Saagat olivat aikansa dekkareita

Kristityt innostuivat pakanataruista

Islantilaissaagojen tarinat voidaan sijoittaa 150 vuoden ajanjaksolle vuosiin 870–1030.

Niissä kerrotaan pohjan­miehistä, jotka purjehtivat Islantiin, asettuivat sinne asumaan ja taistelivat kunniasta ja rikkauksista.

Niissä mainitaan aina tapahtuma-ajat ja -paikat, joten dramaattiset tarinat vaikuttavat historiallisilta tapahtumilta. Silti tarinat vilisevät jumalia, valkyrioita ja jättiläisiä.

Saagat kirjoitettiin muistiin aikana, jolloin kristinusko oli jo kauan sitten syrjäyttänyt pakanauskonnon Islannissa.

Islannin ensimmäinen lakikokoelma Grágás eli ”harmaahanhi” raapustettiin pergamentille vuonna 1117, minkä jälkeen saarella puhkesi suoranainen kirjoitusvimma.

Ensin kirjalliseen muotoon puettiin saarnakokoelmia ja muita uskonnollisia tekstejä, sitten runoja ja historiallisia kertomuksia, kuten saagoja.

Islantilaiset kirjoittivat lampaan tai vasikannahasta tehdylle pergamentille käsin, eikä heidän ahkeruudelleen löydy vastinetta muiden skandinaavien keskuudesta.

Vanhoja tarinoita merkittiin muistiin yhä uudelleen, ennen kuin into lopulta sammui 1400-luvulla. Sen jälkeen nämä niin sanotut pärmä- eli nahkakirjat menettivät arvonsa.

Niistä irrotettiin sivuja, joita käytettiin vaatteiden kaavoina, kengänpohjallisina tai paperisten kirjojen kansina sen jälkeen, kun Islantiin saatiin ensimmäinen painokone vuonna 1530.

Saagat olisivat hävinneet ilman erästä Euroopan muoti-ilmiötä.

Saagojen etsintä käynnistyi

Renessanssin aikana Italiassa syntyi uusi aatesuunta eli humanismi, kun oppineet perehtyivät muinaisuuteen tutkimalla antiikin tekstejä.

Hallitsijat puolestaan kohottivat omaa arvoaan tukemalla tutkijoita. Kiinnostus muinaisiin teksteihin levisi myös pohjoiseen.

Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuninkailla ei ollut käytettävissään antiikin tekstejä eikä yhtä mahtavaa menneisyyttä kuin Välimeren valtioilla.

He alkoivatkin pönkittää omaa valtaansa jo lähes unohdettujen islantilaiskirjoitusten avulla. Atlantilla sijaitsevalla kaukaisella saarella oli aarre, jolle ei ollut vertaa muualla.

Tanskan ja Norjan kuningas Fredrik III käski vuonna 1650 kerätä kaikki käsikirjoitukset Islannista, joka tuolloin kuului hänen valtakuntaansa.

Käsky ei koskenut vain saagoja vaan ”kaikkia antikviteetteja ja vanhoja asiakirjoja, jotka voidaan julkaista rahvaan hyödyksi”.

Tekstit siis piti painaa ja julkaista niin, että ne olivat kaikkien luettavissa.

Grágás ja saaga viikinkikuningas Ragnarr Loðbrókista löydettiin ja tuotiin Kööpenhaminaan, mutta sen jälkeen etsintätahti hidastui.

Vuonna 1682 kokonainen laivalastillinen käsikirjoituksia tuhoutui, kun niitä Tanskaan kuljettanut laiva upposi.

Tällä välin Tanska-Norjan kuninkaalliset käsikirjoitusten hankkijat saivat myös ulkomaisia kilpailijoita.

Ruotsin kuninkaan Kaarle XI:n onnistui islantilaisen välikäden kautta ostaa 51 harvinaista käsi­kirjoitusta, ennen kuin Kööpenhaminassa tajuttiin kieltää niiden vienti ulkomaille.

Hiljalleen Islannin saaga-aarre karttui, vaikka se vaati melkoista salapoliisintyötä.

Vuonna 1702 tehtävään tarttui mies, joka teki suurimman urakan ja jota yhä voidaan kiittää saagojen säilymisestä jälkipolville.

Professori kolusi Islannin joka kolkan

39-vuotias Árni Magnússon oli syntynyt Islannissa, ja hän toimi Kööpenhaminan yliopiston filosofian ja Tanskan antikviteettien professorina.

Vietettyään 20 vuotta Tanskassa hän palasi kuninkaan pyynnöstä synnyinsaarelleen kartoittamaan taloudellisia oloja. Samalla hän keräsi vanhoja käsikirjoituksia.

Kymmenen vuoden aikana Árni tutki Islannin joka kolkan ja otti talteen jokaisen löytämänsä pergamentinpalan.

Hänen onnistui esimerkiksi kerätä 30 sivua mahtavan Sturlungan suvun saagasta. Ne kaikki olivat peräisin samasta käsikirjoituksesta, mutta ne löytyivät 12:sta eri paikasta.

Kun Árni oli saanut ensisijaisen työnsä, saaren talouden kartoituksen, päätökseen, hänellä oli koossa viisisataa pergamenttisivua ja kaksituhatta paperille tehtyä käsikirjoitusta 1500-luvulta.

Monet niistä olivat kopioita vanhemmista, jo kadonneista teksteistä.

Árni palasi Kööpenhaminaan vuonna 1712. Hän joutui kuitenkin odottamaan kahdeksan vuotta, ennen kuin hänen keräämänsä 53 laatikollista materiaalia saapuivat laivalla perässä. Árni ryhtyi tutkimaan ja lajittelemaan niitä.

Lokakuussa 1728 Kööpenhaminassa syttyi tulipalo, joka tuhosi lähes kolmasosan kaupungista.

Árni kieltäytyi ensin kantamasta kokoelmaansa turvaan, koska hän pelkäsi papereiden menevän sekaisin. Lopulta käsikirjoitukset pelastettiin, mutta Árnin oma kirjakokoelma ja muistiinpanot jäivät liekkien ruoaksi.

Ennen kuolemaansa vuonna 1730 Árni testamenttasi tekstit Kööpenhaminan yliopistolle. Itsenäistyttyään Islanti kiisteli pitkään Tanskan kanssa kokoelman omistuksesta.

Nykyisin saagat ovat jälleen Islannissa, jossa ne merkittiin muistiin yli 900 vuotta sitten.