Kulhosta kohosi melkoinen löyhkä, kun siinä liuotettiin viinietikkaan ohuita metallilastuja. Hajua ei parantanut sekään, kun liuokseen seuraavaksi sekoitettiin teelehtiä ja rohtoketapanin pähkinöistä tehtyä jauhetta, joka sisälsi parkkiainetta. Tuloksena oli paksua mustaa töhnää.
Keskiajalla moni japanilainen viimeisteli ulkoasunsa juuri tällaisella pahalta haiskahtavalla tahnalla.
”Oli vaikea olla kääntymättä poispäin, koska tunsin niin voimakasta inhoa.” Näin brittidiplomaatti Rutherford Alcock kuvasi reaktiotaan, kun hän näki mustatut hampaat.
Mustaa töhnää hierottiin hampaisiin niin, että kiille muuttui mustaksi.
Vaivalloinen puuha piti toistaa useita kertoja viikossa, mutta se oli japanilaisista vaivan väärti: tuloksena olivat sikäläisten unelmahampaat – kiiltävän musta purukalusto.
Mustista hampaista tuli hitti
Arkeologiset löydöt Japanista ovat osoittaneet, että ohaguro, tapa mustata hampaat, juontuu aina Kofun-kaudelta (250–538 jaa.) asti. Kuitenkin vasta Heian-kaudella vuosina 794–1185 tapa levisi toden teolla koko Japaniin. Tuohon aikaan mustaus oli niin tavanomaista, että se mainitaan kansantarinoissa ja jopa ehkä maailman ensimmäisessä romaanissa, Genjin tarinassa, 1000-luvulla.
Ylimystö omaksui tavan ensimmäisenä. Sekä miehet että naiset sivelivät hampaisiinsa mustaa tahnaa niin, etteivät reiät, ientulehdus ja paljastuneet hammaskaulat näkyneet niin selvästi. Useimpien suussa oli rutkasti eri tavoin värjääntyneitä hampaita, mutta ohaguro auttoi piilottamaan erilaiset kellertävät ja rusehtavat sävyt.
Hampaat viilattiin teräviksi
Korukivet olivat kuuminta hottia
Nykyisin hampaisiin istutetaan joskus timantteja. Perinne voidaan jäljittää yli 2 500 vuoden taakse, jolloin mayaintiaanit porasivat hampaisiinsa pieniä reikiä ja upottivat niihin korukiviä.
Virtsa ja maito valkaisivat hymyn
Valkoiset hampaat olivat Rooman valtakunnassa yhtä halutut kuin nykyisin. Upea valkoinen hymy symboloi hyvinvointia, ja sitä tavoiteltiin vuohenmaidon ja virtsan seoksella, joka valkaisi hampaita.
Viilatut hampaat kiinnostivat vieraita
Afrikkalaiset heimot, muun muassa kongolaiset mbutit, ovat vuosisatojen ajan viilanneet hampaitaan. Yhtä heimon jäsentä, Ota Bengaa, esiteltiin vuonna 1904 Yhdysvalloissa Bronxin eläintarhassa.
Lisäksi ajateltiin, että väri suojaisi hampaita pelättyä hammassärkyä aiheuttavilta hammas- ja suusairauksilta.
Japanilaiset pitivät ylipäänsä kiiltävän mustia esineitä erityisen kauniina, ja kasvojakin pidettiin täydellisinä vasta, kun hiilenmustia hiuksia ja kulmakarvoja täydensivät mustat hampaat.
Mustausmuoti levisi geishojen pariin, jotka tanssivat ja keskustelivat vieraidensa kanssa hymyillen viehkosti mustilla hampaillaan. Koska geishat maalasivat kasvonsa valkoisiksi, epämieluisan kellertävät hampaat olisivat pistäneet tavallistakin enemmän esiin ja purukaluston mustaaminen ratkaisi ongelman vieraiden suureksi mielihyväksi.
Tumma hymy oli kunniallinen
Edo-kaudella (1603–1868) ohagurosta tuli suosittua myös alemmissa yhteiskuntaluokissa. Nuoret naiset hankkivat mustaa väriä piilottaakseen värjääntyneet hampaansa geishojen tapaan ja kasvattaakseen avioitumismahdollisuuksiaan. Myös prostituoidut alkoivat värjätä hampaitaan ollakseen houkuttelevampia.
Avioituneetkin naiset tapasivat mustata hampaansa ennen kuin he uskaltautuivat julkisille paikoille, kuten puistoihin.
Japanilaiseen kauneudenhoitoon kuului hampaiden mustaaminen pitkälle 1800-luvulle.
Musta väri symboloi nimittäin kunniallisuutta ja uskollisuutta, ja miehelleen alamaiset naiset ilmaisivat ohagarulla sitä, että he eivät lahjoittaneet sydäntään kellekään muulle kuin aviomiehelleen.
Symbolinen merkitys sai myös samurait mustaamaan hampaansa. Sotureilla se ei heijastanut uskollisuutta vastakkaista sukupuolta olevaa kumppania kohtaan vaan uskollisuutta ja lojaaliutta päällikölle.
Länsimaiset inhosivat tapaa
1800-luvun jälkipuoliskolla eristäytyneeseen keisarikuntaan alettiin päästää länsimaalaisia kävijöitä, ja tällä oli merkittävä vaikutus ohaguroon.
Länsimaalaiset kavahtivat japanilaisten mustia hampaita. Eurooppalaisessa kulttuurissa tummat hampaat yhdistettiin huonoon suuhygieniaan, ja vieraat ihmettelivät, miten japanilaisnaiset saattoivat tehdä itsestään niin luotaantyöntäviä.
Brittidiplomaatti Rutherford Alcock kirjoitti vuonna 1863, että kun hän näki ”heidän suuret suunsa täynnä mustia hampaita”, ”oli vaikea olla kääntymättä poispäin, koska tunsin niin voimakasta inhoa.”
Osa geishoista mustaa hampaansa perinteiseen tapaan yhä nykyäänkin.
Länsimaisten vaikutteiden vähitellen lisääntyessä yhä useampi japanilainen luopui hampaiden värjäämisestä, ja vuonna 1870 Japanin Meiji-kaudella ohaguro kiellettiin, kun maata haluttiin modernisoida ja länsimaistaa. Vaikka maaseudulla käytäntöä jatkettiin siellä täällä, perinne hiipui ajan mittaan lähes kokonaan.
Nykyisin ohaguro on harvinainen näky, ja vain yksittäiset nykyajan geishat mustaavat hampaansa.