Caladrius (vas.) ja alruuna (oik.). 

© Photo researchers/Scanpix

Näitä otuksia pelättiin keskiajalla

Keskiajan tarinoissa vilisi monenmoisia kauhistuttavia olentoja: basiliskin hengitys tappoi, lohikäärme syöksi tulta tai myrkkyä, ja griippi popsi ihmisiä. Tarueläimiä pidettiin yhtä todellisina kuin norsuja ja leijonia, vaikka harva oli koskaan niitä nähnyt.

torstai 26. lokakuuta 2017 teksti Therese Boisen-Haas

Alruuna: Alruunan huuto tappoi

Laji: Kasvi, jonka juuren muodosti pieni ihmismäinen olento. Se päästi korviavihlovan huudon, kun kasvi kaivettiin maasta.

Levinneisyys: Välimeren alue. Keskiajan lähteiden mukaan kasvi kasvoi siellä, missä hirtetyn varkaan virtsaa tai siemennestettä oli tippunut maahan. Kasvi levisi, kun naarasnorsu söi sen juuria.

Ulkonäkö: Juuri saattoi olla mies- tai naispuolinen. Sen päästä versoi paksuja lehtiä ja violetteja kukkia.

Ominaisuudet: Ihminen, joka kuuli alruunan huudon, joko kuoli tai menetti järkensä.

Korjuumenetelmä: Alruunaa käytettiin luonnonlääkinnässä, mutta sen korjaamisessa piti olla varovainen; jos se huomasi poimijan aikeet, se saattoi paeta.

Niinpä paras ja turvallisin tapa kaivaa alruuna ylös oli poistaa ylin maakerros, sitoa naru alruunan naattiin ja narun toinen pää koiraan. 

Turvallisen matkan päästä koira houkuteltiin juoksemaan, jolloin se veti kirkuvan alruunan maasta. Alruuna menehtyi joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa, eikä se sen jälkeen enää ollut vaarallinen.

Basiliski: Maailman myrkyllisin eläin

Laji: Käärmeen ja kukon risteymä.

Ulkonäkö:: Basiliski oli reilut 20 senttimetriä pitkä, ja sillä oli siivet ja käärmemäinen häntä. Se ei kiemurrellut eteenpäin kuten käärmeet vaan liikkui eteenpäin yläruumis irti maasta.

Levinneisyys: Basiliski oli peräisin Pohjois-Afrikasta ja levisi sieltä Eurooppaan. Se syntyi 7–9-vuotiaan kukon tunkiolle munimasta munasta, jonka hautoi rupikonna. Vastakuoriutunut basiliski piiloutui heti kaivoon, kellariin tai pimeään maankoloon.

Viholliset: Kärpät ja kukot. Roomalainen historioitsija Claudius Aelianus kirjoitti, että basiliski vapisi pelosta kukon nähdessään ja kuoli kouristellen, jos kukko kiekui. Pohjoisafrikkalaisten piti siitä syystä pitää kukkoa mukanaan matkoilla.

Ominaisuudet: Basiliski oli maa­ilman myrkyllisin eläin. Se pystyi tappamaan katseellaan ja myrkytti hengityksellään kaiken elollisen ympärillään. Kun se kulki ohi, kalliot murenivat, kasvit lakastuivat ja linnut putosivat kuolleina puiden oksilta. Basiliskin myrkyllinen hengitys oli jopa synnyttänyt Afrikkaan Saharan autiomaan.

Basiliskin tappaminen: Basi­liskin myrkky oli niin voimakasta, että jos ratsumies yritti tappaa sen keihäällään, myrkky imeytyi aseeseen ja sitä kautta ratsastajaan ja hevoseen. Toisaalta basiliski ei voinut katsoa itseään peilistä menehtymättä.

Eräässä tarinassa kuvataan Aleksanteri Suuren ja basiliskin kohtaamista. Aleksanteri oli matkalla vuoristosolan läpi, kun yksi hänen sotilaistaan yhtäkkiä kaatui maahan. Solassa asui vanha ja kurttuinen basiliski. Aleksanteri käski miestensä valmistaa ison kilven ja kiillottaa sen kiiltäväksi kuin peili. Hän kietoi jalkoihinsa kankaanpalat askeleidensa äänen vaimentamiseksi ja hiipi basiliskin luolan suulle. Kun eläin näki oman peilikuvansa, se kuoli kauhusta.

Basiliskin myrkyllinen hengitys loi jopa Saharan autiomaan.

© University of toronto & Wenceslaus Hollar Digital Collection

Caladrius: Lintu paransi katseellaan

Laji: Puolilintu

Levinneisyys: Caladriuksia asui kuninkaanlinnoissa.

Ulkonäkö: Liidunvalkoiset höyhenet, pitkä kaula. Albatrossin kokoinen.

Ominaisuudet: Caladrius saattoi parantaa sairaan. Jos caladrius katsoi potilasta, tämä jäi henkiin. Toisaalta, jos se käänsi katseensa pois, potilas kuoli. Sen uskottiin tepsivän etenkin keltatautiin.

Jos caladrius ja potilas katsoivat toisiaan silmin kyllin pitkään, lintu imi vähitellen sairauden potilaasta itseensä. Sen jälkeen se lensi kohti aurinkoa, joka poltti sairauden säteillään.

Caladriuksen nähtiin symboloivan Kristusta, joka uhrasi itsensä ihmis­kunnan puolesta. Linnun valkoinen väri taas kuvasti Vapahtajan puhtautta.

Lohikäärme: suomukas jättipeto

Laji: Jättimäinen käärme.

Levinneisyys: Lohikäärme eli vuorilla luolissa, joissa se usein vartioi aarretta. Lohikäärmeet olivat aina nälkäisiä ja söivät lehmiä, hevosia ja toisinaan myös ihmisiä.

Vihollinen: Lohikäärme oli norsun arkkivihollinen, jonka viileää verta se janosi. Itse se ei kestänyt pantterin makeaa hengitystä.

Ulkonäkö: Ulkonäkö vaihteli: lohikäärmeellä saattoi olla yksi tai satoja päitä, kaksi tai neljä jalkaa, siivet, suomut ja käärmeen- tai kalanpyrstö.

Ominaisuudet: Lohikäärme oli niin mahtava olento, että taivas ja meri saattoivat vavahdella, kun se nousi lentoon. Sen voima piili sen pyrstössä eikä sen hampaissa. Sen hengitys oli myrkyllistä, ja se saattoi syöstä myrkkyä tai tulta. Myös sen veri oli myrkyllistä, ja sitä oli vaikeaa saada hengiltä. Jotkin lohikäärmeet osasivat puhua, mutta ne yleensä valehtelivat.

Lohikäärmekivi: Lohikäärmeen aivoissa oli harvinaisen kaunis jalokivi. Se piti irrottaa lohikäärmeen vielä eläessä, jotta se ei himmennyt.

Bestiaari: Keskiajan eläinkirja

Keskiaikana bestiaareiksi kutsutuista hakuteoksista tuli suosittuja. Niihin oli listattu aakkosjärjestyksessä kaikki tunnetut eläinlajit ja kerrottu, missä ne elävät ja millaisia vihollisia niillä on. Osa bestiaareista oli kuvitettuja. 

Keskiajan eläintieteessä sekoittuivat tarut ja luonnontiede, ja kirkkoisille oli tärkeää, että eläimet saatiin kuvauksissa aina jotenkin yhdistettyä kristinuskon symboliikkaan. Taruolentoja pidettiin yhtä todellisina kuin norsuja ja leijonia, ja siksi nekin oli otettu kirjaan mukaan.

Keskiajan bestiaarien esikuva oli antiikin käsikirjoitus nimeltä Physiologus (”luonnontutkija”). Se kirjoitettiin ehkä vuosina 100–200 ja käännettiin monille Euroopan kielille. Joissakin sen versioissa vihjataan tekijän olevan esimerkiksi Aristoteles tai Claudius Aelianus. Jokaiselle eläimelle oli omistettu oma kappale, jossa sitä kuvattiin ja kerrottiin eläimeen liittyvä tarina. Tarinoilla oli aina jokin moraalinen opetus.

Yksisarvinen: vain neitsyt sai yksisarvisen kiinni

Laji: Hevoseläin.

Levinneisyys: Intia ja Pohjois-Afrikka.

Vihollinen: Norsu. Ei tiedetä, miksi lajit eivät pitäneet toisistaan.

Ulkonäkö: Valkoinen hevosenkaltainen ruumis, kirkkaansiniset silmät ja otsalla kierteinen, jopa metrinen sarvi.

Luonne: Yksisarvinen oli jalomielinen, ylpeä ja villi. Se oli nopeampi kuin yksikään muu eläin, eikä sitä yleensä saanut kiinni elävänä. Metsästäjä saattoi vangita sen nuoren kauniin neitsyen avulla. Neitsyen piti istua metsässä odottamassa, kunnes yksisarvinen saapui, laski pään hänen syliinsä ja nukahti. Sen jälkeen eläin oli helppo vangita tai tappaa.

Maaginen sarvi: Yksisarvisen sarvi oli haluttua tavaraa, sillä sen uskottiin suojelevan myrkyiltä ja vahvistavan mieskuntoa. Monesti yksisarvisen sarvina myytiin kuitenkin sarvivalaan sarvia.

Sarvivalaan sarvia myytiin valtavista summista etenkin Italiassa, jossa myrkytysmurhat olivat yleisiä. Ruhtinaat laittoivat juomapikareihinsa ”yksisarvisen” sarven palasia, ja vuoteen 1789 taikakalua käytettiin myös Ranskan kuninkaan hovissa. 

Feeniks: Kuolematon lintu nousi tuhkasta

Laji: Lintu.

Levinneisyys: Joidenkin tarinoiden mukaan feeniks eli Intiassa, toisten mukaan taas Arabiassa. Koko maailmassa oli kerrallaan vain yksi feenikslintu. Sen ei tarvinnut syödä eikä juoda.

Ulkonäkö: Feeniks muistutti kotkaa, mutta sillä oli kultainen kaula, viininpunainen ruumis ja sininen pyrstö, jossa oli ruusunpunaisia sulkia.

Ominaisuudet: Feeniksin näkeminen tiesi hyvää. Sillä oli kaunis lauluääni, ja kaikki muut linnut seurasivat sitä. Se eli viisisataa vuotta, ja kun sen oli aika kuolla, se rakensi pesän tuoksuvista oksista. Sitten se syttyi palamaan ja muuttui tuhkaksi. 

Seuraavana aamuna tuhkasta ilmestyi käärme, joka muuttui seuraavana päivänä uudeksi feenikslinnuksi. Lintua pidettiin ikuisen elämän vertauskuvana. Keskiajalla se symboloi Jeesuksen kuolleista nousemista. 

Feeniks paloi poroksi ja syntyi uudelleen.

© British Library

Griippi: Sekasikiö vartioi kultaa

Laji: Puoliksi kotka, puoliksi leijona. Griipissä eli aarni­kotkassa yhdistyivät vahvin maapeto ja vahvin petolintu.

Ulkonäkö: Leimuavat silmät. Muuten musta höyhenpuku, mutta valkoiset siivet ja tummansininen kaula. 1400-luvun tekstissä kuvataan sen kokoa: ”Se on kahdeksan kertaa niin suuri kuin leijona, ja se voi kevyesti kantaa haarniskoidun ritarin hevosineen.”

Vihollinen: Jostain syystä hevonen.

Levinneisyys: Kaukoitä, jossa se vartioi kultaa ja jalo­kiviä lähellä paikkaa, jossa aurinko nousee. Griippi rakensi pesänsä kullasta ja asetteli siihen smaragdeja suojaksi myrkyllisiä eläimiä vastaan. Se pyydysti härkiä ja ihmisiä, jotka se silpoi ja syötti poikasilleen.

Ominaisuudet: Yksisarvisen sarven tapaan griipin kynnet suojasivat myrkyiltä. Keskiajan eurooppalaiset toivat idästä griipin kynsiä (jotka oikeasti olivat aasialaisen vuoristo­lampaan sarvia). Sarvet päällystettiin metallilla ja niitä käytettiin juoma­sarvina. Strutsinmunia väitettiin griipinmuniksi, ja niitä esiteltiin kultakoristeisilla jalustoilla.

Aleksanteri Suuren sotaretkiä kuvaavissa kertomuksissa mainitaan Aleksanterin lentäneen griippien vetämillä vaunuilla. Hän sai griipit kulkemaan eteenpäin pitämällä niiden edessä lihapalaa seipään nokassa.

Lue lisää

Christian Heck: Grand Medieval Bestiary, Abbeville Press, London 2012. 
www.bestiary.ca

Ehkä sinua kiinnostaa...