Norjalaisen Ingólfur Arnarsonin kerrotaan saapuneen Islantiin vuonna 874 ja perustaneen Reykjavikin.

© Bridgeman Images & Corbis/All Over

Saagat olivat aikansa dekkareita

Islantilaiset rakastivat tarinoita verenhimoisista viikingeistä ja verikostosta. Tuhat vuotta sitten pienen saarivaltion oppineet innostuivat merkitsemään muistiin vanhoja kertomuksia. Niin saagoista tuli kuolemattomia.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017 teksti Esben Mønster-Kjær

Norjalaiset pitävät Harald Kaunotukkaa ensimmäisenä kuninkaanaan. 

Hän voitti vuonna 872 Hafrs­fjordin taistelussa häntä vastaan liittoutuneet paikalliskuninkaat, minkä jälkeen hän saattoi julistautua koko Norjan kuninkaaksi.

Kuuluisa kuningas liittyy myös Islannin historiaan. Saaren nimittäin asuttivat norjalaiset, jotka pakenivat Haraldin hallintoa. 

He etsivät paikan, jossa he pystyivät elämään kenenkään määräilemättä, ja perustivat Islantiin vapaavaltion, jolla ei ollut johtajaa.

Järjestely johti väkivaltaisuuksiin ja anarkiaan. Uudisasukkaat kilpailivat siitä, kuka saa haltuunsa eniten maata, ja puolustivat kunniaansa, jota he arvostivat yli kaiken. 

He tulkitsivat helposti naapurin tokaisut loukkauksiksi, jotka tämä saattoi sovittaa vain avokätisellä korvauksella tai hengellään.

Sukujen välisiä riitoja puhkesi kaikkialla Islannissa, ja ne saattoivat kestää sukupolvien ajan niin, että suvut vuoron perään harvensivat toistensa rivejä. 

Viikinkien ylpeydestä, kostonhimosta ja vainajien kunniaksi pidetyistä juomingeista kerrottiin myös saagoiksi kutsuttuissa tarinoissa.

Kristityt innostuivat pakanataruista

Islantilaissaagojen tarinat voidaan sijoittaa 150 vuoden ajanjaksolle vuosiin 870–1030. 

Niissä kerrotaan pohjan­miehistä, jotka purjehtivat Islantiin, asettuivat sinne asumaan ja taistelivat kunniasta ja rikkauksista. 

Niissä mainitaan aina tapahtuma-ajat ja -paikat, joten dramaattiset tarinat vaikuttavat historiallisilta tapahtumilta. Silti tarinat vilisevät jumalia, valkyrioita ja jättiläisiä.

Saagat kirjoitettiin muistiin aikana, jolloin kristinusko oli jo kauan sitten syrjäyttänyt pakanauskonnon Islannissa. 

Islannin ensimmäinen lakikokoelma Grágás eli ”harmaahanhi” raapustettiin pergamentille vuonna 1117, minkä jälkeen saarella puhkesi suoranainen kirjoitusvimma. 

Ensin kirjalliseen muotoon puettiin saarnakokoelmia ja muita uskonnollisia tekstejä, sitten runoja ja historiallisia kertomuksia, kuten saagoja.

Islantilaiset kirjoittivat lampaan tai vasikannahasta tehdylle pergamentille käsin, eikä heidän ahkeruudelleen löydy vastinetta muiden skandinaavien keskuudesta. 

Vanhoja tarinoita merkittiin muistiin yhä uudelleen, ennen kuin into lopulta sammui 1400-luvulla. Sen jälkeen nämä niin sanotut pärmä- eli nahkakirjat menettivät arvonsa. 

Niistä irrotettiin sivuja, joita käytettiin vaatteiden kaavoina, kengänpohjallisina tai paperisten kirjojen kansina sen jälkeen, kun Islantiin saatiin ensimmäinen painokone vuonna 1530. 

Saagat olisivat hävinneet ilman erästä Euroopan muoti-ilmiötä.

Annette Lassen tutkii Kööpen­haminan yliopistossa muun muassa saagoja.

© F. Frandsen/Polfoto

Annette Lassenin haastattelu: Käännös kestää 50 vuotta

Annette Lassen johti 15 hengen ryhmää, joka alkoi vuonna 2008 kääntää islantilaissaagoja uudestaan tanskaksi.

Mikä tekee saagoista erityisiä?
Saagat ovat Islannissa suullisesti kerrottuja tarinoita, joiden vertaisia ei löydy muualta Skandinaviasta. Löydetyn 40 islantilaissaagan lisäksi on olemassa tarinoita taru­sankareista ja Norjan kuninkaista.

Mikä erottaa uudet saaga­käännökset aiemmista?
Tähän asti kokoelmista on jätetty pois saagan katkelmia tai kokonaisia saagoja, koska ne ovat vaikuttaneet liian mielikuvituksellisilta. Uudessa kokoelmassa ovat mukana kaikki.

Loppuuko työ tähän?
Ei. Käännös vanhenee 50 vuodessa ja työ on aloitettava alusta, koska kieli muuttuu.

Saagoja suomeksi: Moni saagasuomennos on tehty jo 1960–70-luvuilla, mutta kirjailija Antti Tuuri julkaisi useita suomennoksia 1990–2010-luvuilla. Vuonna 2003 ilmestyi Gísli Súrinpojan saaga, jonka käänsi saagojen sankareista 2014 väitellyt Joonas Ahola.

Saagojen etsintä käynnistyi

Renessanssin aikana Italiassa syntyi uusi aatesuunta eli humanismi, kun oppineet perehtyivät muinaisuuteen tutkimalla antiikin tekstejä. 

Hallitsijat puolestaan kohottivat omaa arvoaan tukemalla tutkijoita. Kiinnostus muinaisiin teksteihin levisi myös pohjoiseen. 

Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuninkailla ei ollut käytettävissään antiikin tekstejä eikä yhtä mahtavaa menneisyyttä kuin Välimeren valtioilla. 

He alkoivatkin pönkittää omaa valtaansa jo lähes unohdettujen islantilaiskirjoitusten avulla. Atlantilla sijaitsevalla kaukaisella saarella oli aarre, jolle ei ollut vertaa muualla.

Tanskan ja Norjan kuningas Fredrik III käski vuonna 1650 kerätä kaikki käsikirjoitukset Islannista, joka tuolloin kuului hänen valtakuntaansa. 

Käsky ei koskenut vain saagoja vaan ”kaikkia antikviteetteja ja vanhoja asiakirjoja, jotka voidaan julkaista rahvaan hyödyksi”. 

Tekstit siis piti painaa ja julkaista niin, että ne olivat kaikkien luettavissa.

Grágás ja saaga viikinkikuningas Ragnarr Loðbrókista löydettiin ja tuotiin Kööpenhaminaan, mutta sen jälkeen etsintätahti hidastui. 

Vuonna 1682 kokonainen laivalastillinen käsikirjoituksia tuhoutui, kun niitä Tanskaan kuljettanut laiva upposi. 

Tällä välin Tanska-Norjan kuninkaalliset käsikirjoitusten hankkijat saivat myös ulkomaisia kilpailijoita. 

Ruotsin kuninkaan Kaarle XI:n onnistui islantilaisen välikäden kautta ostaa 51 harvinaista käsi­kirjoitusta, ennen kuin Kööpenhaminassa tajuttiin kieltää niiden vienti ulkomaille.

Hiljalleen Islannin saaga-aarre karttui, vaikka se vaati melkoista salapoliisintyötä. 

Vuonna 1702 tehtävään tarttui mies, joka teki suurimman urakan ja jota yhä voidaan kiittää saagojen säilymisestä jälkipolville.

Professori kolusi Islannin joka kolkan

39-vuotias Árni Magnússon oli syntynyt Islannissa, ja hän toimi Kööpenhaminan yliopiston filosofian ja Tanskan antikviteettien professorina. 

Vietettyään 20 vuotta Tanskassa hän palasi kuninkaan pyynnöstä synnyinsaarelleen kartoittamaan taloudellisia oloja. Samalla hän keräsi vanhoja käsikirjoituksia.

Kymmenen vuoden aikana Árni tutki Islannin joka kolkan ja otti talteen jokaisen löytämänsä pergamentinpalan. 

Hänen onnistui esimerkiksi kerätä 30 sivua mahtavan Sturlungan suvun saagasta. Ne kaikki olivat peräisin samasta käsikirjoituksesta, mutta ne löytyivät 12:sta eri paikasta. 

Kun Árni oli saanut ensisijaisen työnsä, saaren talouden kartoituksen, päätökseen, hänellä oli koossa viisisataa pergamenttisivua ja kaksituhatta paperille tehtyä käsikirjoitusta 1500-luvulta. 

Monet niistä olivat kopioita vanhemmista, jo kadonneista teksteistä.

Árni palasi Kööpenhaminaan vuonna 1712. Hän joutui kuitenkin odottamaan kahdeksan vuotta, ennen kuin hänen keräämänsä 53 laatikollista materiaalia saapuivat laivalla perässä. Árni ryhtyi tutkimaan ja lajittelemaan niitä.

Lokakuussa 1728 Kööpenhaminassa syttyi tulipalo, joka tuhosi lähes kolmasosan kaupungista. 

Árni kieltäytyi ensin kantamasta kokoelmaansa turvaan, koska hän pelkäsi papereiden menevän sekaisin. Lopulta käsikirjoitukset pelastettiin, mutta Árnin oma kirjakokoelma ja muistiinpanot jäivät liekkien ruoaksi.

Ennen kuolemaansa vuonna 1730 Árni testamenttasi tekstit Kööpenhaminan yliopistolle. Itsenäistyttyään Islanti kiisteli pitkään Tanskan kanssa kokoelman omistuksesta. 

Nykyisin saagat ovat jälleen Islannissa, jossa ne merkittiin muistiin yli 900 vuotta sitten. 

Lue lisää

Annette Lassen (toim.): Islændingesagaerne: Samtlige sagaer og niogfyrre totter, Saga Forlag, 2014. William Ian Miller: Bloodtaking and Peacemaking: Feud, Law, and Society in Saga Iceland, University of Chigaco Press, 1990.

Ehkä sinua kiinnostaa...