Trolde

Peikot olivat Skandinavian pelätyimpiä asukkaita. 

© John Bauer

Peikot herättivät kauhua Pohjolassa

Viikinkiajalla Pohjolan ihmiset alkoivat pelätä peikkoja, ja vuosisatojen ajan uskottiin, että metsissä ja tiettömien taipaleiden takana asui pahanilkisiä olentoja. Peikkoihin viitattiin jopa lakiteksteissä.

tiistai 6. helmikuuta 2018 teksti Bjørn Bojesen

Aurinko oli vielä piilossa tuntureiden takana, kun maanviljelijä Snorri aamunkoitteessa lähti syrjäiseltä tilaltaan Luoteis-Islannissa. Oli tavallinen lauantai 1200-luvun alussa, ja edessä oli koko päivän kestävä matka kirkkoon jumalanpalvelukseen.

Yhtäkkiä Snorrin kimppuun hyökkäsi peikkoakka, joka puri ja löi niin vimmatusti, että Snorrilla oli täysi työ puolustautua kepillään. 

Peikko oli aiemminkin häirinnyt Snorrin kirkkomatkaa, joten hän ymmärsi pinkaista suin päin pakoon, mutta vihainen peikko ei päästänyt häntä karkuun. Pakomatka jatkui yhä pidemmälle tunturiin, ja Snorri kadotti ajantajunsa täysin.

Vähitellen Snorrin voimat alkoivat ehtyä, ja peikko saavutti hänet. Snorri tunsi peikkoakan kylmien kynsien pureutuvan paitaansa, ja lopulta se kis­kaisi hänet maahan. Silloin Snorri huusi epätoivoisena apuun voimakkainta tuntemaansa miestä, Hólarin piispa Gudmundia. Sillä hetkellä hänen ympärillään leimahti valkeus ja peikko katosi kuin maan nielemänä.

PEIKKOPARISKUNTA: Kansansadun mukaan Färsaarten Eysturoyn rannikon silmiinpistävät kalliot ovat kivettynyt peikkopariskunta. Peikkojen kerrotaan yrittäneen ottaa Färsaaret mukaan kotiinsa Islantiin yön pimeydessä, mutta silloin aurinko nousi ja kivetti peikot.

© troldeskulpturer.dk

Runoilu pelasti kuolemalta

Kun aikalaiset kuulivat piispa Gudmundin saagaan sisältyvän Snorrin tarinan, suurimman vaikutuksen heihin teki yhtäkkiä ilmestynyt voimakas taivaallinen valo, joka pelasti Snorrin peikon kynsistä. Sen sijaan tarinan peikko ei kummastuttanut heitä lainkaan, sillä peikkoja pidettiin tuohon aikaan aivan luonnollisena asiana.

Muinaiset skandinaavit uskoivat vakaasti tutkimattomissa metsissä ja tuntureiden takana asuviin pahanilkisiin peikkoihin, aivan kuten monet nyky­ihmiset ovat varmoja siitä, että muillakin planeetoilla on elämää.

Vuoden 1200 tienoilla Orkneysaarilla asunut runoilija tiivisti ajan hengen toteamalla: ”Peikot ovat lähes pahinta, mitä olla saattaa.”

Peikot olivat piinanneet Pohjolaa viikinkiajoista alkaen. Ensimmäinen peikkohavainto on peräisin 800-luvulta. Norjalainen skaldi eli runonlaulaja Bragi Boddason joutui pysäyttämään kärrynsä pimeässä metsässä, kun peikkoakka sulki häneltä tien.

Tarina löytyy 1200-luvulla muistiin merkitystä niin kutsutusta Proosa-Eddasta, jossa kerrotaan, miten peikkoakka haastoi Bragin runomittelöön. Bragi joutui turvautumaan kaikkiin sanataiteen keinoihin, ennen kuin hän lopulta voitti peikon ja saattoi jatkaa matkaansa metsän poikki.

Tarinassa ei kuvailla peikon ulkomuotoa, mutta se antaa selvän kuvan oudosta olennosta, joka elelee ihmis­yhteisöjen ulkopuolella.

Varhaisissa peikkotarinoissa peikkojen koko ja muut ominaisuudet vaihte­livat, ja yhteistä niille oli vain niiden ihmisiä kohtaan tuntema viha. Peikot olivat useimmiten naispuolisia, mutta viikinkien asettumista Islantiin vuoden 870 jälkeen kuvaava historiallinen teksti Landnámabók mainitsee ainakin yhden pesunkestävän peikkoukonkin.

Yhdessä kirjan tarinoista maanvilje­lijä Einar syytti naapurinsa vaimoa noituudesta ja loukkaantunut naapuri lähti jahtaamaan Einaria pitkin Snæfells­nesin niemimaan rantoja. Kiihkeä takaa-ajo vei miehet pian Lóndrangarin kaksoiskallioille, missä he näkivät valtavan peikon polskuttelemassa jalkojaan vedessä ja runoilemassa kaikista laivoista, jotka se oli ”kastellut”.

Peikkoukon suuresta koosta kertoo se, että kalliot, joilla se istuskeli kiusaamassa Islannin rannikon merimiehiä, ovat noin 61 ja 75 metriä korkeat.

Peikot vihasivat kristittyjä

Edes kristinuskon leviäminen Pohjolaan ei pelottanut peikkoja pois eikä hälventänyt ihmisten taikauskoa. Esimerkiksi tanskalaisessa kansanperinteessä kerrotaan peikoista, jotka heittelivät öisin kirkkorakennuksia suurilla kivillä.

Kristinuskosta peikot löysivät uuden, yhteisen vihollisen. Yksi Pohjolan ensimmäisistä kristityistä oli Trondheimin vuonna 997 perustanut Norjan kuningas Olavi Tryggvenpoika.

Eräänä päivänä Olavin purjehtiessa pitkin Norjan rannikkoa tarkastamassa valtakuntaansa hän sai kuulla, että joukko peikkoja oli ajanut ihmiset pois Numedalin alueelta eteläisestä Norjasta. 

Kuninkaan pitkälaiva ankkuroitiin Numedalin lähistölle, ja yön pimeydessä kaksi miestä hiipi vakoilemaan peikkoja. He näkivät peikot istumassa luolansa edustalla puhumassa siitä, kuinka kristittyjen jumala suojeli kirottua kuningas Olavia niin, etteivät peikot voineet tappaa häntä.

Ajatus kristittyjä vihaavista peikoista ja siitä, että ne voivat haistaa kristityn veren, on peräisin ajoilta, jolloin viikingit siirtyivät aasauskonnosta kristin­uskoon. Kristinuskon levitessä Pohjolan perukoilla peikot alettiin yhdistää paholaiseen ja hänen pikku­piruihinsa. 

Kun latinan­kielisissä teksteissä luki mons­trum tai demonum, Pohjolan kirjanoppineiden oli luonnollista kääntää ne sanalla troll eli peikko. Niinpä kristityt tekstit yllä­pitivät ihmisten käsitystä peikoista osana ympäröivää maailmaa.

Näin tunnistat peikon

Uskomusten ja vanhojen kirjoitusten mukaan peikot voi tunnistaa monista piirteistä.

  1. Poikkeuksellinen koko
    Peikot ovat yleensä isompia kuin ihmiset, mutta joskus ne voivat olla myös huomattavasti pienempiä. Jos ystäväsi on poikkeuksellisen pituinen, häntä on syytä tutkia tarkemmin.

  2. Karkeat piirteet ja suuri nenä
    Peikoilla on karummat kasvot ja pidempi nenä kuin ihmisillä sekä hyvä hajuaisti, jolla ne erottavat kristityt. Jos ystäväsi yhtäkkiä tokaisee haistavansa kristityn verta, on syytä olla huolissaan.

  3. Ylimääräisiä ruumiinosia
    Jos huomaat ystäväsi yrittävän piilotella sitä, että hänellä on häntä, on varsin todennäköisesti kyse peikosta. Vielä varmempi merkki on, jos hänellä on enemmän kuin yksi pää.

  4. Kirkonkellojen pelko
    Todelliset peikot välttelevät ristejä ja kirkonkellojen soittoa sekä auringonvaloa, joka voi kivettää ne. Kiinnitä siis huomiota siihen, käykö ystäväsi kirkossa tai istuuko hän varjossa kaiken kesää.

  5. Lähde etsimään peikkoja
    Suomalaisen kansanperinteen tutkijan Lauri Hongon mukaan peikkoja voi havaita, kunhan luopuu tavanomaisesta järkiajattelusta. Jos olet stressaantunut, humaltunut, peloissasi tai väsynyt, sinun on helpompi ”nähdä” yliluonnollisia olentoja esimerkiksi puiden ja kallioiden varjoissa.

Peikkojen pelko näkyi laeissakin

”Peikko sinut vieköön!” saattoi moni skandinaavi puuskahtaa vihastuksissaan. Sekä viikinki- että keskiajalla peikkojen kohtaamista yritettiin välttää, eikä tuntemattomille hevin avattu ovea.

Eräässä tarinassa vuonon poikki myrskyssä uinut Grettir-niminen mies koputti läpimärkänä maatilan ovelle päästäkseen lämmittelemään, mutta talonväki luuli, että oven takana oli peikko. Tilanne kärjistyi tappeluksi, jonka lopputuloksena koko tila paloi.

Kyse ei ollut vain nuotion äärellä ajan kuluksi kerrotuista jännitys­tarinoista, vaan peikkojen pelko oli ihmisille totisinta totta. Se käy ilmi myös senaikaisista lakiteksteistä, joista näkyy, että peikkoja pidettiin todellisena uhkana yhteiskuntajärjestykselle.

Useissa lakiteksteissä 1100–1300-luvuilta mainitaan, että ”peikkojen herättäminen pakanuuden harjoittamiseksi” oli vakava rikos ja verrattavissa esimerkiksi väkisinmakaamiseen.

Oslovuonon alueelta peräisin oleva lakiteksti kertoo pelotteeksi ja varoitukseksi naisesta, joka harjoitti pakanallista henkien manaamista. Ellei moinen ”peikkomainen” nainen pystynyt keräämään riittävästi todistajia puhumaan syyttömyytensä puolesta, hänet karkotettiin välittömästi alueelta. Hän sai kuitenkin ottaa omaisuutensa mukaansa, koska hän ei itse voinut mitään sille, että hän oli ”peikko”.

Bergenin seudulta olevasta lakitekstistä käy puolestaan selvästi ilmi, että toisen ihmisen syyttäminen aiheetta peikoksi oli vakavasti otettava rikos. Sen mukaan mies voitiin julistaa lainsuojattomaksi, jos hän toistuvasti loukkasi toisen kunniaa nimittämällä tätä peikoksi, orjaksi tai miehimykseksi.

Syrjäseuduilla ihmiset ottivat usein lain omiin käsiinsä. Islantilaisessa saagassa kerrotaan historiallisesta henkilöstä nimeltä Finnbogi ja siitä, kuinka hänen 3- ja 5-vuotiaat poikansa kiusasivat vanhaa ukkoa, joka juorujen mukaan oli muodonmuuttaja eli osasi ottaa eri eläimien muodon. Kun lapset nimittivät miestä peikoksi, hän suuttui niin, että tappoi lapset siihen paikkaan.

Peikot sieppasivat ihmisiä

Keskiajan skandinaaveille luonnossa liikkumiseen liittyi aina vaaroja. Peikot olivat osa metsän väkeä, olentoja, jotka olivat yleensä näkymättömiä ja aiheuttivat hankaluuksia. Vain selvänäköiset saattoivat nähdä ne. Yöaikaa ja asumattomia seutuja hallitsivat peikot, jotka saattoivat siepata ihmisiä ja viedä heidät mukanaan luoliinsa.

Tanskalainen kansanperinteen tutkija Henning Feilberg (1831–1921) laski, että säilyneissä ihmisten sieppauksista kertovissa peikkotarinoissa kaksi kolmannesta kaapatuista oli naisia. Varsinkin vastikään synnyttäneet nuoret äidit olivat erityisessä vaarassa, sillä kirkon silmissä he olivat epäpuhtaita.

Kristillisen perinteen mukaan nainen voitiin ottaa takaisin täysivaltaiseksi kirkon jäseneksi vasta kuuden viikon kuluttua synnytyksestä. Tuona aikana nainen ei virallisesti ollut osa kristittyä seurakuntaa, mikä vähensi Jumalan varjelusta ja teki näin kansan uskomusten mukaan hänen sieppaamisestaan peikoille helpompaa.

Jos mies kotiin tullessaan löysikin aviovuoteestaan puusta veistetyn naisen, hän ymmärsi peikkojen käyneen ja jättäneen puunaisen maksuksi ryöstetystä vaimosta.

Joissain tapauksissa peikkojen rikkaudet lumosivat naiset niin, että nämä lähtivät peikoille morsiamiksi aivan vapaaehtoisestikin. Ruotsalaisilla oli kuitenkin siitä varoittava sanonta: ”Joka menee peikolle kullan vuoksi, on yhä peikolla, kun kulta on poissa.”

Kaappausaikeissa oleva peikko saattoi pyörtää päätöksensä, jos se kuuli kirkonkellojen soivan. Norjasta ja Ruotsista tunnetaan useita tapauksia, joissa ihmiset ovat kuljettaneet kirkonkelloja syvälle metsään soittaakseen niitä kadonneiden pelastamiseksi. 

Tanskassa oltiin yleensä aina kuuloetäisyydellä jonkin kylän kirkonkelloista, ja niitä soitettiin ahkerasti. Kaapattu saattoi myös yrittää viivyttää peikkoa puhumalla niitä näitä, sillä mikäli peikko olisi huomaamattaan ulkosalla vielä auringon noustessa, se muuttuisi kiveksi.

Uskomusten mukaan ne harvat ihmiset, jotka palasivat peikkojen luota, eivät enää koskaan olleet entisellään. Peikkojen luona aika myös kului hitaammin, joten vaikka siepattu olisi omasta mielestään ollut poissa vain lyhyen aikaa, koko hänen perheensä oli saattanut jo kuolla vanhuuteen hänen palatessaan.

Vaihdokkaat olivat peikkolapsia

Eniten pelättiin kuitenkin sitä, että peikot veisivät vauvan kehdostaan ja jättäisivät tilalle peikkolapsen, niin sanotun vaihdokkaan. Vanhempien oli vaikeaa arvioida, olivatko he saaneet vaihdokkaan, sillä pieninä peikkolapset muistuttivat paljon ihmislapsia.

Totuus paljastui kuitenkin ajan mittaan. Peikkolapsista ei kasvanut yhtä älykkäitä kuin ihmislapsista, ne käyttäytyivät huonosti ja niillä oli aivan kyltymätön ruokahalu. Saadakseen oman lapsensa takaisin vanhempien oli kohdeltava vaihdokasta niin huonosti, että jopa peikkojen kävisi sitä sääli, koska silloin ne pelastaisivat omansa ja toisivat ihmislapsen takaisin.

Ihmiset lakaisivat vaihdokkaana taloon saamansa peikkolapsen ulos, mistä peikko sai sitten hakea omansa takaisin.

© Shutterstock

Kansallisromantiikka pelasti peikot

Nykyisin voi vaikuttaa oudolta, että ihmiset uskoivat aivan tosissaan peikkoihin, mutta ne olivat kansan keino yrittää ymmärtää ympäristöään.

Ennen 1500-lukua useimmat ihmiset Pohjolassa olivat lukutaidottomia, joten he saattoivat tulkita maailmaa vain omien kokemustensa perusteella. Kun matkustavaiset eksyivät ja menehtyivät erämaassa, kun syntyi vammaisia lapsia tai kun lehmät yhtäkkiä menivät umpeen, oli helppoa ja täysin loogista syyttää asioista peikkoja.

Uskonpuhdistuksen jälkeen peikkojen merkitys pieneni, ja pikku hiljaa ne jäivät vain hahmoiksi vanhoissa tarinoissa. Peikkotarinat nousivat kuitenkin uudelleen esiin 1800-luvulla kansallisromantiikan ja kansanperinteen uuden arvostuksen myötä, ja ne ovat voimissaan vielä tänäkin päivänä.

Lue lisää

John Lindow: Trolls: An Unnatural History, Reaktion Books Ltd, 2014. Bjørn F. Rørvik/Gry Moursund (ill.): Bukkene Bruse i badeland, Cappelen Damm, 2009.

Ehkä sinua kiinnostaa...