Naisnyrkkeily oli raakaa touhua. Eräässä vuonna 1795 järjestetyssä ottelussa naiset iskivät toisensa lattiaan 70 kertaa 80 minuutin aikana.

© Shutterstock, Police Gazette/Per O. Jørgensen/Historie

Naisnyrkkeilijät ottelivat verissä päin

1700-luvulla naisten nyrkkeily oli Lontoossa suosittua viihdettä. Miehet katsoivat innolla vähäpukeisen ”kauniimman sukupuolen” otteluita. Naisille nyrkkeily oli mahdollisuus lyödä köyhyyttä kuonoon – tai ainakin saada ateria silloin tällöin.

Eräänä iltapäivänä vuonna 1794 rähjäisen lontoolaispubin takapihalta kuului huutoa, sadattelua ja lyömisen mäiskettä.

Äänet kaikuivat kylmistä kiviseinistä, ja paikalle kokoontunut yleisö mylvi, kun kaksi naista hakkasi, potki ja raapi toisiaan yläruumis paljaana.

Ottelua oli kestänyt kaksi tuntia.

”Vanhempi naisista alkoi olla suurissa vaikeuksissa, sillä hänen vasen silmänsä oli turvonnut ja 40 minuuttia keskeytymättä vuotanut veri sumensi hänen oikean silmänsä”, eräs katsojista kertoi paikallisessa lehdessä ottelun jälkeen.

Takapihalle oli ahtautunut myötäelävää yleisöä, ja silminnäkijän mukaan ”jokainen osuma sai aikaan huutokuoron, kun katsojat kannustivat raivokkaasti omaa suosikkiaan”.

Raha liikkui vilkkaasti kädestä käteen, kun katsojat löivät vetoa siitä, kumpi ottelijoista luovuttaisi ensin. Parin tunnin ottelemisen jälkeen molemmat naiset olivat perusteellisesti hakattuja.

”Heidän kehossaan ei ollut pennin kolikkoa suurempaa kohtaa, jossa ottelun jäljet eivät olisi näkyneet. Heidän rintamuksensa oli turvonnut, ja silti he jatkoivat iskujen jakelemista tuolle aralle alueelle.”

Rättiväsyneenä ja puolisokeana vanhempi naisista tuupertui lopulta katukiveykselle, minkä jälkeen yleisö palasi mölyten ja minkäänlaista myötätuntoa osoittamatta sisälle pubiin jatkamaan juomistaan.

##

Nyrkkeily oli herrasmieslaji

1700-luvun Englannissa nyrkkeily oli yksi niistä harvoista huvituksista, joita sekä köyhät että rikkaat harrastivat. Joka päivä ympäri maata järjestettiin enemmän tai vähemmän virallisia nyrkkeilyotteluita.

Miehet ottelivat yleensä ennalta järjestetyissä otteluissa nyrkkeilykehässä. Englantilaiset pitivät nyrkkeilyä herrasmieslajina, jossa nuorukaiset saattoivat osoittaa vahvuutensa ja rohkeutensa.

Naisten sen sijaan oletettiin olevan heikkoja ja avuttomia.

Jos naiset kävivät toistensa kimppuun, sitä pidettiin sirkusten tanssivien karhujen ja epämuodostuneiden ihmisten kaltaisena nähtävyytenä.

Niinpä kahden naisen välinen nyrkkitappelu keräsi paljon innokasta yleisöä. Ihmiset katselivat puoliksi lumoutuneina, puoliksi paheksuen, miten elämää nähneet, puolialastomat naiset hakkasivat toisensa verille rähjäisillä takapihoilla ja improvisoiduissa nyrkkeilykehissä.

”Kaksi naispaholaista, jotka hädin tuskin näyttivät ihmisiltä, heittäytyivät raapimaan ja hakkaamaan toisiaan.

Pian heidän kasvonsa olivat veren peitossa, rintansa paljaana ja vaatteensa revitty riekaleiksi. Kukaan ei mennyt väliin moneen minuuttiin”, muisteli brittiläinen asianajaja ja tunnettu nautiskelija William Hickey näkemäänsä ottelua.

Saksalainen Zacharias Conrad von Uffenbach erehtyi Lontoon-vierailullaan 1700-luvun alussa kahden naisen nyrkkeilyotteluun.

Hänen vierellään seissyt nainen kertoi tapelleensa samassa paikassa toista naista vastaan pelkkään alushameeseen pukeutuneena. Naiset pieksivät toisensa verille, ja Uffenbach totesi järkyttyneenä, että moiset taistelut ”eivät ilmeisesti olleet mitään kummallista Englannissa”.

Naisten nyrkkeilystä tuli olympialaji vasta vuonna 2012.

© olympic.org

Voittaja sai ruokaa ja viinaa

Tavallisesti naisten väliset ottelut alkoivat hetken mielijohteesta, kun pubinomistajat halusivat järjestää viihdykettä asiakkailleen.

Kadulta haettiin pari prostituoitua ja heille tarjottiin mahdollisuus täydentää vähäisiä tulojaan tappelemalla ateriasta tai ehkä ginipullosta.

Toisin oli sen pienen naisnyrkkeilijöiden joukon laita, joka otteli lähestulkoon ammatikseen. Heidän kamppailunsa suunniteltiin huolellisesti etukäteen.

He ottelivat yleensä pienten teatterien lavalla, ja voittaja sai rahapalkinnon – monesti tietyn osuuden sisäänpääsymaksuista. Menestyneimmät naisnyrkkeilijät pystyivät jopa nousemaan köyhyydestä ottelemalla.

Kun mestarinyrkkeilijät Elizabeth Stokes ja Ann Field kohtasivat Stokesin amfiteatterissa 7. lokakuuta 1728, voittajalle oli luvassa huima kymmenen punnan rahapalkinto. Tavallinen sisäkkö ansaitsi noin kuusi puntaa vuodessa.

Elizabeth Stokes ei peitellyt halveksuntaansa vastustajaansa kohtaan, joka oli päivätöikseen aasinajaja.

”Kun kuuluisa aasinainen Stowe Newingtonista haastaa minut tappeluun kymmenestä punnasta, hän voi olla varma, etten todellakaan välttele hänen kohtaamistaan mainitusta summasta”, ottelun sittemmin voittanut Stokes kertoi paikalliselle lehdelle.

Naiset ottelivat yläruumis paljaana

Spontaaneissa katutappeluissa naiset tappelivat niissä vaatteissa, jotka heillä sattui olemaan yllään – usein kuitenkin alastomina vyötäröstä ylöspäin.

Järjestetyissä otteluissa osallistujien pukeutuminen oli sen sijaan tarkoin harkittua.

Erästä ottelua mainostavassa lehtiilmoituksessa mainittiin, että naiset ottelisivat ”lyhyessä takissa, polvipituisessa tai lyhyemmässä alushameessa, hollantilaisissa alushousuissa, valkoisissa sukissa ja korkeakorkoisissa kengissä”.

Näissä otteluissa oli myös tavallista, että naisella oli mukanaan avustaja, joko valmentaja tai huoltaja, hoitamassa heidän haavojaan erien välillä.

Irlantilaisen nyrkkeilijän Mary Wallerin valmentaja Charles Wright kehuskeli valmentaneensa Walleria ”kehdosta asti”.

Avustaja saattoi olla myös naisen aviomies, kuten oli elokuussa 1792 eräässä Chelmsfordissa järjestetyssä nyrkkeilyottelussa.

”Kun toinen ottelijoista oli niin huonossa kunnossa, että katsojat pelkäsivät hänen henkensä puolesta, hänen aviomiehensä ei tuntenut armoa vaan pakotti hänet jatkamaan ottelua. Yleisö kuitenkin puuttui asiaan, ja ottelijat erotettiin toisistaan”, kertoi silminnäkijä.

Säännöt karsivat vilunkipeliä

Monet prostituoitujen väliset ottelut olivat pikemminkin ”kissatappeluja”, joissa raavittiin, revittiin vaatteita ja kiskottiin hiuksista.

Ottelu päättyi, kun toinen ottelijoista lyyhistyi uupumuksesta tai verenhukasta.

Näissä improvisoiduissa katutappeluissa ei ollut sääntöjä, ja rumat temput olivat täysin sallittuja.

Esimerkiksi vuonna 1832 muuan rouva Hemsted puri vastustajaltaan sormen irti. Hänet kuitenkin pidätettiin ottelun jälkeen.

Asemansa vakiinnuttaneet naisnyrkkeilijät sen sijaan vaativat, että otteluissa noudatettiin tiettyjä sääntöjä.

Ottelut olivat ennalta järjestettyjä, ja niitä mainostettiin lehdissä. Kesäkuussa 1722 ihmiset saattoivat lukea London Journalista nyrkkeilyhaasteen:

”Minä, Elizabeth Wilkinson Clerkenwellistä, vaadin revanssia Hannah Hyfieldiä vastaan ja haastan hänet kohtaamaan minut nyrkkeilykehässä.”

Wilkinson (myöh. Stokes) saneli myös ottelun säännöt: ”Kumpikin ottelijoista pitää nyrkissään puolen kruunun kolikkoa. Se naisista, joka ensimmäisenä pudottaa kolikon, on hävinnyt.” Ottelun kestoksi määrättiin seitsemän erää.

Vastauksessaan Wilkinsonille Hannah Hyfield teki selväksi, että hän tuskin malttoi odottaa antaakseen kilpakumppanilleen ”kunnon selkäsaunan”.

Viranomaiset katsoivat naisnyrkkeilyä karsaasti, sillä sitä pidettiin siveettömänä, ja he yrittivät sinnikkäästi lopettaa ottelut.

Wilkinsonia ja Hyfieldiä uhattiin vankeudella, jos he toteuttaisivat ottelunsa. Niinpä heidän piti kohdata salaa viranomaisten tietämättä.

HAJUSUOLAA kului kehässä, sillä sen ammoniakkikaasulla on virkistävä vaikutus. AVUSTAJA, joka oli usein nyrkkeilijän aviomies, tuki ja hoivasi ottelijaa erien välissä.

© Icture Desk/The Art Archive

Nyrkkeilevä paronitar

Myös sosiaalisen romahduksen kokenut nainen saattoi päätyä katutappelijaksi.

Mary Ann Pearce oli nuorena köyhä mutta kaunis, ja Barrymoren 7. jaarli Richard Barry ihastui häneen.

Pearcesta tuli Barryn rakastajatar, ja hän sai oman talon ja vaunut. Jaarli oli innokas urheilumies, ja hän todennäköisesti tutustutti rakastajattarensa itselleen läheiseen nyrkkeilyyn.

Kun jaarli kuoli vahingonlaukaukseen, Pearcen maailma romahti. Hän menetti jaarlilta saamansa talon ja tulevaisuuden, josta hän oli unelmoinut.

Pearce joutui kadulle, jossa hän alkuun elätti itsensä prostituoituna. Jaarlilta saamiensa oppien innoittamana hän ryhtyi nyrkkeilemään, ja pian hänet tunnettiin ”nyrkkeilevänä paronittarena”.

Lehdet kirjoittivat Pearcesta innokkaasti. Kadulla myytiin hänestä tehtyjä painokuvia ja hänen kuvallaan koristeltua posliinia. Pearce ei kuitenkaan koskaan enää päässyt eroon köyhyydestä.

Hänen tiedettiin olevan giniinmenevä, ja hänet pidätettiin yli 150 kertaa juopumuksesta ja yleisen rauhan häiritsemisestä.

Hän myös päätti päivänsä vankilassa, jossa hän muistokirjoituksensa mukaan toimi ”avustavana vanginvartijana”.

Naisnyrkkeilyn suosio hiipui

1800-luvun kuluessa kiinnostus naisnyrkkeilyä kohtaan vähitellen laski, kun viranomaiset ja poliisi alkoivat puuttua otteluihin entistä tarmokkaammin sekä pannakseen pisteen naisten moraaliselle rappiolle että saadakseen otteluihin tiiviisti liittyvän laittoman vedonlyönnin kitkettyä.

Lopullisen kuoliniskunsa naisnyrkkeily sai ensimmäisen maailmansodan yhteydessä, kun miehet lähetettiin rintamalle ja naiset valtasivat työmarkkinat. Naisten ei enää tarvinnut tapella elantonsa eteen.