Vampyyrit tulevat!

Etelä- ja Itä-Euroopasta on löydetty arkeologisissa kaivauksissa runsaasti niin sanottuja vampyyri­hautauksia. Vuosisatojen ajan ihmiset pelkäsivät lähimmäistensä muuttuvan kuolemansa jälkeen vampyyreiksi. Se pyrittiin estämään kaikin keinoin.

Etelä- ja Itä-Euroopasta on löydetty arkeologisissa kaivauksissa runsaasti niin sanottuja vampyyri­hautauksia. Vuosisatojen ajan ihmiset pelkäsivät lähimmäistensä muuttuvan kuolemansa jälkeen vampyyreiksi. Se pyrittiin estämään kaikin keinoin.

getty images

Vampyyrit eivät ole pelkkää fiktiota

Pienen Luoteis-Puolassa sijaitsevan Drawskon kylän asukkaat kerääntyivät 1600-luvulla kerran sikäläiselle kirkkomaalle hautajaisiin. Vainaja oli alle 40-vuotias nainen, jonka suurin osa kylän asukkaista todennäköisesti tunsi.

Hautajaiset eivät kuitenkaan olleet aivan tavanomaiset. Ennen kuin ruumis laskettiin kosteaan maahan, vainajan suuhun laitettiin pieni riipus, jota koristi Pyhän Benedictuksen kuva. Toiveissa
ilmeisesti oli, että vainaja purisi elävien ihmisten sijaan metallia.

Kun ruumis oli laskettu hautaan, vainajan kurkun päälle asetettiin viikatteen terä. Jos vainaja yrittäisi nousta haudasta, terä viiltäisi hänen kaulansa katki.
Lopuksi kylät asukkaat lapioivat haudan umpeen ja rukoilivat hartaasti, että he eivät enää koskaan näkisi vainajaa.

Noin 400 vuotta myöhemmin, joulukuussa 2008, puolalaiset arkeologit alkoivat tutkia Drawskon hautausmaata. Kaivauksissa selvisi, että naisvainaja ei suinkaan ollut ainoa, jonka kylän asukkaat olivat pelänneet nousevan haudastaan.

Vuonna 2012 Drawskon kylästä löytyi arkeologisissa kaivauksissa naisen luuranko. Vampyyriksi uskottu vainaja oli haudattu terä kaulan päällä.

© 2014. gregoricka et al.

Viidessä muussakin haudassa oli selkeitä merkkejä siitä, että niissä lepäävät oli kaikin keinoin yritetty pitää ikuisesti maan alla.

Tutkijoiden mukaan erikoiselta vaikuttavat hautajaisrituaalit johtuivat siitä, että asukkaat olivat pelänneet vainajien heräävän henkiin ”vampyyreina” ja tulevan piinaamaan eläviä. Kuolleiden nousemista haudoistaan yritettiin estää muuallakin kuin Drawskossa.

Eri puolilta Itä- ja Etelä-Eurooppaa on löydetty useita niin sanottuja vampyyrihautauksia. Ne todistavat, että aikalaisille vampyyrit eivät olleet fiktiota ja että elävät turvautuivat usein jyrkkiin keinoihin suojellakseen itseään kuolleilta.

Slaavien vampyyri oli zombi

Nykyisin vampyyrit kuvitellaan usein Hollywood-elokuvien kalpeiksi veren­himoisiksi olioiksi, jotka upottavat torahampaansa onnettomien uhriensa kaulaan.

Itä-Euroopan kansantarinoiden vampyyrit eroavat selvästi elokuvien ja romaanien olioista. Itäeurooppalaiset uskoivat, että vampyyrit olivat pahoja olentoja, jotka nousivat hau­doistaan langettaakseen uhriensa ylle sairauksia ja kuolemaa. Nämä kansantarujen vampyyrit voidaan ehkä luokitella ennemmin zombeiksi.

Ne eivät muistuta viihdemaa­ilman tran­silvanialaista kreiviä, joka ei näy peilissä. Tutkijoiden mukaan varhaisimmat tunnetut vampyyritarinat Itä-Euroopan slaavien keskuudessa ovat varhais­keskiajalta.

Vampyyri-sana juontuu luultavimmin slaavilaisista sanoista vampir ja upir, jotka merkitsivät henkiin herännyttä vainajaa – elävää ruumista.

Vuosisatoja etenkin Itä-Euroopan kansat tekivät kaikkensa estääkseen vainajia heräämästä henkiin.

© ritzau scanpix & shutterstock

Kun tutkijat nykyisin puhuvat vam­pyyreista, he viittaavat vainajiin, joiden aikalaiset pelkäsivät nousevan haudasta. Slaavilaisten, esikristilliseltä ajalta peräisin olevien kansantarujen mukaan ruumis ja sielu erkanivat toisistaan kuoleman hetkellä.

Kuoleman jälkeen sielu jäi harhailemaan elävien joukkoon 40 päiväksi, minä aikana se saattoi alkaa häiritä entisiä vihollisiaan, vaikka se muuten olikin rauhallinen. Sen jälkeen sielu jatkoi matkaansa tuonpuoleiseen.

Pieni osa sieluista kuitenkin kieltäytyi poistumasta ruumiista. Tällöin vainaja muuttui vampyyriksi. Näin kävi erityisesti vainajille, joita ei ollut haudattu asiaan kuuluvin menoin siunattuun maahan.

”Tehokkain tapa estää vainajaa heräämästä henkiin oli ’neutraloida’ ruumis kunnollisilla hautajaisilla ja hautaus­rituaaleilla tai tappaa ruumis uudestaan”, selittää yhdysvaltalainen bioantropologi Tracy Betsinger, joka on perehtynyt muun muassa vampyyrihautauksiin.

Vampyyrit olivat eri-ikäisiä

Drawskon hautausmaan kuusi hautaa on – toisin kuin useimmat muut vampyyrihautaukset – tutkittu ja analysoitu hyvin.

Hautausmaalla sijaitsee kaikkiaan 285 hautaa, jotka on rahalöytöjen perusteella pystytty ajoittamaan 1600–1700-luvuille. Vampyyrihautaukset eivät ulkoisesti eronneet mitenkään muista haudoista. Niitä oli eri puolilla kirkkomaata, eikä niitä ollut erotettu muista haudoista millään lailla.

Kun ne avattiin, selvisi kuitenkin heti, että ne poikkesivat merkittävästi muista haudoista. Yhtään vainajista ei tosin ollut esimerkiksi seivästetty, kuten Hollywood-filmeissä, mutta viisi kuudesta vainajasta oli haudattu viikatteen terä joko kaulan tai mahan päällä.

Jos vainaja olisi yrittänyt nousta pystyyn, terä olisi ainakin teoriassa viiltänyt hänen kaulansa poikki tai vatsan auki. Kahdelle vainajista oli lisäksi asetettu kivi leuan alle – tutkijoiden mukaan näin on ehkä on yritetty estää vainajaa puremasta eläviä.

Luurankojen tutkimuksissa on selvinnyt, että vainajista kolme oli aikuisia naisia, yksi aikuinen mies, yksi nuori tyttö ja yksi teini-ikäinen, jonka sukupuolta ei ole pystytty määrittämään. Vainajien ikä- ja sukupuolijakauma oli siis hyvin laaja.

Lisätutkimuksissakaan ei löytynyt epämuodostumia tai sairauksia, jotka olisivat voineet saada aikalaiset pelkäämään vampyyreiksi luokiteltuja.

”Nämä yksilöt saivat vampyyrin hautauksen aivan muista syistä kuin fyysisten piirteiden vuoksi”, luurangot tutkinut bioarkeologi Lesley Gregoricka selittää.

Joukosta jostain syystä erottuvia ihmisiä epäiltiin usein vampyyreiksi. Jos vampyyriksi epäilty oli jo haudattu, ruumis kaivettiin esiin ja ”tapettiin” uudestaan.

© getty images

Yhden teorian mukaan vainajia oli alettu karsastaa siksi, että he olivat kotoisin jostain muualta. 1600-luvulla Puolaan suuntautui voimakas etelästä, idästä ja lännestä tuleva muuttoliike, ja tutkijat ajattelivat, että paikalliset saattoivat pitää tulijoita potentiaalisina vam­pyyreina. Teorian romutti muun muassa vainajien hampaiden strontium­analyysi, joka paljasti heidän alkuperänsä.

”He olivat kaikki paikallisia ja varttuivat lähiseudulla”, Gregoricka toteaa. Drawskon ”vampyyrien” on siksi täytynyt erota muista muuten. ”Ehkä heitä ei ollut kastettu tai heitä epäiltiin noituudesta. He ovat voineet myös tehdä itsemurhan”, Gregoricka pohtii ilmiön syitä.

Vaikka ei ehkä koskaan saada tarkkaan selville, miksi Drawskon kuusi vainajaa haudattiin vampyyreina, se tiedetään, että tapahtui muuallakin.

Vastaavia vampyyrihautauksia on viime vuosina löydetty muun muassa Bulgariasta, Tšekistä, Slovakiasta ja jopa Italiasta, ja vanhoja kuvauksia vampyyrihautauksista tunnetaan paljon muun muassa Romaniasta, Serbiasta ja Unkarista.

Ilmiö oli selvästi yleinen, ja kysymys kuuluukin, miksi näiden seutujen asukkaat pelkäsivät niin kovasti, että kuolleet voisivat palata takaisin vampyyreina.

Vampyyrien muinaiset edeltäjät

Vampyyrien pelon syy saattaa löytyä tuhansien vuosien takaa. Tarinoita vampyyrin kaltaisista olennoista tiedetään kerrotun jo Sumerissa Mesopotamiassa noin neljätuhatta vuotta sitten. Sumerilaisessa mytologiassa ihmisiä kävi öisin piinaamassa Lilitu, naispuolinen demoni, jolla oli siivet ja jaloissa lintumaiset kynnet. Se vaani etenkin äitejä ja vastasyntyneitä, joiden verta se joi.

Lilitu-myytti levisi eri nimillä muun muassa egyptiläiseen ja juutalaiseen kulttuuriin ja kantautui lopulta myös antiikin roomalaisten tietoisuuteen, missä verenhimoinen olio tunnettiin nimellä strix. Roomalainen versio muistutti pöllöä, ja Lilitun tavoin se oli mieltynyt pikkulapsiin ja heidän äiteihinsä.

Roomalainen runoilija Ovidius on merkinnyt muistiin tarinan, jossa strixit hyökkäsivät kuninkaallisen vauvan kimppuun: ”Strixit livahtivat pojan huoneeseen, lensivät kehdon luo ja alkoivat juoda hänen sydänvertaan.”

Toisen roomalaisen kirjailijan, Titiniuksen, mukaan strixejä kyettiin parhaiten torjumaan hieromalla lapsen huuliin valkosipulia. Muiden kirjallisten lähteiden mukaan verenhimoisen hirviön pystyi tappamaan hakkaamalla sen pään irti ja laittamalla pään olion jalkojen väliin.

Sumerin Lilitulla oli siivet ja kynnet, kuten linnulla, ja se muistutti monin tavoin pöllöä.

© imageselect

Ensimmäinen vampyyri tuli Irakista

Keskiajan vampyyrien edeltäjät olivat peräisin Mesopotamiasta nykysen Irakin alueelta. Siellä Lilitu-nimisen demonin kerrottiin himoitsevan etenkin vastasyntyneiden ja näiden äitien verta ja nuoria miehiä.

Lilitu-hahmo siirtyi myös juutalaiseen kansan­perinteeseen, jossa Lilit (tai Lilith) piinasi Edomin kaupungin seutua samalla tavalla kuin Mesopotamian Lilitu. Juutalaisten Raamatun ja lainopin selitysteoksen, Talmudin, mukaan Lilit oli alun perin Aadamin ensimmäinen vaimo, joka jätti Aadamin vihastuttuaan tähän.

Myöhemmin hahmosta kehittyi verenhimoinen demoni, joka myös vietteli yksin nukkuvia miehiä.

Lilitu-hahmo levisi myös kreikkalaiseen ja roomalaiseen mytologiaan, joissa se tunnettiin pöllöä muistuttavana strix-nimisenä olentona.

Kun roomalaiset 100-luvulla sulauttivat valtakuntaansa Daakian eli nykyisen Romanian, tarinat strixeistä levisivät alueen kansojen eli daakialaisten ja getalaisten keskuuteen.

Daakialaiset olivat vanhastaan uskoneet vahvasti eläviin kuolleisiin. Kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen mukaan heidän tärkein jumalansa oli Zalmoksis. Zalmoksis oli alun perin ihminen, joka jakoi daakialaisille ja getalaisille tiedon tuonpuoleisesta.

Zalmoksiksen kerrottiin asuneen suuressa maanalaisessa salissa ja heränneen henkiin kuolemansa jälkeen. Joka neljäs vuosi daakialaiset ja getalaiset lähettivät hänelle arvalla valitun viestinviejän ja listan toiveita, mutta ne täyttyivät vain, jos valittu seivästettiin hengiltä seremoniassa. ”Miehet asettavat kolme keihästä pystyyn. Muut tarttuvat Zalmoksiksen luo lähetettävään jaloista ja käsistä ja heittävät hänet ilmaan, jolloin hän putoaa keihäiden päälle”, Herodotos kertoi.

Joidenkin tutkijoiden mukaan juuri tähän rituaaliin perustuu myöhempi käsitys siitä, että vampyyri on seivästettävä, jotta se saadaan hengiltä.

Vuosisatoja sen jälkeen kun rooma­laiset olivat valloittaneet Daakian, Zalmoksis- ja strix-myytit sulautuivat yhteen, ja kun kristinusko keskiajan alkuvaiheissa levisi laajemmalle, vanhat tarinat saivat uuden elämän.

Aiemmin slaavilaiset kansat olivat polttaneet vainajat vapauttaakseen niiden hengen tai sielun ruumiista, mutta kristityt hautasivat vainajansa. Hautaustavan muutos saattoi synnyttää pelon vainajan mahdollisesta henkiin heräämisestä. Ainakin suurin piirtein samoihin aikoihin ilmaantuivat ensimmäiset haudat, joissa vainajan päälle oli ladottu kiviä pitämään ruumis aloillaan haudassa.

Todennäköisesti myös samana ajankohtana esimerkiksi Romanian alueella alettiin käyttää vampyyreista nimitystä strigoi, joka selkeästi on sukua roomalaisten strix-sanan monikolle striges. Romanialainen strigoi oli edesmennyt, joka nousi ylös haudastaan. Se ei vain imenyt uhreistaan verta vaan myös tuotti heille epäonnea. Pian tämänkaltaiset tarinat yleistyivät Etelä- ja Itä-Euroopan slaavilaisten kansojen keskuudessa.

Taistelu vampyyreja vastaan

Tutkijoiden mukaan yksi yleisimmistä keinoista estää edesmenneitä nousemasta haudastaan ja muuttumasta strigoiksi oli seivästää ruumis rautaisella tangolla.

”Eri puolilla maailmaa tulessa taotuilla työkaluilla ja muilla esineillä, kuten keihäänkärjillä, on ollut demoneja torjuva vaikutus”, selittää Amerikan arkeologisen tutkimuslaitoksen bioantropologi Tracy Betsinger.

Uskomuksen mukaan rintakehän tai sydämen lävistäminen erotti pahan hengen ruumiista. Vaikka siinä ei olisikaan onnistuttu, näin voitiin naulita vainaja maahan ja estää sitä nousemasta.

Vuonna 2004 Bulgariassa Debeltin kaupungissa tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa löydettiin kuusi luurankoa, joiden läpi oli isketty rautanaulat. Kahdeksan vuotta myöhemmin Bulgariasta Mustanmeren rannikolta Sozopolista löydettiin kaksi 1300-luvulta peräisin olevaa metalliesineellä lävistettyä luurankoa. Kaikkiaan Bulgariasta on löydetty noin sata vastaavaa ”vampyyrihautausta”.

Myös Suomen muinaisuskosta tuttu käsitys raudan maagisista ominaisuuksista (raudassa ajateltiin olevan yliluonnollista voimaa, manaa eli ”raudan väkeä”) vaikutti todennäköisesti myös siihen, että puolalaisen Drawskon kylän asukkaat olivat laittaneet viikatteen terän viiden vampyyreiksi pelätyn vainajan päälle.

Aivan kuten vampyyritarinat ovat eri puolilla maailmaa kehittyneet erilaisiksi, myös suojautumiskeinot niitä vastaan vaihtelevat alueittain. 1930-luvulla romanialainen kielitieteilijä Emil Petrovici keräsi eri puolilta maata vampyyritarinoita. Kertomuksista kävi ilmi, että jokaisella seudulla oli oma tapansa taistella strigoita vastaan ja että monissa yhteisöissä
uskottiin vielä tuolloinkin vahvasti vampyyreiden olemassaoloon.

Yhdessä kylistä, joissa Petrovici kävi, oli tapana laittaa strigoiksi epäillyn hautaan pullo paloviinaa, koska vampyyri ei sen juotuaan kykenisi nousemaan ylös. Toisen kylän asukkaat taas pitivät parhaimpana torjuntakeinona valkosipulia. ”Kun ruumis on laskettu arkkuun, siihen on hierottava valkosipulia ja per­siljaa. Muuten edesmennyt muuttuu strigoiksi”, tapaa selitettiin.

Kun erään kylän asukkaat epäilivät vainajan muuttuneen strigoiksi, he kutsuivat apuun viranomaiset:

”Poliisi meni haudalle. Vainaja kaivettiin ylös ja nähtiin, että ruumis oli pullistunut ja verinen. Ruumiin vatsan läpi yritettiin pistää heinähanko, mutta se ei lävistänyt ruumista. Sitten sotilas yritti lyödä ruumista kiväärillään mutta osui vahingossa itseensä. Lopuksi paikalle kutsuttiin nainen, jolla tiedettiin olevan erityisiä voimia.”

Kertomus osoittaa, että jopa virkavalta uskoi vampyyreihin. Tarinan mukaan paikalle kutsuttu nainen suoritti ruumiille rituaaleja ja lopuksi iski veitsen sen mahaan. Vampyyriksi epäillystä ei tämän jälkeen kuultu enää mitään.

Mahdolliset tieteelliset selitykset

Vampyyrimyyttien taustoja on yritetty selvittää pitkään. Yhden teorian mukaan osan tarinoista voi selittää porfyria-verisairaus. Se on perinnöllinen tauti, jossa veren happea kuljettavan molekyylin, hemoglobiinin, muodostus on häiriintynyt, ja siihen liittyy usein herkkyys auringonvalolle.

Sitä sairastavat karttavat aurinkoa, sillä se voi aiheuttaa heidän iholleen rakkuloita ja haavaumia.

Auringonvalon välttäminen saa porfyriaa sairastavat näyttämään usein luonnottoman kalpeilta. Kalpeus on piirre, joka usein liitetään vampyyreihin. Nykyisin porfyriaa voidaan hoitaa suonensi­säisellä lääkityksellä. Tätä mahdollisuutta ei ole ollut kovin pitkään, ja sairaita on voitu hyvinkin luulla vampyyreiksi – etenkin kun aikoinaan uskottiin, että ainoa keino lievittää taudin oireita oli juoda verta.

Vaikka verisairaus voi selittää osan vampyyrisyytöksistä, Tracy Betsinger ei usko, että se on ainoa selitysmalli. ”Yksilön kohtelu vampyyrina on voinut johtua eri kulttuureissa eri syistä samalla lailla kuin vampyyritarinat vaihtelevat eri kulttuureissa”, hän selittää.

Porfyria-niminen verisairaus aiheuttaa oireita, jotka voivat näyttää vampyyrimaisilta: auringonvalossa ihoon noussee rakkuloita ja haavaumia, ja kynnet voivat epämuodostua.

© ritzau scanpix

Toinen mahdollinen selitys vampyyrien pelon ajoittaiselle voimistumiselle on tietämättömyys ihmisruumiin hajoamisprosessista haudassa. Näin kävi esimerkiksi, kun 1800-luvulla neljä vainajaa kaivettiin ylös vampyyreiksi epäiltynä:

”Lääkärit tutkivat neljä epäilyttävää ruumista, jotka olivat olleet haudattuna alle 20 päivää, ja totesivat, että ne eivät olleet mädäntyneet. Peloissaan asukkaat hakkasivat niiltä pään irti ja iskivät seipään niiden sydämen läpi.”

Ruumiin hajoamisnopeuteen vaikuttavat todellisuudessa sekä maaperän koostumus että lämpötila. Savipitoinen maa ei läpäise niin hyvin happea kuin multa tai hiekka, mikä ehkäisee hajoamista. Ruumiin hajoamisnopeus voi siksi vaihdella eri paikoissa paljon. Lisäksi jos ruumis haudataan talvella ja se pysyy jäässä, hajoaminen voi viivästyä viikkoja tai kuukausia.

Ihmisiä kammottivat ehkä myös muut seikat: Ylös kaivetun ruumiin suusta saattoi esimerkiksi näyttää pursuavan verta, koska keuhkoista voi kuoleman jälkeen purkautua veren hemoglobiinin värjäämää nestettä.

Tällöin ilmiötä tuntemattomasta saattaa näyttää siltä kuin vainaja olisi juonut verta. Toisinaan rintakehän lävistäminen on voinut aiheuttaa myös sen, että keuhkoihin tai muihin ruumiinonteloihin kerääntyneet mätänemiskaasut ovat purkautuneet äänekkäästi. Ei ihme, että ruumis on voinut vaikuttaa elävältä.

Vampyyriuskomus elää edelleen

Tieteen edistysaskeleista huolimatta vampyyrien pelko on sitkeässä. Yksi syy tähän on irlantilaissyntyisen kirjailijan Bram Stokerin 1800-luvulla julkaistu romaani kreivi Draculasta. Sen innoittamana on syntynyt lukuisia vampyyriaiheisia kirjoja ja elokuvia.

Etelä- ja Itä-Euroo­passa monet uskovat yhä slaavilaisten alkuperäisiin vampyyrihahmoihin. Esimerkiksi vuonna 2012 valkosipulin kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti, kun Serbiassa Zarozjen kaupungissa julkaistiin virallinen varoitus siitä, että Serbian tunnetuin vampyyri Sava Savanovic oli mahdollisesti herännyt henkiin.

Savanovic, jonka kerrotaan eläneen 1700-luvulla, vaani paikallisten uskomusten mukaan uhreja öisin kaupungin myllyjen läheisyydessä. Mylly, jossa Sava­novicin uskottiin viihtyneen, oli romahtanut, ja Zarozjen pormestarin mukaan tämä oli herättänyt pelon siitä, että vampyyri oli nyt etsimässä itselleen uutta olinpaikkaa. Tarina päätyi lopulta tiedotusvälineisiin.

Ei tiedetä, löysikö Savano­vic koskaan itselleen uutta asuinsijaa.

© Ullstein Bild

Kirjailijat kuorruttivat vampyyritarinoita

Kuva, joka meillä nykypäivänä on vampyyreista, eroaa monin paikoin Itä-Euroopan kansantarinoista:

Tarina vampyyrista, jonka on päiväksi palattava arkkuunsa

ei ole kansan­perinnettä. Sen kehitti kirjailija Bram Stoker, joka kirjoitti Dracula-nimisestä vampyyrista. Stoker halusi romaanissaan helpottaa vampyyrin tappamista vaivuttamalla tämän välillä uneen.

Ajatus siitä, että vampyyrit eivät siedä päivänvaloa

ei myöskään ole peräisin alkuperäisistä vampyyri­tarinoista vaan Nosferatu-mykkäfilmistä vuodelta 1922. Kansantarinoiden vampyyrit liikkuivat päivänvalossakin.

Torahampaat ovat myöhempi lisäys.

Vampyyrin terävät kulmahampaat ovat peräisin John Polidorin kertomuk­sesta Vampyyri vuodelta 1819.

Tracy Betsingerin mukaan tarinat vampyyreista eivät häviä koskaan kokonaan:”Luulen, että vampyyritarinat pysyvät suosittuina, koska ne käsittelevät kuolemaa”, Betsinger selittää. ”Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu, kun kuolemme, ja aihe tuntuu kaikista kansoista sekä kiehtovalta että pelottavalta. Lisäksi monet kansat ovat pohtineet sitä, mitä tapahtuu, jos kuollut palaakin elämään. Vastauksen voi tiivistää: ei mitään hyvää.”

Betsingerin mukaan vampyyritarinoita kerrotaan varmasti niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Kuolema ja veri ovat molemmat ihmisen olemassaolossa olennaisia tekijöitä. Kuolema on jokaisen ihmisen kohtalo, ja veri on ihmisen elämän neste. Vampyyreissa nämä kaksi asiaa yhdistyvät paradoksaalisella tavalla. Vampyyri on ruumis, joka huijaa kuolemaa juomalla elämän verta.