Pikatoimitus: Posti kiisi 1800-luvulla maanalaista putkea pitkin
1800-luvulla tärkeidenkin viestien kulku saattoi viivästyä, kun lähetit juuttuivat kaupunkien ruuhkaan. Insinöörit kehittivät putkiin ja paineilmaan perustuvan postinkuljetusjärjestelmän, jolla viestit saatiin nopeasti perille suurkaupungeissa.
Berliinin ensimmäinen putkipostilinja avattiin vuonna 1865. Lopulta putkia oli yhteensä 400 kilometriä.
Valurautainen 413 metriä pitkä putki kiemurteli Battersean yleisessä puistossa Thamesin rannalla heinäkuussa 1861.
Putken toisessa päässä oleva luukku oli auki, ja siitä näkyi kiskopari, joka katosi putken syvyyksiin. Luukun edessä oli sementillä lastattu vaunu, joka mahtui millimetrin tarkasti putken sisään.
Tarkoitus oli todistaa, että tavaravaunuja voitiin liikuttaa paineilmalla.
Insinöörit Thomas Rammell ja Josiah Latimer Clark aikoivat osoittaa, miten putkeen syötetyn paineilman avulla voitaisiin liikuttaa 2,5 metrin pituista vaunua tehokkaammin kuin höyryveturilla.
Tekniikkaa hyödynnettiin lopulta hieman eri tarkoitukseen, putkipostiin. Se yleistyi nopeasti Euroopan suurimmissa kaupungeissa, ja sitä käytetään vielä nykyäänkin erityistarkoituksiin.
Viestintä takkuili kaupungeissa
1800-luvun puolivälissä tehokkaiden viestintätapojen tarve kasvoi suurkaupungeissa. Teollistumisen myötä Lontooseenkin nousi lukuisia uusia tehtaita ja asuinalueita, ja siitä tuli maailman suurin kaupunki.
Kaupungin infrastruktuuri ei pysynyt kehityksen mukana, ja kadut ruuhkautuivat hevosvaunuista ja jalankulkijoista.
Postin- ja tavarankuljetus alkoi takkuilla pahasti.
Lennättimen keksiminen nopeutti viestintää, mutta lennätinasemalta toiselle lähetetyt viestit piti vielä toimittaa eteenpäin lopulliselle vastaanottajalle, mikä oli usein sietämättömän hidasta.
Esimerkiksi Lontoon päälennätinasemalta pörssiin oli vain 106 metrin matka, mutta viestit kulkivat senkin välin hitaasti.
Liikenteen seassa puikkelehtivat lähetit juuttuivat usein ruuhkaan, ja tärkeät viestit viivästyivät.
Insinöörit hieroivat aivonystyröitään keksiäkseen nopean, kätevän ja tehokkaan postinkuljetusjärjestelmän, jota voitaisiin käyttää kaupunkialueella.
Monien ajatukset pyörivät höyrykonesovellusten ja mekaanisten viritelmien ympärillä, mutta jotkut keksijät kulkivat omia polkujaan.
Yksi heistä oli brittiläinen George Medhurst, joka oli erityisesti kiinnostunut energian ja liikkeen luomisesta paineilman avulla.
Medhurstilla ideoita riitti, ja jo vuonna 1810 hän kuvaili, miten paineilmalla voitaisiin kuljettaa esineitä ja jopa ihmisiä putkea pitkin.
Menestys testiajossa
Medhurst ei koskaan toteuttanut ideoitaan, mutta insinöörit Josiah Latimer Clark ja Thomas Rammell ottivat niistä mallia omiin ratkaisuihinsa.
Clark ratkaisi lennättimen ja pörssin välisen viestinkulun ongelmat rakentamalla niiden välille maanalaisen paineilmalla toimivan putkipostijärjestelmän.
Samoihin aikoihin Thomas Rammell esitti ajatuksen, miten Lontoon liikenneongelmat voitaisiin ratkaista rakentamalla kaupunkiin maanalainen tavarankuljetusverkosto. Rammelin mukaan ratkaisu oli paineilma.
Clark ja Rammell ryhtyivät yhdessä kehittämään järjestelmää, ja heinäkuussa 1861 he olivat valmiit testaamaan keksintöään.
He lastasivat omatekoisen postivaunun tonnilla sementtiä, työnsivät sen putkeen ja sulkivat luukun. Kun kompressori käynnistettiin, ilmanpaine työnsi vaunun matkaan. Vaunu kulki 413 metrin matkan putken toiseen päähän 50 sekunnissa.
Testiajoja jatkettiin koko kesä, ja parhaimmillaan vaunu ylti 65 kilometrin tuntinopeuteen. Keksijät kutsuivat myös yleisöä seuraamaan kokeita.
He vuorasivat vaunun matolla ja panivat apurinsa Tom Gatehousen kulkemaan vaunussa putken läpi.
”Se oli joka kerta yhtä jännittävää. Ilma oli raikasta ja viileää, jopa lämpimimpänä kesäpäivänä. Pimeässä tuntui siltä kuin olisi pudonnut vuoren jyrkänteeltä jalat edellä. Ensimmäisellä kerralla oli jokseenkin pelottavan tuntuista tulla ammutuksi putken läpi hurjaa vauhtia”, Gatehouse kuvaili kokemustaan.
Postilaitos hyväksyi lopulta uuden tekniikan, ja Clark ja Rammel saivat sopimuksen putkipostilinjan rakentamisesta 549 metrin matkalle Eustonin asemalta postilaitoksen luoteiseen aluetoimistoon.
Clark ja Rammell keksivät postijunan, joka kulki 549 metrin pituista putkea pitkin paineilman avulla. Idea levisi hieman kehiteltynä myös muihin kaupunkeihin.
Putkiposti yhdisti Pariisin
Putkipostin todellinen kehitys tapahtui kuitenkin mantereella. Rammellin ja Clarkin järjestelmä oli toki vaikuttava ja nopea, mutta heidän käyttämänsä suuret postivaunut olivat epäkäytännöllisiä.
Pariisissa insinöörit Franz Felbinger ja Arthur Crespin askartelivat myös kattavan paineilmaan perustuvan postilinjan kimpussa.
Heidän järjestelmässään posti kuljetettiin raskaiden vaunujen sijaan pienissä kapseleissa, jotka kulkivat kymmenen sentin paksuisesta putkesta rakennetussa verkostossa.
Felbinger ja Crespin rakensivat lähetys- ja vastaanottolaitteen, jossa paineilma aktivoitiin kahvasta vääntämällä.
Putkipostijärjestelmät hyödynsivät joko yli- tai alipainetta tai niiden yhdistelmää. Aluksi pumppuasemat kävivät höyrykoneilla, ja paineistettu ilma johdettiin säiliöön, kuten nykyaikaisissa kompressoreissa.
1870-luvun kuluessa putkipostijärjestelmä Le Petit Pneu levisi Pariisissa, ja lopulta kaupungin katujen ja jalkakäytävien alla kulki 467 kilometriä postiputkia.
Järjestelmän edut olivat selvät; putkiposti oli ikään kuin tavallisen kirjeen ja sähkeen välimuoto. Le Pneu toimi nopeammin kuin normaali postinjakelu – viesti voitiin toimittaa Pariisin toiselle laidalle kahdessa tunnissa – ja se oli halvempi kuin lennätin.
Järjestelmään kuuluivat putkipostitoimistot, jonne kirjeet ja viestit jätettiin. Toimistot lähettivät postin eteenpäin, ja viesti kulki kapselissa toimisto toimistolta kohti määränpäätänsä.
Toimistojen henkilökunta piti huolen siitä, että viesti lähti oikeaa linjaa pitkin.
Kun postilieriö saapui lähinnä vastaanottajan osoitetta olevaan konttoriin, polkupyörälähetti vei sen määränpäähän.
Putkiposti leimattiin omalla leimallaan niin Sao Paulossa, Wienissä kuin Leipzigissakin.
Putkiposti yleistyi Euroopassa
Berliinissä putkiposti syrjäytti pian lennättimen kaupungin rajojen sisäpuolella. Vuonna 1908 kortin lähettäminen putkipostilla maksoi 25 penniä, kun taas 10 sanaa sisältävän sähkeen lähettäminen maksoi kaksi kertaa enemmän.
Jokainen lisäsana maksoi aina viisi penniä lisää, joten putkipostin lähettäminen tuli berliiniläisille huomattavasti halvemmaksi.
Yhdyvaltalainen lehtimies Otto Friedrich kutsui järjestelmää tiedonvälityksen juhlaksi.
Vain harvoissa taloissa ja hotellihuoneissa oli puhelin, ja putkiposti oli helppo tapa saada lyhyet viestit kulkemaan pikavauhtia perille.
”Putkipostilla arkinen tieto kulki nopeasti: kuka oli saanut uuden työpaikan, kenellä oli menossa aviokriisi.
Sopimuksia solmittiin ja purettiin putkipostin avulla. ’Voinko tulla illalliselle tänään?’ tai ’Miten meni keskiviikkona?’” Otto Friedrich kirjoitti.
Franz Felbingerilla ja Arthur Crespinillä piti kiirettä putkipostijärjestelmien rakentamisessa. He olivat perustamassa putkipostia Wieniin, Berliiniin, Müncheniin ja muihin Euroopan suurkaupunkeihin.
Ranskan presidentti nimitti myöhemmin Arthur Crespinin tämän saavutuksista kunnialegioonan ritariksi.
Putkipostiverkostot laajenivat Euroopan ja Yhdyvaltojen suurkaupungeissa 1900-luvun alussa. Berliinin verkostosta tuli 400 kilometrin pituinen, New Yorkin 69 kilometrin pituinen.
Lisäksi monet muut vilkkaasti liikennöidyt kaupungit, kuten Chicago, Boston, Praha Amsterdam ja Bryssel, rakennuttivat omat järjestelmänsä.
New Yorkin järjestelmässä oli 69 kilometriä eurooppalaista suurempaa putkea. Putki- postia käytetiin New Yorkissa aina vuoteen 1953 asti.
Telefaksi syrjäytti putkipostin
Kun televiestintä kehittyi toisen maailmansodan jälkeen, putkipostien aika alkoi vähitellen olla ohi. Berliini luopui omasta järjestelmästään vuonna 1976, ja Pariisin Le Petit Pneu lakkautettiin elokuussa 1984.
Pieni ilmoitus pariisilaisissa lehdissä kertoi 118 vuotta toimineen järjestelmän lakkauttamisesta: ”Pneumaattisen palvelun toiminta loppuu keskiviikkona kello 17 palvelun käytyä kannattamattomaksi.”
Ihmisten ei toki tarvinnut kuin katsoa ympärilleen toimistoissa ymmärtääkseen yskän. Telefaksi yleistyi 1980-luvulla ja antoi putkipostille sen viimeisen kuoliniskun.
Putkipostia käytetään silti yhä, tavallisesti sisäisen postin ja pienten esineiden – kuten sairaaloissa näytteiden – kuljettamiseen.