Parta on jättänyt jälkensä maailmanhistoriaan vuosituhansien ajan. Spartalaiset nöyryyttivät pelkureina pitämiään sotilaita ajamalla heidän partansa, ja Egyptin faraot käyttivät tekopartaa päästäkseen lähemmäs jumalia.
1800-luvulla brittilääkärit suosittelivat potilailleen partaa suojaksi sairauksia vastaan.
2. Pelkureilta ajeltiin parta
Antiikin Kreikassa jokainen itseään kunnioittava mies antoi partansa kasvaa, sillä partaa pidettiin merkkinä älykkyydestä ja korkeasta sosiaalisesta asemasta. Kreikkalaisen Spartan kaupunkivaltion soturit eivät olleet poikkeus. He pitivät parrastaan hyvää huolta ja siistivät sen aina ennen taistelua.
Kreikkalais-roomalainen kirjailija Plutarkhos lainasi spartalaista sanontaa: ”Annan partani kasvaa, jotta voin nähdä sen harmaantuvan ja muistuttaa itseäni elämään sen arvoisesti.”
Spartalaisille mikään ei ollut halveksuttavampaa kuin pelkuruus taistelussa, sillä pelkuri asetti toverinsa vaaraan ja petti koko yhteisön. Pelkurit pakotettiin pukeutumaan huomiota herättävään asuun ja ajamaan pois puolet parrastaan. Näin kaikki yhteisön jäsenet näkivät, että kyseinen henkilö oli halveksittu hylkiö.
Sotilaallisuuteen perustuvassa Spartassa nöyryytys oli paljon pahempi rangaistus kuin ruumiillinen kuritus, ja se varjosti koko sukua sukupolvien ajan: pelkurin tyttärillä oli vaikeuksia saada aviomies.
4. Parran ajaminen johti sotaan
Joskus parran ajaminen voi osoittautua kohtalokkaaksi. Sen sai kokea Ranskan Ludvig VII, kun hän 1100-luvun puolivälissä palasi kotiin sodasta Champagnen herttuakuntaa vastaan kasvot sileiksi ajeltuna.
Väitetään, että kuningas oli ajanut partansa katumusharjoituksena sen jälkeen kun hänen sotilaansa olivat vuonna 1142 polttaneet elävältä 1 500 kirkkoon paennutta miestä, naista ja lasta. Katumuksen osoitukseksi kuningas ajoi itsensä sileäleukaiseksi pappien tapaan.
Ludvigin vaimo Eleonoora Akvitanialainen ei kuitenkaan pitänyt miehensä uudesta ulkonäöstä ja käski tämän kasvattaa partansa takaisin. Kun kuningas kieltäytyi, heidän välinsä viilenivät, ja pari erosi kymmenen vuoden kurjan yhteiselon jälkeen.
Vain kahdeksan viikkoa avioeron jälkeen Eleonoora avioitui Englannin kuninkaan Henrik II:n kanssa. Henrikin oli määrä saada vaimonsa myötäjäisinä kaksi maakuntaa Etelä-Ranskasta, mutta Ludvig kieltäytyi luopumasta niistä, ja seurauksena oli sota Ranskan ja Englannin välillä. Konflikti päättyi lopullisesti vasta yli 300 vuotta myöhemmin satavuotisen vuoden sodan loputtua.
6. Protestantit kapinoivat parroillaan
Reformaation aikana protestantit pyrkivät erottumaan katolilaisista. Katoliset papit ja munkit olivat tuohon aikaan aina parrattomia, sillä karvattomia kasvoja pidettiin merkkinä nöyryydestä. Kun Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari vuonna 1521 julisti uskonpuhdistuksen isän, Martti Lutherin, lainsuojattomaksi harhaoppiseksi, Luther joutui piiloutumaan ja kasvattamaan parran, jotta häntä ei tunnistettaisi.
Pian monet protestantit alkoivat jäljitellä häntä ja kasvattivat itselleen parran. Lisäetuna oli se, että parta sai heidät muistuttamaan Vanhan testamentin profeettoja.
Saksalainen protestantti Johann Eberlin von Günzburg jopa haaveili maailmasta, jossa kaikilla miehillä oli parta:
”Kaikilla miehillä on oltava parta. Sileäkasvoiset miehet joutuvat tuomiolle.”
8. Kaikki halusivat nähdä parrakkaan naisen
Kun Annie Jones syntyi Virginiassa Yhdysvalloissa vuonna 1865, hänen vanhempansa järkyttyivät – vauvan kasvot olivat kauttaaltaan karvaiset. Oletettavasti Jonesilla oli harvinainen hypertrikoosi-geenivirhe. Vanhemmat alkoivat pian tahkota rahaa tyttärensä ulkonäöllä. He ”vuokrasivat” vain vuoden ikäisen tyttärensä kohutulle liikemiehelle P. T. Barnumille, joka ansaitsi miljoonia esittelemällä eri tavoin poikkeavia ihmisiä ”Barnum’s American Museum” -museossaan.
Kun Barnum tajusi, miten hyvä tulonlähde Annie oli, hän lupasi maksaa tytön äidille 150 dollaria viikossa vauvan esittelemisestä. Jones esiintyi aikuisenakin P. T. Barnumin kiertävässä sirkuksessa, ja hänet tunnettiin kaikkialla Yhdysvalloissa ”Parrakkaana naisena”.
Jones oli yksi Barnumin vetonauloista ja ”luonnonoikkujen” oikeuksien vankkumaton puolustaja. Vuonna 1902 Jones sairastui ja kuoli vain 37-vuotiaana.
10. Lääkärit käskivät potilaidensa kasvattaa parran
”Parrattomuus on yleinen fyysisen ja moraalisen heikkouden merkki”, väitetään The Philosophy of Beards -kirjassa vuodelta 1854. Myös monet lääkärit puolustivat parran terveysvaikutuksia.
1850-luvulla Britannian lääkärit alkoivat kehottaa potilaitaan kasvattamaan parran suojaksi keuhkoputkentulehdukselta ja muilta hengityselinsairauksilta, jotka olivat yleisiä vaivoja savusumun piinaamassa Lontoossa. Heidän mukaansa parta toimi kuin suodatin, joka esti taudinaiheuttajia ja ilmansaasteita kulkeutumasta nieluun.
Osa lääkäreistä taas uskoi, että parta auttoi rentouttamaan kurkkua, mikä oli erityisen tärkeää työkseen puhuville. Esimerkiksi Hampshire Advertiser -lehdessä väitettiin vuonna 1861, että sileäleukaiset papit suorastaan kerjäsivät ”kaikenlaisia keuhkovaivoja”.
Todellisuudessa parta on suurempi terveysriski kuin sileäksi ajeltu leuka. Tutkimukset osoittavat, että parrassa voi elää runsaasti bakteereita.