Muumioiden kapina: Egyptiläiset tekivät 70 päivän matkan manalaan

1. päivä: Vainaja pestiin huolella

Vainaja pestiin ja hänelle rukoiltiin turvallista matkaa manalaan.

Kun perhe oli surrut kuollutta kotona, vainaja vietiin palsamoijien työpajaan. Paja sijaitsi yleensä kaupungin ulkopuolella Niilin länsirannalla, joka yhdistettiin kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään: aurinko näet laski eli ”kuoli” länteen ja nousi aamulla jälleen idästä.

Ruumis vietiin ensiksi Ibuun, ”puhdistumisen telttaan”, missä se pestiin huolellisesti vedellä. Pesemisellä oli myös tärkeä uskonnollinen merkitys, sillä egyptiläisille palsamoimisprosessi oli rituaali, jonka avulla kuolleelle pyrittiin varmistamaan sujuva siirtyminen kuolemanjälkeiseen elämään. Siksi rukoukset säestivät palsamointia sen alusta loppuun.

Päivät 2-5: Sisäelimet poistettiin

Pestyään vainajan huolellisesti palsamoijat poistivat aivot ja sisäelimet, jotta ruumis ei alkaisi mädäntyä.

Pesty vainaja vietiin toiseen telttaan, jota kutsuttiin ”kauneuden taloksi”. Siellä palsamoijat ryhtyivät käsittelemään ensimmäiseksi pääkoppaa. Yleensä he työnsivät vasempaan sieraimeen pitkävartisen koukun tai ohuen pronssisauvan ja puhkaisivat sillä reiän seulaluun läpi kallo-onteloon.

Reiän kautta palsamoijat poistivat aivot vähän kerrallaan. Egyptiläiset eivät pitäneet aivoja tärkeinä, ja niinpä poistettu aivokudos heitettiin saman tien pois. Estääkseen aivon jäänteitä mätänemästä palsamoijat kaatoivat tyhjään kalloon kuumaa pihkamassaa.

Seuraavaksi vatsan vasemmalle sivulle tehtiin noin 10 senttimetrin pituinen viilto, jonka kautta poistettiin sisäelimet. Palsamoijat tiesivät, että mitä nopeammin sisuskalut saatiin poistettua, sitä paremmin ruumis säilyi.

Sydän jätettiin yleensä paikoilleen rintaonteloon. Sitä pidettiin älyn, tunteiden ja omantunnon tyyssijana, joka punnittiin kuoleman valtakunnan portilla. Sydämen perusteella manalan valtias Osiris näki, oliko kuollut elänyt hyveellistä elämää vai ei.

Päivät 5-45: Ruumis kuivatettiin

Seuraavaksi ruumiista poistettiin neste natronsuolan avulla.

Kun sisäelimet oli poistettu, ruumis pestiin vedellä, johon oli sekoitettu taateliviiniä ja tuoksuvia yrttejä. Sen jälkeen vatsa- ja rintaontelo täytettiin natronsuolaa sisältävillä pellavakangaspusseilla. Natron on luonnonsuola, joka sisältää mm. natriumkarbonaattia, natriumbikarbonaattia, natriumsulfaattia ja natriumkloridia, ja sitä saatiin Kairon lähistöllä sijaitsevan suolajärven rantamilta.

Egyptiläiset pitivät vaaleanpunervaa natronia jumalten lahjana sen kuivattavien ominaisuuksien vuoksi. Se imi kudoksista nesteen, minkä seurauksena bakteerit ja entsyymit kuivuivat ja mätänemisprosessi pysähtyi.

Kun vainajan vatsa- ja rintaontelo oli täytetty natronpusseilla, koko ruumis peitettiin paksun natronsuolakerroksen alle – suolaa saatettiin käyttää jopa 250 kiloa yhtä muumiota kohti. Sen jälkeen ruumis sai maata natronsuolakerroksen alla kuivumassa noin 40 päivän ajan.

Päivät 45-55: Säilöntä

Kuivatuksen jälkeen ruumis peitettiin suojaavalla pihkakerroksella.

Kun ruumis oli maannut 40 päivää natronsuolassa, sen iho oli tummunut ja kuivunut ja raajat olivat kuihtuneet tikuiksi ja se painoi vain noin neljänneksen alkuperäisestä painostaan. Nyt palsamoijien piti entisöidä kuivunut ruumis näyttämään taas ihmiseltä.

Ensiksi ruumis pestiin alkoholilla, jotta viimeisetkin bakteerit saatiin hengiltä. Sitten natronsuolapussit poistettiin vatsa- ja rintaontelosta, jotka täytettiin pellavalla, sahajauholla ja joskus jopa Niilistä otetulla mudalla. Siten ruumiista saatiin edes hieman luonnollisemman näköinen. Vatsaan tehty viilto suljettiin kankaanpalalla, vahalla tai ohuella kultalaatalla, jos kyseessä oli kuninkaallinen vainaja.

Sen jälkeen ruumis voideltiin tuoksuvilla, kassiakanelilla ja mirhalla hajustetuilla voiteilla ja öljyillä. Tutkijat luulivat pitkään, että näin tehtiin ruumiin säilyvyyden parantamiseksi, mutta nykyään uskotaan, että voitelu oli pikemminkin osa hautajaisrituaalia. Joka tapauksessa öljy teki suolahauteessa kuivuneen ruumiin ihosta kimmoisamman.

Voitelun jälkeen ruumis peitettiin kauttaaltaan lämpimällä seoksella, joka sisälsi muun muassa mirhaa, kamferiöljyä ja katajan pihkaa. Ajan mittaan egyptiläiset luopuivat pihkan käytöstä ja korvasivat sen Kuolleestamerestä saatavalla bitumilla. Kun pihka- tai bitumikerros kovettui, se kapseloi ruumiin kuoreen, joka suojasi muumiota kosteudelta ja homehtumiselta.

Myöhemmin egyptiläiset alkoivat panna aikaisemmin kanooppiastioihin säilötyt sisäelimet takaisin ruumiin sisään. Se ei kuitenkaan estänyt vanhoillisia egyptiläisiä sijoittamasta hautaan tyhjiä kanooppiastioita varmuuden vuoksi.

Päivät 55-70: Muumio käärittiin

Noin 55 päivän kuluttua ruumis käärittiin pellavaan.

Ruumis nostettiin erityiselle pöydälle, jotta palsamoijat pääsivät käärimään pellavasuikaleita sen ympärille. Ensin suikaleet kuitenkin lajiteltiin koon mukaan. Vain rikkaimmilla oli varaa uuteen kankaaseen – yleensä käytettiin käytettyjä vaatteita ja lumppupellavaa, jotka revittiin sopiviksi suikaleiksi. Tavallisen muumion käärimiseen saattoi kulua jopa 4 800 suikalemetriä.

Ensin muumio pantiin makaamaan kahden koko ruumiin pituisen kankaan päälle. Sitten palsamoijat käärivät pellavaan pään, joka oli sydämen jälkeen tärkein ruumiinosa – sielu tunnisti ruumiinsa juuri kasvoista. Seuraavaksi käärittiin käsivarret, sitten jalat ja viimeiseksi keskivartalo.

Alemmissa kerroksissa käytettiin karkeinta kangasta, ja hienoin pellava varattiin päällyskerroksiin. Jokaisen pellavakerroksen päälle siveltiin pihkaseosta, joka liimasi suikaleet toisiinsa.

Pellavakerrosten väliin pantiin myös amuletteja, joiden oli määrä suojella vainajaa matkalla kuoleman valtakuntaan. Kaikkiaan muumion ympärille käärittiin noin 20 kerrosta pellavaa. Viimeinen kerros koristeltiin niin, että muumio näytti edustavalta. Loppusilaukseksi palsamoijat asettivat muumion kasvojen päälle naamion, joka oli yleensä valmistettu maalatusta kipsistä tai metallista.

70. päivä: Viimeinen matka

Muumio pantiin arkkuun ja luovutettiin surevalle perheelle.

Samaan aikaan kun vainajaa muumioitiin, puusepät valmistivat hänelle arkun. Kuninkaallisilla ja muilla ylhäisön jäsenillä saattoi olla useitakin sisäkkäisiä arkkuja. Alkujaan arkut valmistettiin kipsillä päällystetystä pellavakankaasta tai papyruksesta, mutta myöhemmin niissä käytettiin myös puuta.

Arkku kuljetettiin kulkueen saattelemana hautaan, jonka ovella pappi toimitti ns. suun avaamisen rituaalin: hän kosketti vainajan silmiä, suuta, korvia ja nenää tarkoituksenaan herättää kuollut taas henkiin, jotta tämä voisi käyttä aistejaan tuonpuoleisessa. Sen jälkeen arkku kannettiin hautaan ja pantiin kiviseen sarkofagiin. Hautaan pantiin myös palsamoinnissa tarvitut välineet, koska kaikki vainajaa koskettaneet esineet saattoivat sisältää osia hänestä. Lopuksi haudan suuaukko suljettiin ja sinetöitiin.