Stephanus Bourbonilaiselle selvisi vuonna 1250, että ranskalaiset pitivät koiraa pyhimyksenä. 

© Bridgeman

Koirakultti: Kristityt rukoilivat sankarikoiraa 700 vuotta

Katoliset ranskalaiset uskoivat Guinefort-koiran parantavaan voimaan satojen vuosien ajan. Kirkko yritti lopettaa koiran rukoilemisen, mutta perinne jatkui Etelä-Ranskassa aina 1900-luvulle saakka.

tiistai 6. kesäkuuta 2017 teksti Natasja Broström & Jeppe Nybye

Dominikaanimunkki Stephanus Bourbonilainen ei ollut uskoa korviaan, kun hänen edessään seisova vanha eukko toisti samaa, mitä hän oli kuullut muuallakin: Villars-les-Dombesin kylän lähistöllä sijaitsevassa metsikössä tapahtui ihmeitä.

Muut naiset vahvistivat eukon puhuvan totta ja kertoivat äitien vievän kuolemansairaita lapsiaan lehtoon ja sitovan lasten vaatteita puiden oksiin siinä toivossa, että lapset parantui­sivat. 

Joskus äidit myös jättivät lapsensa yksin metsikköön, ja kun he myöhemmin palasivat, lapset olivat parantuneet. Kii­tos ihmeparantumisista kuului pyhälle Guinefortille, joka oli haudattu metsikköön.

Stephanus Bourbonilainen ei ollut koskaan aiemmin kuullut Guinefort-nimisestä pyhimyksestä, ja naisten kerto­mus haiskahti hänestä vahvasti taikauskolta, jota hänet oli lähetetty Dombesin alueelta kitkemään.

Paavi Gregorius IX oli vuonna 1231 määrännyt dominikaa­ni- ja fransiskaani­sääntökunnat johtamaan katolisen kirkon pyhää inkvisitiota. 

Inkvisiittori Stephanus Bourbonilainen oli saanut tehtäväkseen matkustaa ympäri Ranskan maaseutua tutkimassa, olivatko maalaiset kunnon kristittyjä vai rehottiko syrjäseuduilla taikausko.

Naisten kuvailemat rituaalit viittasivat vahvasti jälkimmäiseen, ja Stephanus ­ryhtyi oitis tutkimaan asiaa. Jonkin ajan kuluttua totuus valkeni hänelle kaikessa hämmentävyydessään.

”Luulin olevani pyhimyksen jäljillä. Lopulta minulle kuitenkin selvisi, että kyse olikin koirasta”, Stephanus kirjoitti tuohtuneena taikauskoa käsittelevässä tutkielmassaan De Supersticione.

Sankarikoiran hauta tuhottiin

Perimätiedon mukaan Guinefort oli ­ollut 1200-luvulla eläneen ritarin vinttikoira. Kerran ritari lähti met­sälle ja jätti Guinefortin vartioimaan kehdossa nukkuvaa poikaansa. 

Kun ritari palasi kotiin, hän löysi tyhjän kehdon kaatuneena ja sen ­luota koiran suu veressä. Ritari luuli ­koiran raadelleen poikansa ja tappoi sen siihen paikkaan. 

Yhtäkkiä jostain kuului vauvan itkua, ja ritari löysi kaa­tuneen kehdon alta poikansa ja kuol­leen­ kyykäärmeen, jonka Guinefort-koira oli tappanut vauvaa suojellak­seen. Häpeissään rita­ri hau­tasi Guinefort-koiran kaivoon ja istutti sen ympärille puita muistomerkiksi.

Seudun asukkaat ­ottivat tavakseen rukoilla ­uskollisen Guinefortin haudalla. He uskoivat, että Guinefort estäisi myös heidän lapsiaan sai­rastumasta.

Vaikka tarina oli liikuttava, Stephanus Bourbonilainen pysyi lujana: katolisen kirkon opetuksen mukaan eläimet eivät voineet olla pyhimyksiä. Hän määräsi paikallisen aatelismiehen hävittämään metsikön, jossa taikauskoista koirakulttia oli har­joitettu. 

Guinefortin hau­ta tuhottiin ja sen luut kaivettiin maasta ja poltettiin. Dombesin asukkaita uhat­tiin tuntuvilla ­sakoilla tai ­jopa omaisuuden takavarikoinnilla, jos he vie­lä uskaltaisivat ­rukoilla koiraa.

Stephanus Bourbonilainen palasi tyytyväisenä Lyoniin ja uskoi lopun elä­määnsä tehneensä lopun koirapyhimyksen palvonnasta. Siinä hän kuitenkin erehtyi pahan kerran.

Köyhä kansa haki lohtua koirasta

Kirkko unohti pian Villars-les-Dombesin koirapyhimyksen, mutta tienoon köyhät asukkaat eivät hylänneet uskol­lista Guinefortia.

Dombesin seudulla kärsittiin nälästä ja korkeasta lapsikuolleisuudesta. Pelloilta ei saatu satoa, sillä muuan paikallinen aatelismies oli johtanut vettä köy­hien maanviljelijöiden pelloille kasvattaakseen lammissa kalaa myytäväksi. 

Lisäksi kosteikoissa sikisi runsaasti hyttysiä, jotka levittivät muun muassa malariaa ja aiheuttivat lasten kuolemia. Niinpä vanhemmat kävivät yhä salaa ­rukoilemassa apua lapsilleen Guinefortin haudalla.

Uskomus ihmeitä tekevästä koirasta levisi vähitellen muualle Ranskaan, ja 1300-luvulla Guinefortin tarina sulautui kirkon hyväksymän pyhimyksen, pyhän Guni­forton legendaan. 

Vuosisatojen ajan etenkin Etelä-Ranskan ja italialaisten ­Pavian ja Milanon kaupunkien asukkaat rukoilivat pyhää Gunifortoa/Guinefortia, joiden puoleen käännyttiin erityisesti ruton uhatessa.  

Koirapyhimystä väitettiin vitsiksi

Vuonna 1879 kirkon arkistonhoitaja ­Louis Augustin Vayssière alkoi tutkia ­pyhän Guinefortin tarinan alkuperää ja törmäsi koiranpalvontasyytöksiin. 

Hän oli sattumalta törmännyt ­Stephanus Bourbonilaisen kirjoituksiin Guinefortista ja oli ­perehtynyt tapauk­seen huomattuaan sen liittyvän hänen omaan kotiseutuunsa. 

Vayssière haastatteli Dombesin asukkaita ja sai selville, että nämä vaelsivat yhä Guinefortin tuhotulle haudalle rukoi­lemaan isäntänsä väärin ­perustein surmaamaa vinttikoiraa.

Vayssièren mukaan Guinefortia rukoilevat syyllis­tyivät epäjumalanpalvontaan, ja hän odotti kirkon tuomitsevan syylliset. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. 

Vuonna 1886 J. Delaigue -niminen pappi laati selonteon, jossa hän totesi dombesilaisten aikoinaan huijanneen Step­hanus Bourbonilaista. Hän väitti paikallisten vain halunneen pilailla munkin kustannuksella ja väittä­neen siksi paikallisten rukoilevan koiraa.

Delaiguen mukaan Guinefortin haudalla rukoilevat ihmiset eivät siis ­olleetkaan tehneet syntiä, sillä he olivat tienneet rukoilevansa ihmispyhimystä. 

Delaigue esitti, että koska Guinefortin hauta oli suosittu pyhiinvaelluskohde, sen paikalle rakennettaisiin kirkko. Näin seurakunta voisi saada kerätä lisätuloja haudalla vierailevilta pyhiin­vaeltajilta.

Kirkkoa ei kuitenkaan koskaan rakennettu, ja ihmiset rukoilivat entiseen ­tapaan Guinefortia. 

Guinefortin haudalla kävi vielä 1900-luvun alussa naisia rukoilemassa sairaiden lastensa puolesta ja jättämässä hautapaikalle kolikoita tai ­pieniä kenkiä siinä toivossa, että heidän lapsensa oppisivat pian kävelemään.

Koirapyhimyksen kultti alkoi hiipua vasta 1930-luvulla. Syynä oli luultavasti Länsi-Euroopan elintason vähittäinen kohentuminen sekä terveydenhuollon ja lääkkeiden kehittyminen.

Dombesin seudun hetteiköt kuivattiin, eivätkä ne enää uhanneet seudun asukkaiden terveyttä kuten aiemmin. Niinpä maaseudun asukkailla ei enää ollut tarvetta rukoilla apua korkeammilta voimilta sairauden uhatessa.  

Ihmissyöjästä tuli pyhimys

Pyhä Kristoforos kuvattiin usein koiranpäisenä.

© Ikonen-Museum, Recklinghausen

Guinefort ei suinkaan ole ­ainoa koiramainen pyhimys. Ortodoksisen kirkon mukaan nimittäin pyhä Kristoforos oli ennen kristinuskoon kääntymistään yli kaksimetrinen koiran­päinen kannibaali.

Perimätiedon mukaan 200-luvulla Kaanaassa elänyt Kristo­foros halusi palvella kaikkein mahtavinta hallitsijaa. Ensin hän palveli Kaanaan kuningasta, mutta pettyi huomatessaan, että tämä pelkäsi paholaista. 

Sitten hän tarjoutui palvelemaan rosvopäällikköä, joka kutsui itseään ­paholaiseksi. Pian ­Kristoforos kuitenkin huomasi, että ryöväri pelkäsi Kristusta. 

Niinpä Kristo­foros kääntyi ­kristityksi ja ryhtyi palvelemaan Kristusta auttamalla pyhiin­vaeltajia vaarallisen virran yli.

Etenkin vanhoissa bysanttilaisissa ­ikoneissa pyhä Kristoforos kuvataan yleensä koiranpäisenä. Myöhemmässä läntisessä kirkkotaiteessa hänet kuvataan yleensä vain suurikokoisena miehenä, joka kantaa Jeesus­-lasta ­kuohuvan virran poikki.

Ehkä sinua kiinnostaa...