Parrakkaita miehiä

Parralla on ollut osansa niin sodissa kuin uskomushoidoissakin

Esihistoriassa partakarvat nypittiin yksitellen simpukalla, ja myöhemmin jotkut naiset ovat elättäneet itsensä parrallaan. Esittelemme 10 hullua faktaa parran historiasta.

Esihistoriassa partakarvat nypittiin yksitellen simpukalla, ja myöhemmin jotkut naiset ovat elättäneet itsensä parrallaan. Esittelemme 10 hullua faktaa parran historiasta.

Smith Archive/Imageselect

Parta on jättänyt jälkensä maailmanhistoriaan vuosituhansien ajan. Spartalaiset nöyryyttivät pelkureina pitämiään sotilaita ajamalla heidän partansa, ja Egyptin faraot käyttivät tekopartaa päästäkseen lähemmäs jumalia.

1800-luvulla brittilääkärit suosittelivat potilailleen partaa suojaksi sairauksia vastaan.

Simpukankuori partateränä

Historian aamuhämärissä parta ajettiin simpukankuorilla, mutta jo muinaiset Egyptiläiset käyttivät metallisia partaveitsiä.

© Artokoloro/Imageselect & Shutterstock

1. Simpukka oli ensimmäinen partaveitsi

Esihistoriallisena aikana parran ajaminen edellytti korkeaa kipukynnystä. 30 000 vuotta vanhoissa luolamaalauksissa on kuvattu parrattomia miehiä, ja antropologit uskovat, että he nyppivät partakarvansa käyttämällä simpukoita pinsetteinä – mahdollisesti välttääkseen paleltumia talvella.

Muut löydöt samalta ajalta viittaavat siihen, että partaveitsinä käytettiin myös teroitettuja piikiviä. Brasilian alkuasukkaat ajelivat partansa jopa hainhampailla. Ensimmäiset metalliset partaveitset olivat kuparia, ja ne valmistettiin Intiassa ja Egyptissä vuoden 3000 eaa. tienoilla.

Euroopassa parran ajaminen yleistyi Rooman kuninkaan Lucius Tarquinius Priscuksen aikana 600-luvulla eaa. Historioitsija Liviuksen mukaan hän oli ensimmäinen sileäleukainen kuningas.

2. Pelkureilta ajeltiin parta

Arkhidamos III

Spartan kuninkailla, kuten Arkhidamos III:lla (hallitsi 361–338 eaa.), oli lähes poikkeuksetta muhkea parta.

© Marie-Lan Nguyen

Antiikin Kreikassa jokainen itseään kunnioittava mies antoi partansa kasvaa, sillä partaa pidettiin merkkinä älykkyydestä ja korkeasta sosiaalisesta asemasta. Kreikkalaisen Spartan kaupunkivaltion soturit eivät olleet poikkeus. He pitivät parrastaan hyvää huolta ja siistivät sen aina ennen taistelua.

Kreikkalais-roomalainen kirjailija Plutarkhos lainasi spartalaista sanontaa: ”Annan partani kasvaa, jotta voin nähdä sen harmaantuvan ja muistuttaa itseäni elämään sen arvoisesti.”

Spartalaisille mikään ei ollut halveksuttavampaa kuin pelkuruus taistelussa, sillä pelkuri asetti toverinsa vaaraan ja petti koko yhteisön. Pelkurit pakotettiin pukeutumaan huomiota herättävään asuun ja ajamaan pois puolet parrastaan. Näin kaikki yhteisön jäsenet näkivät, että kyseinen henkilö oli halveksittu hylkiö.

Sotilaallisuuteen perustuvassa Spartassa nöyryytys oli paljon pahempi rangaistus kuin ruumiillinen kuritus, ja se varjosti koko sukua sukupolvien ajan: pelkurin tyttärillä oli vaikeuksia saada aviomies.

Abraham Lincolnin ”kipparinparta” on yksi historian kuuluisimmista parroista. Ilman 11-vuotiasta Grace Bedelliä Lincolnia ei ehkä koskaan olisi valittu Yhdysvaltojen 16. presidentiksi.

Vuoden 1860 vaalikampanjan aikana siloposkinen Lincoln sai Gracelta kirjeen, jossa tämä kehotti häntä kasvattamaan parran.

”Parrakkaana näytätte paremmalta, koska kasvonne ovat niin laihat. Naiset pitävät parroista ja kehottavat miestäänkin äänestämään teitä, ja sitten teistä tulee presidentti”, Grace kirjoitti.

Abraham Lincoln noudatti Gracen neuvoa. Hän kasvatti tunnusmerkikseen muodostuneen parran ja voitti myöhemmin samana vuonna pidetyt presidentinvaalit. Ollessaan matkalla virkaanastujaisiinsa Washingtoniin helmikuussa 1861 Lincoln vieraili Gracen kotona New Yorkin Westfieldissä tapaamassa nuorta kannattajaansa.

”Näetkö? Pidin parran sinun vuoksesi”, tuleva presidentti totesi ja kätteli Gracea.

Abraham Lincoln oli Yhdysvaltojen ensimmäinen parrakas presidentti, ja myös seuraavilla seitsemällä presidentillä oli parta.

Parraton Abraham Lincoln
© The Library of Congress

Abraham Lincoln ILMAN partaa (1860)

51-vuotias Lincoln oli ollut koko ikänsä sileäksi ajeltu.

Parrakas Abraham Lincoln
© Library of Congress

PARRAKAS Abraham Lincoln (1861)

Vaalivuonna 1860 Lincoln kasvatti komean parran, joka teki hänestä isällisemmän näköisen.

4. Parran ajaminen johti sotaan

Ranskan kuningas Ludvig VII

Ludvig VII kokeili elämänsä aikana monenlaisia partamalleja, mutta parran ajaminen kokonaan pois oli liikaa hänen vaimolleen.

© Granger/Imageselect

Joskus parran ajaminen voi osoittautua kohtalokkaaksi. Sen sai kokea Ranskan Ludvig VII, kun hän 1100-luvun puolivälissä palasi kotiin sodasta Champagnen herttuakuntaa vastaan kasvot sileiksi ajeltuna.

Väitetään, että kuningas oli ajanut partansa katumusharjoituksena sen jälkeen kun hänen sotilaansa olivat vuonna 1142 polttaneet elävältä 1 500 kirkkoon paennutta miestä, naista ja lasta. Katumuksen osoitukseksi kuningas ajoi itsensä sileäleukaiseksi pappien tapaan.

Ludvigin vaimo Eleonoora Akvitanialainen ei kuitenkaan pitänyt miehensä uudesta ulkonäöstä ja käski tämän kasvattaa partansa takaisin. Kun kuningas kieltäytyi, heidän välinsä viilenivät, ja pari erosi kymmenen vuoden kurjan yhteiselon jälkeen.

Vain kahdeksan viikkoa avioeron jälkeen Eleonoora avioitui Englannin kuninkaan Henrik II:n kanssa. Henrikin oli määrä saada vaimonsa myötäjäisinä kaksi maakuntaa Etelä-Ranskasta, mutta Ludvig kieltäytyi luopumasta niistä, ja seurauksena oli sota Ranskan ja Englannin välillä. Konflikti päättyi lopullisesti vasta yli 300 vuotta myöhemmin satavuotisen vuoden sodan loputtua.

Farao ja metalliparta

Naisfarao Hatšepesut kuvattuna faraoille tyypillisessä metalliparrassa.

© ArchaiOptix

5. Metalliparta teki faraosta jumalan kaltaisen

Egyptiläiset kiinnittivät paljon huomiota ulkonäköön. He pitivät vartalon karvoitusta sivistymättömänä ja ajelivat ihokarvansa pois. Parranajoon varustauduttiin jopa tuonpuoleisessa; egyptiläisistä hautakammioista tehdyt löydät osoittavat, että varakkaat vainajat saivat usein jalokivikoristeisia partaveitsiä mukaansa manan majoille.

Faraot käyttivät metallista irtopartaa. Vaikka faraoille kasvoi luultavasti aivan normaalisti parta, historioitsijat arvelevat metalliparran käytön johtuneen yleisestä ihokarvojen vastaisuudesta. Faraot käyttivät tekopartaa uskonnollisten rituaalien aikana osoittaakseen olevansa yhteydessä jumaliin, joille kuvattiin usein pitkä parta.

Yksi merkittävimmistä parrakkaista jumalista oli kuoleman ja tuonpuoleisen herra Osiris. Faraoiden hautaan pantiin Osiriksen parran kopio helpottamaan faraon ylösnousemusta tuonpuoleisessa. Jopa naisfarao Hatšepesut käytti partaa merkiksi siitä, että hän oli jumalten valittu.

6. Protestantit kapinoivat parroillaan

Parrakas Martti Luther

Martti Luther matkusti ympäri Saksaa saarnaamassa salanimellä ”Junker Jörg” eli ”Junkkari Jörg”.

© nevsepic.com.ua

Reformaation aikana protestantit pyrkivät erottumaan katolilaisista. Katoliset papit ja munkit olivat tuohon aikaan aina parrattomia, sillä karvattomia kasvoja pidettiin merkkinä nöyryydestä. Kun Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari vuonna 1521 julisti uskonpuhdistuksen isän, Martti Lutherin, lainsuojattomaksi harhaoppiseksi, Luther joutui piiloutumaan ja kasvattamaan parran, jotta häntä ei tunnistettaisi.

Pian monet protestantit alkoivat jäljitellä häntä ja kasvattivat itselleen parran. Lisäetuna oli se, että parta sai heidät muistuttamaan Vanhan testamentin profeettoja.

Saksalainen protestantti Johann Eberlin von Günzburg jopa haaveili maailmasta, jossa kaikilla miehillä oli parta:

”Kaikilla miehillä on oltava parta. Sileäkasvoiset miehet joutuvat tuomiolle.”

Antoon van Dyck, Ambrose Burnside ja Napoleon III tunnetaan nykyään ensisijaisesti huomiota herättävistä parroistaan, jotka synnyttivät aivan uudenlaisia partamuoteja.

Ambrose Burnside partoineen
© Library of Congress

Kenraali oli pulisonkien pioneeri

Ambrose Burnside oli Unionin armeijan kenraali Yhdysvaltojen sisällissodassa. Sekä sotilaat että siviilit jäljittelivät hänen muhkeita pulisonkejaan aina 1900-luvulle asti, ja hän myös lainasi nimensä englannin kielen pulisonkeja tarkoittavalle sanalle sideburns. 1960-luvulla pulisongit nousivat taas muotiin hippien mukana.

Antoon van Dyck partoineen
© Sotheby’s

Taidemaalari on yhä esikuvana

Antoon van Dyck oli 1600-luvun alussa vaikuttanut flaamilainen taidemaalari. Nykyään moni tuntee hänen nimensä kuitenkin ehkä parhaiten partatyylistä, johon kuuluu pukinparta ja viikset. Van Dyckin parta on innoittanut miehiä vuosisatojen ajan vallankumousjohtaja Vladimir Leninistä Hollywood-tähti Johnny Deppiin.

Napoleon III partoineen
© Napoleonic Museum

Epäkäytännöllinen parta nousi muotiin

Napoleon III oli Napoleon Bonaparten veljenpoika ja Ranskan keisari vuosina 1852–1870. Hänen kasvojaan koristi äärimmäisyyksiin viety van Dyck -parta. Siihen kuuluivat pitkät, suippenevat ja varsin epäkäytännölliset viikset. Keisarin partamallia kutsuttiin ”keisarilliseksi parraksi”, ja se oli hyvin yleinen Ranskassa 1800-luvun lopulla.

8. Kaikki halusivat nähdä parrakkaan naisen

Annie Jones

Sirkuksissa on kautta historian esiintynyt parrakkaita naisia, mutta P. T. Barnumin sirkuksen Annie Jones on heistä luultavasti tunnetuin.

© bewulf1

Kun Annie Jones syntyi Virginiassa Yhdysvalloissa vuonna 1865, hänen vanhempansa järkyttyivät – vauvan kasvot olivat kauttaaltaan karvaiset. Oletettavasti Jonesilla oli harvinainen hypertrikoosi-geenivirhe. Vanhemmat alkoivat pian tahkota rahaa tyttärensä ulkonäöllä. He ”vuokrasivat” vain vuoden ikäisen tyttärensä kohutulle liikemiehelle P. T. Barnumille, joka ansaitsi miljoonia esittelemällä eri tavoin poikkeavia ihmisiä ”Barnum’s American Museum” -museossaan.

Kun Barnum tajusi, miten hyvä tulonlähde Annie oli, hän lupasi maksaa tytön äidille 150 dollaria viikossa vauvan esittelemisestä. Jones esiintyi aikuisenakin P. T. Barnumin kiertävässä sirkuksessa, ja hänet tunnettiin kaikkialla Yhdysvalloissa ”Parrakkaana naisena”.

Jones oli yksi Barnumin vetonauloista ja ”luonnonoikkujen” oikeuksien vankkumaton puolustaja. Vuonna 1902 Jones sairastui ja kuoli vain 37-vuotiaana.

Hans Langseth partoineen

Kun Hans Langseth esitteli partaansa yleisölle, hänellä oli yleensä apunaan pari kantajaa, jotta ihmiset eivät talloisi hänen partaansa.

© Bettmann/Imageselect

9. Norjalaismiehellä oli yli viisimetrinen parta

Vuonna 1865 norjalainen 19-vuotias Hans Langseth ilmoittautui partakilpailuun Minnesotassa Yhdysvalloissa, jonne hän oli muuttanut muutamaa vuotta aiemmin. Historioitsijat eivät tiedä, voittiko Langseth, mutta ainakaan hän ei enää koskaan ajanut partaansa.

Hiukset ja partakarvat kasvavat vain noin puolitoistametrisiksi, jonka jälkeen ne kuolevat ja irtoavat. Estääkseen partakarvojaan irtoamasta Langseth punoi partansa pitkiksi rastalettejä muistuttaviksi patukoiksi.

Vanhempana Langseth esiintyi sirkuksessa ja esitteli vaikuttavaa 5,3 metriä pitkää partaansa taiteilijanimellä ”King Whiskers” eli ”Partakuningas”. Hän kuitenkin lopetti esiintymisen muutaman vuoden kuluttua kyllästyttyään siihen, että yleisö kiskoi hänen partaansa ja väitti sitä huijaukseksi.

Langseth kuoli 81-vuotiaana vuonna 1927. Hänen partansa on edelleen maailman pisin, ja vuodesta 1967 lähtien se on kuulunut Smithsonianin luonnontieteellisen museon kokoelmaan.

10. Lääkärit käskivät potilaidensa kasvattaa parran

Poliitikko Edward Bootle-Wilbraham

Lääkärien neuvot myötävaikuttivat täysparran suursuosioon Viktorian ajan Britanniassa. Kuvassa konservatiivinen poliitikko Edward Bootle-Wilbraham.

© Bettmann/Imageselect

”Parrattomuus on yleinen fyysisen ja moraalisen heikkouden merkki”, väitetään The Philosophy of Beards -kirjassa vuodelta 1854. Myös monet lääkärit puolustivat parran terveysvaikutuksia.

1850-luvulla Britannian lääkärit alkoivat kehottaa potilaitaan kasvattamaan parran suojaksi keuhkoputkentulehdukselta ja muilta hengityselinsairauksilta, jotka olivat yleisiä vaivoja savusumun piinaamassa Lontoossa. Heidän mukaansa parta toimi kuin suodatin, joka esti taudinaiheuttajia ja ilmansaasteita kulkeutumasta nieluun.

Osa lääkäreistä taas uskoi, että parta auttoi rentouttamaan kurkkua, mikä oli erityisen tärkeää työkseen puhuville. Esimerkiksi Hampshire Advertiser -lehdessä väitettiin vuonna 1861, että sileäleukaiset papit suorastaan kerjäsivät ”kaikenlaisia keuhkovaivoja”.

Todellisuudessa parta on suurempi terveysriski kuin sileäksi ajeltu leuka. Tutkimukset osoittavat, että parrassa voi elää runsaasti bakteereita.