banaanitasavalta” juontuu näistä valtioista.
Neuvostoliitto: Avoimuus tuli liian myöhään
Unioni: Venäjän vallankumous oli maksanut tsaariperheen hengen ja väkivaltaisessa sisällissodassa oli menetetty satojatuhansia ihmishenkiä, kun Neuvostoliitto – eli Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto – perustettiin Venäjän imperiumin raunioille vuonna 1922.
Neuvostoliiton historialle oli kuvaavaa alistaminen, sorto ja pakkokeinot. Voimakkaan teollistumisen ja toisen maailmansodan voittojen ansiosta Neuvostoliitosta tuli suurvalta. Siitä tuli myös länsivaltojen vihollinen kylmässä sodassa, joka loi leimansa maailmaan vuosikymmenien ajan toisen maailmansodan jälkeen.
Neuvostoliitolla oli suora valta 15 tasavallassa sekä merkittävästi vaikutusvaltaa useissa muissa valtioissa Itä-Euroopassa ja Aasiassa.
Käännekohta: Neuvostoliiton sosialistinen suunnitelmatalous ei toiminut. Puutetta oli niin elintarvikkeista kuin muistakin hyödykkeistä, ja korruptio ja musta pörssi rehottivat. Asevarustelukilpa lännen kanssa maksoi miljardeja.
Kun Mihail Gorbatšov nousi valtaan vuonna 1985, hän pyrki avoimuuteen ja vapaaseen keskusteluun. Se oli liian myöhäistä. Kriittisiä kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia, ja vapauden toivo heräsi tasavalloissa, joissa kansan oma kieli ja kulttuuri oli tukahdutettu.
Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän johtajat allekirjoittivat vuonna 1991 asiakirjan, jolla Neuvostoliitto hajotettiin.
Gorbatšovin uudistuslinja johti vallankaappausyritykseen elokuussa 1991. Silloin Liettuan kansa oli jo äänestänyt eron puolesta. Vanhoillisten kommunistien kapina kukistettiin, mutta syntyneessä kaaoksessa myös Viro ja Latvia irtautuivat Neuvostoliitosta. Neuvostoliiton hajoaminen oli täydessä käynnissä, ja 31. joulukuuta 1991 valtio lakkasi virallisesti olemasta olemassa.
Seuraukset: Länsimaissa riemuittiin Neuvostoliiton hajoamisesta ja kylmän sodan voitosta. Uusia demokraattisia maita nousi Neuvostoliiton raunioille, mutta osa maista ajautui toisenlaiseen diktatuuriin.
Epävarmuus, köyhyys ja korruptio koettelivat monia aiemmista neuvostotasavalloista, ja Venäjälle syntyi uusi oligarkkien luokka, joka rikastui kahmimalla itselleen aiempia valtion omistuksia. Monissa entisissä tasavalloissa puhkesi sisällissotia ja rajariitoja, joita ei ole ratkaistu vieläkään. Joistakin entisistä neuvostotasavalloista ja Neuvostoliiton vaikutusvallan alla olleista itäblokin maista on tullut sittemmin EU:n jäseniä.