Pohjolalla on paljon omallatunnollaan

1960-luvulla eri puolilla maailmaa toivottiin, että psykedeeli LSD:stä olisi apua mielen sairauksien hoidossa. Missään ainetta ei silti kokeiltu yhtä mielivaltaisesti kuin Frederiksbergin sairaalassa Tanskassa.

Muissa kliinisissä kokeissa, joissa käytettiin LSD:tä, koehenkilöt olivat aina vapaaehtoisia ja he saivat jälkeenpäin esimerkiksi terapiaa. Frederiksbergissä koehenkilöt saivat vain lasin vettä, johon oli sekoitettu LSD:tä, minkä jälkeen heidät jätettiin kellarihuoneeseen – usein vielä kiinni sidottuina. Annos oli myös kymmenkertainen muihin vastaaviin kokeisiin verrattuna.

Valtaosa koehenkilöistä ei edes kärsinyt vaikeista psyykkisistä ongelmista vaan ahdistuksesta, änkytyksestä, uupumuksesta tai hermostuneisuudesta. Muutama oli homoseksuaali, mitä pidettiin tuolloin psyykkisenä sairautena.

Koehenkilöt murtuivat henkisesti, ja monet joutuivat päihdekierteeseen tai tekivät itsemurhan. 400–500 koehenkilöstä nuorin oli vain 15-vuotias. 154 koehenkilöä sai kärsimyksistään rahallisen korvauksen vuonna 1986.

1900-luvun alkupuolella pohjoismaiset lääkärit, poliitikot ja mielipidevaikuttajat kiinnostuivat eugeniikasta. Sen mukaan väestön perimää voitaisiin parantaa ja yhteiskuntaa hyödyttää steriloimalla ei-toivottuja ominaisuuksia kantavia ihmisiä. Oppia alettiin pian toteuttaa käytännössä.

Etenkin Ruotsissa poliitikot näkivät pakkosteriloinnin ihmekeinona ”biologisesti vähempiarvoisten” vähentämiseksi, kuten valtion selvityksessä vuonna 1929 todettiin. Siinä, missä muualla steriloitiin enemmänkin niin sanottuja heikkomielisiä, Ruotsissa kohteena oli kokonainen etninen vähemmistö: romanit.

Romaneja pidettiin yhteisölle haitallisena elementtinä, josta valtio halusi eroon. Poliitikot päättivät aloittaa pakkosteriloinnit varmistaakseen, että vähemmistö katoaisi ajan mittaan.

Vuosina 1934–1976 Ruotsin valtio steriloi virallisten tilastojen mukaan noin 8 000 romanista noin 700, mutta historioitsijat arvelevat, ettei luku ole koko totuus.

Suomen sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti vuonna 2014 laajan tutkimuksen lasten sijaishuollosta vuosina 1937–1983. Järkyttävä tulos julkaistiin kahden vuoden päästä.

Kaikki 299 haastateltua olivat kokeneet lastenkodeissa ja muissa laitoksissa laiminlyöntejä, fyysistä ja henkistä väkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä. Toisinaan he olivat kulkeneet rääsyissä, ja aliravitsemus oli ollut yleistä. Moni oli vammautunut ruumiillisesti ja henkisesti.

Hoivan laiminlyönnin lisäksi oli esiintynyt aktiivista kaltoinkohtelua. Moni oli joutunut päivittäin kokemaan lyöntejä, uhkauksia, nöyryyttämistä ja pilkkaa.

Sijaisperheissä tilanne oli ollut usein sama, ja tutkimus paljasti, että julkista valvontaa ei juuri ollut harjoitettu.

Kun tutkimusraportti oli julkaistu, Suomen hallitus esitti julkisen anteeksipyynnön kaikille lähes järjestelmälliseltä vaikuttavan kaltoinkohtelun uhreille. Lastenkodeissa, muissa laitoksissa ja sijaisperheissä arvioidaan eläneen tutkimusajankohtana noin 150 000 lasta.

Vuonna 1905 Norja sai itsenäisyyden oltuaan viitisensataa vuotta pakkounionissa ensin Tanskan ja sitten Ruotsin kanssa. Nuori kansa päätti, että Norjan piti olla puhtaasti norjalainen. Todellisuudessa maassa oli iso saamelaisväestö. Maan pohjoisosissa saamelaiset olivat jopa enemmistönä.

Norjan suurkäräjät hyväksyi useita lakeja, joiden vaikutus kohdistui suoraan saamelaisiin. Tavoitteena oli sulauttaa heidät valtaväestöön ja hävittää heidän kulttuurinsa erityispiirteet. Tuhannet pakkosiirrettiin sukunsa mailta ja maa luovutettiin etnisille norjalaisille. Valtio määräsi jopa enimmäiskoon saamelaisten taloille, ja toisin paikoin maanomistus edellytti täydellistä norjan kielen taitoa. Lisäksi kymmeniätuhansia poroja teurastettiin, koska poliitikkojen mielestä niille ei ollut tilaa ja ne tuhosivat viljelyksiä.

Norjalaiset eivät olleet ainoita saamelaisia vainonneita. Myös Ruotsissa ja Suomessa laadittiin 1900-luvun alussa saamelaisia syrjiviä lakeja, mutta syrjintä ei ollut yhtä laajaa kuin Norjassa.

Tanskassa Ison-Beltin salmessa Sprogøn saarella sijaitsi vuosina 1923–1961 erityislaitos. Siellä parannettiin ”moraaliltaan viallisia” naisia yhteiskunnalle haitallisista tavoista. Naiset olivat käytännössä vallitsevan yhteiskuntamoraalin uhreja.

Naiset saattoivat joutua Sprogølle, jos he kerjäsivät, varastivat, olivat asunnottomia tai ”seksuaalisesti leväperäisiä” – eli harjoittivat avioliiton ulkopuolista seksiä tai heillä oli useita sukupuolikumppaneita. Eristyneellä saarella heidän moraaliton käyttäytymisensä ei muodostanut enää yhteiskunnalle uhkaa.

Virallisesti paikka oli hoitolaitos, mutta käytännössä se toimi kuin vankila. Naiset joutuivat sinne määräämättömäksi ajaksi, eikä heillä ollut mahdollisuutta lähteä sieltä pois halutessaan. Iso osa asukeista pakkosteriloitiin, jotta he eivät pääsisi levittämään huonoja geenejään.

Vuosina 1911–1961 laitoksella oli miehille tarkoitettu vastine Limvuonossa Livøn saarella. Laitoksiin suljettiin kaikkiaan noin 500 naista ja 740 miestä.

1930-luvulla ruotsalaisia vaivasi huono suuhygienia. Hampaiden hoidon kustannusten uhkaava kasvu sai viranomaiset etsimään keinoa ehkäistä ongelma.

Ensimmäiseksi piti selvittää, mikä aiheutti hampaiden reikiintymisen. Epäily kohdistui sokeriin ja makeisiin. Kontrolloidun koeasetelman saavuttamiseksi koepaikaksi valittiin lundilainen Vipeholmin ”tylsämielisille” (kehitysvammaisille) tarkoitettu laitos.

Vuosina 1945–1955 potilaille tarjottiin – ilman suostumuksen kyselemistä – sokeripitoista ruokaa. Osa sai tahmeaa leipää, johon oli lisätty sokeria, toiset runsain mitoin suklaata. Yhteistyössä makeisvalmistajien kanssa kehitettiin jopa ”Vipeholmin toffee” – erityisen sokeripitoinen ja tahmea karamelli, joka takertui hammasväleihin.

Tulos oli yksiselitteinen: sokeri aiheutti reikiintymisen, sillä potilaiden hampaat tuhoutuivat täysin. Koe antoi tärkeää tietoa hampaiden hoidosta, mutta kukaan ei tiedä, miten potilaat kokivat sen. Heiltä ei asiaa kysytty.

Suomi oli vuoteen 1917 keisarillisen Venäjän suuriruhtinaskunta, mutta Venäjän vallankumous muutti tilanteen. Vasta itsenäistyneessä Suomessa syntyi valtatyhjiö, joka aiheutti omalta osaltaan vuonna 1918 sisällissodan punaisten (vasemmistolaisten) ja valkoisten (oikeistolaisten) välille.

Valkoiset vangitsivat sodan loppuvaiheissa noin 80 000 punaista vankileireille, joiden olot olivat helvetilliset. Vangeista viitisentuhatta teloitettiin muutamassa kuukaudessa. Myös naisia ja jopa vain yhdeksänvuotiaita lapsia tapettiin.

Koska valkoinen puoli voitti sodan, punaiset jäivät leireille vangiksi. Ruoka oli niukkaa tai olematonta, ja hygieniaolot niin kammottavat, että vangit sairastuivat punatautiin ja isorokkoon. Kun espanjantauti levisi Suomeen, se niitti myös erityisesti vankeja.

Pahamaineisin oli Tammisaaren leiri, missä kesän 1918 kuluessa kuoli keskimäärin 30 ihmistä päivässä. Kaikkiaan leireillä menehtyi 12 000–14 000 vankia.

Valtio painoi vuosia kauheudet villaisella. Vasta vuonna 1973 leireiltä henkiinjääneille maksettiin korvaus.

Toisen maailmansodan jälkeen Tanska lisäsi ponnistelujaan Grönlannin ”sivistämiseksi”. Uuden sukupolven kouluttamiseksi valtion päättäjät siirsivät kokeeksi 22 kuudesta seitsemään vuoden ikäistä grönlantilaislasta Tanskaan.

Lasten oli määrä puolessatoista vuodessa oppia tanskan kieli ja tutustua tanskalaiseen kulttuuriin. Sen jälkeen heidät oli tarkoitus lähettää takaisin Grönlantiin ”sillanrakentajiksi” tanskalaisen ja grönlantilaisen yhteiskunnan välille.

Alkuperäinen tarkoitus oli käyttää kokeessa orpolapsia, mutta tarkoitukseen sopivia lapsia löytyi vain kuusi, joten valintaperustetta laajennettiin yksinhuoltajaperheiden lapsiin. Monessa tapauksessa vanhemmat eivät aavistaneet, mihin he suostuivat, eivätkä kaikki enää koskaan nähneet lapsiaan.

Lapset sijoitettiin sijaisperheisiin. Kuusi heistä adoptoitiin, ja he jäivät pysyvästi Tanskaan. Grönlantiin palanneet jouduttiin laittamaan tanskankieliseen kouluun, koska he olivat unohtaneet äidinkielensä.

Tanskassa koe unohtui pian, mutta lapset eivät enää tunteneet oloaan kotoisaksi Tanskassa eivätkä Grönlannissa. Puolet ajautui päihteiden väärinkäyttöön ja sai psyykkisiä ongelmia. Vuonna 2021 lapsista kuusi yhä elossa olevaa haastoi Tanskan valtion oikeuteen. He saivat korvaukseksi kukin 250 000 kruunua eli noin 37 000 euroa.

Toisen maailmansodan aikana Norjassa kuoli noin 13 000 neuvostoliittolaista sotavankia Saksan miehitysvallan työleireillä. Heidät haudattiin eri puolille maata, mutta kylmän sodan aikana Norjan hallitus alkoi pelätä, että vainajat voisivat antaa neuvostovakoojille tekosyyn matkustaa ympäri maata ”vierailemassa hautapaikoilla”.

Vuonna 1951 aloitettiin ”operaatio Asfalt”. Tuhansien sotilaiden maalliset jäännökset kaivettiin ylös ja kuljetettiin Pohjois-Norjaan Tjøttan saareen perustettuun joukkohautaan. Virallinen peruste siirrolle oli, että vanhat haudat vaativat kunnostusta, mutta oikeasti niiden muistokivet kaadettiin tai räjäytettiin. Luut ja pehmytkudokset lapioitiin paperisäkkeihin sekaisin yrittämättäkään tunnistaa yksittäisiä vainajia.

”Tungimme ruumiinosia säkkeihin niin, että kaikkialla törrötti luita. Ruumiit kuhisivat matoja, ja löyhkä oli kammottava”, kertoi yksi merimiehistä, jotka huolehtivat ruumiiden kuljetuksesta.

Joukkohautaus aiheutti Neuvostoliiton kanssa diplomaattisen kriisin.