Perinteisiä kuolleiden päivän pukuja ja naamioita

Kuolleiden päivä on elämän juhla

Día de Muertos – kuolleiden päivä – sulauttaa yhteen vuosisatojen perinteet, kun kuolleiden sielut palaavat vierailemaan elävien valtakunnassa.

Día de Muertos – kuolleiden päivä – sulauttaa yhteen vuosisatojen perinteet, kun kuolleiden sielut palaavat vierailemaan elävien valtakunnassa.

Shutterstock

Milloin on kuolleiden päivä?

Kuolleiden päivää eli Día de Muertosta vietetään vuosittain 31. lokakuuta – 2. marraskuuta.

Lasten haudat koristellaan kukilla, kuolleet lapset kutsutaan kotiin, ja hautausmaa kylpee kynttilänvalossa, kun meksikolaiset muistavat kuolleita.

Hauta on peitetty kynttilöin

Sadat kynttilät ja keltaiset samettikukat koristavat hautoja kuolleiden päivänä.

© Peter Langer/Bridgeman Images

Kuolleiden päivän kulku

    1. lokakuuta - ”Víspera de Todos los Santos” (kaikkien pyhien päivän aatto): Pyhäinpäivänä meksikolaiset kunnioittavat kuolleita lapsia, joita he kutsuvat nimellä angelitos – pienet enkelit. Haudat koristellaan orkideoilla ja harsokukilla. Lapsensa menettäneet tekevät samettikukista polun, joka johtaa kotiin.
    1. marraskuuta - ”Día de los Angelitos” (pienten enkelien päivä): Meksikolaiset uskovat, että taivaan portit avautuvat keskiyöllä, ja kuolleet lapset voivat etsiä tien kotiin kukkapolkua pitkin. Myöhemmin samana päivänä myös aikuisten sielut pääsevät piipahtamaan perheensä kotialttarin eli ofrendan luona.
    1. marraskuuta - ”Día de Muertos” (kuolleiden päivä): Juhlallisuudet huipentuvat kuolleiden päivänä. Ennen aamunkoittoa meksikolaiset kokoontuvat hautausmaille, missä lyhdyt ja kynttilät pitävät pahat henget loitolla. Sukulaiset kunnostavat haudat ja viipyvät niiden ääressä, kunnes aurinko nousee ja on aika lähteä kirkkoon. Myöhemmin pahat henget ajetaan pois kulkueilla ja musiikilla.

Mikä on kuolleiden päivä?

Moni perinne yhtyy kuolleiden päivänä

Joka vuosi 2. marraskuuta kello yksi yöllä joukko veneitä kerääntyy Meksikon keskiosassa sijaitsevalle Pátzcuarojärvelle.

Sen tyyni vesi heijastaa valoa, joka on peräisin ihmisten sadoista lyhdyistä.

Veneisiin on kiivennyt niin isovanhempia ja tuoreita isiä ja äitejä kuin pikkulapsiakin.

Mukanaan heillä on isoja ruo’osta punottuja koreja täynnä samettikukkia, joita kutsutaan myös kuoleman kukiksi.

Veneet ovat matkalla Janitzion saareen, jonka hautausmaalle on haudattu tuhansia paikallisia asukkaita.

Ihmiset etsivät verkkaisesti omaistensa haudat ja alkavat totuttuun tapaan pestä hautakiviä ja valkoisia marmoriristejä puhtaaksi, siivota maata kuihtuneista lehdistä ja koristella hautoja suurilla kynttilöillä ja tuoksuvilla kukilla.

Jotkut asettelevat hautojen eteen myös banaaneja, tequilaa ja taikinaluilla koristettuja leipiä.

Meksikolaiset nimittäin uskovat, että heidän kuolleet omaisensa vaeltavat kerran vuodessa päivän ajan heidän keskellään, ja sitten on aika lähettää heidät taas kuoleman valtakuntaan.

Yön aikana vanhimmat kertovat muille tarinoita suvun vainajista pitääkseen heidän muistonsa elossa.

Jotkut kohottavat myös maljan heidän kunniakseen ja nauttivat yksinkertaisen aterian, ennen kuin kirkonkellot alkavat soittaa auringonnousun merkiksi.

Kun auringon ensi säteet valaisevat hautausmaan, ihmiset nousevat jälleen veneisiin ja suuntaavat kirkkoon messuun.

Meksikolaisten kuoleman juhla alkaa kääntyä kohti loppuaan.

Hautausmaan valkoisista risteistä voisi päätellä perinteen olevan espanjalaisten valloittajien perua, mutta todellisuudessa kuolleiden päivä on ainutlaatuinen sekoitus eurooppalaisten ja asteekkien tapoja.

Meksikolaisten osuutta siitä ovat ainakin sokerimassakallot, luukuvioiset leivät ja satiiriset lorut.

Asteekit söivät vainajia

Jos nykyajan meksikolainen pystyisi matkustamaan vuoteen 1518, monet asteekkien perinteistä tuntuisivat hänestä tutuilta.

Asteekitkin juhlivat kuolemaa kuoleman jumalattarelle Mictecacihuatlille omistetussa juhlassa, joka saattoi kestää jopa kuukauden.

Mictecacihuatlia esittävät patsaat kuvaavat pääkallopäistä naista, jota verhoaa yhteen kietoutuneista käärmeistä muodostuva hame.

Hänen tehtävänsä oli pitää huolta vainajien luista ja suojella niitä varkailta manalassa, jota kutsuttiin Mictlániksi.

Asteekeille kuoleman valtakunta ei ollut pelottava vaan rauhallinen paikka, jossa kuolleet lepäsivät sillä aikaa, kunnes ne kutsuttiin jälleen maanpäälliseen maailmaan vuotuisen juhlan aikana.

”Ne, jotka käsittivät, karistivat sen heti mielestään välttyäkseen syvältä, lamauttavalta kivulta ja surulta.” Munkki Bartolomé de las Casas

Kuoleman juhlan aikana asteekit söivät leipää ja makeisia, jotka oli muotoiltu ihmisen tai ihmisen kehonosien mallisiksi, mikä symboloi kuolleiden ja elävien sulautumista toisiinsa.

Ihmisen muotoisten ruokien syöminen juontui ehkä siitä, että asteekit harjoittivat myös ihmisuhrauksia ja rituaalista kannibalismia.

Asteekit myös uhrasivat ruokaa pienillä alttareilla, joilla kuolleet saattoivat käydä aterioimassa, kun he palasivat hetkeksi elävien maailmaan.

1500-luvun lopulla elänyt espanjalainen pappi Bernardino de Sahagún kertoi, että asteekit ”muotoilivat amaranttitaikinasta luita”, jotka he sitten söivät.

Asteekit pitivät amaranttikasvia erityisenä ja pyhänä, minkä vuoksi siitä usein valmistettiin juuri uskonnollisiin rituaaleihin tarkoitettuja ruokia.

Piirros samettikukasta
© Shutterstock

Samettikukkia

Keltaista kukkaa kutsutaan myös flor de muertosiksi – kuoleman kukaksi. 1.–2. marraskuuta samettikukat kukkivat haudoilla ja kotialttareilla.

Kuhollinen mole-kastiketta
© Shutterstock

Mole-kastiketta

Kotialttarille asetetaan usein vainajille syötävää, kuten molea. Kastikkeeseen tulee yleensä chiliä, pähkinöitä, kuminaa, kanelia ja suklaata.

Pan de muertos
© Shutterstock

Luuleipää

Meksikossa luukuvioilla koristetun leivän mynti alkaa jo kuukausia ennen kuolleiden päivää. Leivän pyöreys symboloi elämää ja luut edustavat vainajia.

Valloittajat levittivät tauteja

Hernán Cortésilta ja hänen 630 espanjalaiselta maanmieheltään kului vain kaksi vuotta lyödä asteekkien 300 000 soturin armeija.

Vuonna 1521 espanjalaiset saivatkin hallintaansa valtaosan alueesta, joka nykyisin tunnetaan Meksikona.

Tuliaseiden, hevosten ja tehokkaan strategian avulla asteekit kukistettiin raa’asti.

Munkki Bartolomé de las Casas kuvaili vuonna 1552:

”Espanjalaiset järjestävät jatkuvasti verilöylyjä ja hyökkäyksiä verisin käsin ja miekoin.”

Voitosta otettiin heti kaikki irti.

Monet alkuperäisasukkaista pakotettiin työhön hopeakaivoksiin, joista louhittu arvometalli ja muut Uuden maailman aarteet laivattiin Eurooppaan.

Espanjalaiset halveksuivat asteekkeja, joilla oli monia jumalia ja lukuisia uskonnollisia juhlia.

He sulkivat asteekkien koulut ja temppelit ja kielsivät monet perinteiset tavat, kuten amarantin syönnin, koska se oli keskeinen osa kuoleman juhlan uskonnollisia seremonioita.

Paavin siunauksella espanjalaiset siirtolaiset alkoivat myös käännyttää asteekkeja katolisiksi.

Vuonna 1560 pelkästään Meksikossa oli jo 800 lähetyssaarnaajaa kolmesta munkkisääntökunnasta.

Eurooppalaiset eivät kuitenkaan tajunneet olevansa itse syypäitä siihen, että asteekit pitivät kynsin hampain kiinni vainajien kunnioittamisperinteistään.

Espanjalaiset olivat nimittäin tuoneet mukanaan Euroopasta tappavia tauteja, jotka kylvivät kuolemaa intiaanien joukossa.

Historioitsijoiden arvioiden mukaan jopa 95 prosenttia intiaaneista menehtyi muun muassa isorokkoon.

Katastrofi synnytti eloonjääneissä syvän kansallisen trauman ja kasvatti tarvetta muistella ja kunnioittaa poismenneitä.

Munkki Bartolomé de las Casas kuvaili tilannetta seuraavasti:

”Olipa syynä sitten sota, nälänhätä tai sairaus, kato oli 1500-luvun meksikolaisten keskuudessa niin valtavaa, etteivät he voineet sitä käsittää. Ne, jotka käsittivät, karistivat sen heti mielestään välttyäkseen syvältä, lamauttavalta kivulta ja surulta.”

Vanhat perinteet alkoivat kukoistaa

Koska vanhoja perinteitä ei saatu hävitettyä, espanjalaisten oli pakko sulauttaa ne katoliseen uskoon.

Asteekkien kuoleman juhla liitettiin kristittyjen pyhäinpäivään, jota vietettiin 2. marraskuuta ja jolloin katoliset muistelivat kiirastuleen joutuneita vainajiaan.

Toiveina oli, että asteekit vähitellen luopuisivat omista perinteistään ja omaksuisivat espanjalaisten tavat ja arvot.

1500-luvun puolivälissä munkki Toribio de Benavente kertoi Tlaxcalan osavaltiosta seuraavasti:

”Pyhäinpäivänä kaikissa intiaanikylissä uhrataan yleisesti kuolleille. Jotkut uhraavat viljaa, toiset huopia, toiset ruokaa, leipää, kananpoikia tai suklaata.”

Perinteet säilyivät, ja vuoden 1576 laajan tautiepidemian aikana Bernardino de Sahagún -nimiselle papille kävi selväksi, kuinka paha tilanne kirkon kannalta oli.

”Tämän vitsauksen aikana olen miettinyt kääntyneiden uskon aitoutta. On aivan varmaa, että jos emme jatkaisi lähetystyötämme täällä, oppimme unohdettaisiin 50 vuodessa”, pappi totesi.

Meksikolaiset pitivät tiukasti kiinni tavoistaan eivätkä näyttäneet omaksuvan kristillistä oppia tosissaan.

Euroopassakin muistettiin vainajia

Kuolleiden päivään liittyvät perinteet eivät selity silti pelkästään asteekkien rituaaleilla.

Espanjalaiset olivat nimittäin lähteneet itsekin Euroopasta, jossa liian moni näki kuoleman läheltä.

Keskiajalla musta surma tappoi miljoonia, ja hautajaisiin ja sureviin törmäsi jatkuvasti.

Joukkokuolemat inspiroivat Euroopan taiteilijoita luomaan lukemattomia erilaisia versioita ”kuolemantanssista”: maalauksia ja kaiverruksia, joissa luurangot tanssivat elävien kanssa muistutuksena siitä, että kaikkien oli kuoltava.

Tämäntyyppistä taidetta kutsuttiin latinaksi nimellä memento mori (”muista kuolevaisuutesi”).

Hautausmaa Boliviassa

Kuolleiden päivää vietetään muuallakin kuin Meksikossa, kuten Boliviassa Etelä-Amerikassa

© Christinespengler/Getty Images

Tunnettu esimerkki kuolemantanssista on Lyypekissä Mariankirkossa oleva 30 metriä pitkä maalaus, jossa hymyilevät luurangot tanssivat piiriä yhteiskunnan kauhistuneiden tukipylväiden kanssa.

Lisäksi leipä ja muu ruoka oli olennainen osa pyhäinpäivän viettoa myös Espanjassa. Esimerkiksi Barcelonassa kauppiaat myivät panellets del morts -nimisiä herkkuja eli ”kuoleman pikkuleipiä”, ja valtaosassa perheistä paahdettiin kastanjoita tulessa 2. marraskuuta.

Vuonna 1344 Mallorcalla kirjoitetussa testamentissa määrättiin: ”Joka vuosi pyhäinpäivänä perillisteni on tuotava neljä koria leipää, kynttilöitä ja muita asiaan kuuluvia tarvikkeita haudalleni.”

Sokerimassakalloja, joita meksikolaiset lapset popsivat kuolleiden päivänä, ei myöskään olisi olemassa ilman espanjalaisia.

Valloittajat perustivat Oaxacan laaksoon laajoja sokeriruokoplantaaseja, ja toisin kuin Karibialla, Meksikossa sokeri myytiin pääosin paikallisille.

Plantaasit olivat usein luostareiden, ja luostarit tuottivat runsaasti erilaisia makeita ruokia ja makeisia, joita ajan mittaan alettiin käyttää uskonnollisissa menoissa.

Yksi paikallisista herkuista olivat luun muotoiset tai luukuvioilla koristetut makeat ”kuolleiden leivät”.

Espanjalaisesta vaikutuksesta meksikolaiset nimittivät leipiä pan de muertoksi eivätkä käyttäneet niistä meksikolaisempaa tortilla de muerto -nimeä.

Miten kuolleiden päivää vietetään?

Perinteet sulautuvat yhteen kuolleiden päivänä

1600-luvulla tapahtui väistämätön: espanjalaisten pyhäinpäivästä ja asteekkien kuoleman juhlan perinteistä muovaantui vähitellen yksi ainoa juhla.

Lähetyssaarnaaja Francisco de Burgoa kuvaili inhoten:

”Intiaanien keskuudessa juopumus on yhtä pysyvä olotila kuin heidän pakanalliset rituaalinsa. Kun he hautaavat sukulaisensa ja ystävänsä, he nauttivat pakanallisia taikauskoonsa liittyviä aterioita. Pakanallinen perinne on niin voimakas, että jopa parhaat kristitytkin omaksuvat sen.”

Vuodelta 1740 peräisin olevassa tekstissä Francisco de Ajofrín -niminen pappi käyttää juhlasta ensimmäistä kertaa sen nykyistä nimeä ja hän mainitsee useita tapoja, jotka ovat yhä vallalla:

”Ennen kuolleiden päivää myydään tuhansia pieniä sokerimassasta tehtyjä lammas- ja karitsafiguureja, jotka annetaan lapsille. Myös [suklaasta tai sokerimassasta tehtyjen] ruumisarkkujen, hautakivien sekä vainajien, pappien, munkkien, nunnien, piispojen ja ratsastajien figuurien kysyntä on suurta.”

Kuolleiden päivä nykymuodossaan on lähes 300 vuotta vanha juhla, mutta sitä vietettiin pitkään yksityisesti perheen tai suvun kesken.

Sokerikalloa koristellaan kuolleiden päiväksi

Sokerikalloihin maalataan värikkäitä koristekuvioita kuolleiden päivää varten.

© Shutterstock

Meksikon lapset ahmivat namukalloja

Ennen marraskuun 2. päivää kaupat pursuavat tuhansia sokerimassa­kalloja, joita paikalliset kutsuvat
nimellä calaveras.

Asiakkaat saattavat pyytää myyjää kirjoittamaan kalloon vainajan nimen, minkä jälkeen kallo asetetaan kotialttarille tai haudalle tai annetaan lapsille.

Kallot ovat ilmeisesti sekoitus asteekkien tavasta syödä ihmisruumin osien muotoisia ruokia ja espanjalaisten keskiaikaisesta tavasta syödä makeaa leipää ja makeisia pyhäinpäivänä.

Tämä johtui siitä, että juhlan liittyvät asteekkipiirteet, kuten amaranttileipä ja huoleton suhtautuminen kuolemaan, olivat espanjalaisviranomaisten mielestä vaarallisia.

Espanjalaiset pelkäsivät, että intiaanien oma identiteetti vahvistuisi ja he nousisivat kapinaan.

Siksi he vuonna 1766 rajoittivat alkoholin myyntiä kello 21:n jälkeen ja jopa kielsivät ihmisten kokoontumisen hautausmaille 2. marraskuuta.

Itsenäisyys voimisti juhlintaa

Kuolleiden päivää vietettiin melko hiljaisesti Meksikon itsenäisyysjulistukseen vuoteen 1821 asti.

Meksikon irtautuminen Espanjasta johti asteekkiperinteiden uuteen kukoistukseen.

Marraskuun 2. päivästä tuli todellinen kansanjuhla, eikä vain kuoleman vaan myös juuri vahvistuneen meksikolaisen kansallistunteen ylistys.

Itsenäistymisen jälkeen sikäläiset aristokraatit saivat pelätä levottomuuksia, joita tequilasta päihtyneet kansanjoukot aiheuttivat.

Vuonna 1847 alkoholiliikkeet määrättiin siksi lyhentämään aukioloaikojaan kuolleiden päivän juhlan aikoihin kahdella kolmella tunnilla päivässä.

  1. marraskuuta samana vuonna samana vuonna The North American Star -lehti kirjoitti:

”Eilinen, juhlan ensimmäinen päivä, sujui hiljaisesti ja rauhallisesti, ilman häiriöitä, ja uskomme, että voimme kirjoittaa samoin tästä ja huomisestakin.”

Pääsyy siihen, että lehti kirjoitti näin, oli se, että hallitus ja maan ”kruunaamaton hallitsija” Santa Anna painostivat kaikkia Meksikon tiedotusvälineitä uutisoimaan vain kirkollisista tapahtumista ja jättämään huomiotta kansanperinteet ja juhlakulkueet.

Vain yksi julkaisu uskalsi poiketa joukosta: Meksikon ensimmäinen kuvalehti, El Calavera (”Kallo”), jonka ensi numero ilmestyi tammikuussa 1847.

El Calaveran sivut pullistelivat pilapiirroksia, joissa pilkattiin maan korruptoituneita poliittikkoja ja aristokraatteja muun muassa kuvaamalla heidät luurankoina.

Viranomaiset lakkauttivatkin lehden vain 31 numeron jälkeen, ja sen toimittajat vangittiin ja asetettiin syytteeseen kapinaan yllyttämisestä.

Vaikka sanomalehti lakkautettiin, sen hahmot jäivät elämään.

Luurangosta tuli kuolleiden päivän symboli

1880-luvulla taiteilija José Guadalupe Posada alkoi piirtää luurankoja, jotka oli puettu ylimystön vaatteisiin.

Aluksi piirrokset oli tarkoitettu vain laulunsanojen kuvitukseksi, mutta kun yhteiskunnalliset jännitteet kasvoivat vuoden 1900 tienoilla, Posada alkoi kuvata vallanpitäjiä pyöräilevinä, juopottelevina ja tanssivina luurankoina.

Yksi Posadan tunnetuimmista hahmoista on luurankonainen La Calavera Catrina (Kallo-Katriina), josta muodostui vähitellen kuolleiden päivän juhlan kasvot.

Meksikon verisen vallankumouksen alkuvaiheissa vuonna 1910 pilapiirrosten lisäksi julkaistiin runoja, jotka kuolleiden päivänäkin esitettynä huokuivat kovaa yhteiskuntakritiikkiä.

La Opinion -lehdessä julkaistiin kolmen vuoden väkivaltaisuuksien jälkeen 4. marraskuuta 1913 runo:

”En aio mennä hautausmaalle / miksi niin tekisin? / se olisi huono idea / nähdä niin paljon leskiä / surevia ja katuvia / en halua nähdä tyttären tuskaa / jolle ei löydy lohdutusta / näet hänet tänään / isänsä haudalla / mutta tapaat hänet myöhemmin / kaduilla ja toreilla / jossa hänen on pakko myydä itseään.”

Kaikki Calavera-runot eivät olleet näin vakavia. Juhlien aikaan perheenjäsenille lähetettiin myös nimettömiä pilaloruja, joissa oli rutkasti mustaa huumoria.

Madagaskarilaiset juhlivat vainajia

Madagaskarilla pidetään juhlat ruumiille, jotta vainajien sielut näkevät itseään arvostettavan.

© Alamy/Imageselect

Edesmenneitä ei unohdeta

Meksiko ei ole ainoa maa, jossa kuolemaa juhlitaan erikoisilla rituaaleilla. Niin Euroopassa kuin Aasiassakin on maita, joissa sukulaiset ja ystävät kokoontuvat vuosittain muistelemaan edesmenneitä.

Tunnetuin kuolemaan liittyvä juhla on halloween, joka juontuu alun perin talven aloittaneesta kelttiläisestä samhain-nimisestä sadonkorjuujuhlasta.

Myöhemmin katolinen kirkko omi juhlaperinteen ja juhlan keskiöön nousivat pyhien kunnioittaminen ja vainajien puolesta rukoilu.

Yhdysvalloissa samhainista muodostui naamiaisjuhla, joka on levinnyt eri puolille maailmaa.

Huolimatta halloweenin levinneisyydestä monissa maissa pidetään kiinni omista kuolemaan liittyvistä perinteistä.

Boliviassa vainajien kallot saavat kukkaseppeleen, kun taas Nepalissa kuljetetaan lehmiä pitkin katuja, sillä niiden uskotaan johdattavan vainajien sielut tuonpuoleiseen.

Raha virtaa kuolleiden päivänä

Kun elintaso toisen maailmansodan jälkeen yleisesti kohosi, tuhannet aivan tavallisetkin yhdysvaltalaiset pystyivät matkustamaan ulkomaille.

Monet suuntasivat etelään Meksikoon, jossa kuolleiden päivästä tuli matkailijoiden keskuudessa suosittu tapahtuma.

Matkatoimistot alkoivat pian järjestää juhlan aikana retkiä hautausmaille.

Meksikon matkailuministeriö halusi luonnollisesti osansa kakusta, ja vuonna 1971 järjestettiin mainoskampanja, jossa kuolleiden päivä esitettiin enemmänkin värikkäänä kansanjuhlana kuin yksityisenä pyhäpäivänä, jollainen se oli ollut.

Joissakin kaupungeissa alettiin järjestää suuria juhlia, joihin kuului sokerikallokilpailu, paraati ja ruokakojuja, ja hautausmailta tallennettiin televisio-ohjelmaa – kaikki lähinnä turistien iloksi.

Kaiken kruunasi usein vierailu tavallisessa kodissa, jossa vieraat pääsivät tutustumaan käteistä vastaan aitoon kotialttariin, kuuntelemaan kertomuksia vainajista ja kumoamaan tequilaryypyn.

Kohtaus James Bond -elokuvasta ”Spectre”

Bond-filmi Spectreä varten valmistettiin useita isoja luurankonaamioita, jossa agentti 007 jahtaa roistoa kuolleiden päivän paraatin aikana.

© James Bond Films/Business-insider/Clipstill

James Bond synnytti uuden katujuhlan

Bond-filmissä Spectre (2015) brittiagentti ajaa takaa roistoa Méxicon kaupungin halki kuolleiden päivän kulkueen aikana.

Todellisuudessa kaupungissa ei ollut koskaan järjestetty tällaista kulkuetta.

Aloituskohtaus teki kaupungin matkailuviranomaisiin, poliitikoihin ja tapahtumajärjestäjiin kuitenkin suuren vaikutuksen, ja idean
taloudelliset mahdollisuudet tajuttiin.

Filmin paraatista tehtiinkin totta jo vuonna 2016, jolloin luurankokulkueeseen ja katujuhlaan osallistui yli 100 000 ihmistä.

Kuolleiden päivä ei enää olekaan vain perhejuhla vaan koko kaupungin juhla.

Vaikka turismi sai aikaan muutoksia, Meksiko oli kuitenkin yhä iso maa, ja vanhoja perinteitä vaalitaan edelleen sen sadoissa maalaiskylissä.

Tanssivien luurankojen ja sokerikallojen syvempää merkitystä saattaa olla vaikeaa ymmärtää, mutta neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein kiteytti Meksikon-vierailullaan vuonna 1931 sen näin:

”Joka puolella Meksikoa kuolema ja elämä sekoittuvat jatkuvasti. Kuolleiden päivänä pienet lapset ahtavat itseensä sokerikalloja ja suklaa-arkkuja ja leikkivät luurangon muotoisilla leluilla.”

Meksikolaisten tunnusomaisin juhla ei olekaan missään tapauksessa vain pelkkää kuolleiden juhlintaa vaan myös riemullista elämän ylistystä.