Näitä otuksia pelättiin keskiajalla

Keskiajan tarinoissa vilisi monenmoisia kauhistuttavia olentoja: basiliskin hengitys tappoi, lohikäärme syöksi tulta tai myrkkyä, ja griippi popsi ihmisiä. Tarueläimiä pidettiin yhtä todellisina kuin norsuja ja leijonia, vaikka harva oli koskaan niitä nähnyt.

Keskiajan tarinoissa vilisi monenmoisia kauhistuttavia olentoja: basiliskin hengitys tappoi, lohikäärme syöksi tulta tai myrkkyä, ja griippi popsi ihmisiä. Tarueläimiä pidettiin yhtä todellisina kuin norsuja ja leijonia, vaikka harva oli koskaan niitä nähnyt.

Basiliski: Maailman myrkyllisin eläin

Basiliskin myrkyllinen hengitys loi jopa Saharan autiomaan.

© University of Toronto, Wenceslaus Hollar Digital Collection

Laji: Käärmeen ja kukon risteymä.

Levinneisyys: Basiliski oli peräisin Pohjois-Afrikasta ja levisi sieltä Eurooppaan. Se syntyi 7–9-vuotiaan kukon tunkiolle munimasta munasta, jonka hautoi rupikonna. Vastakuoriutunut basiliski piiloutui heti kaivoon, kellariin tai pimeään maankoloon.

Ulkonäkö: Basiliski oli reilut 20 senttimetriä pitkä, ja sillä oli siivet ja käärmemäinen häntä. Se ei kiemurrellut eteenpäin kuten käärmeet vaan liikkui eteenpäin yläruumis irti maasta.

Ominaisuudet: Basiliski oli maa­ilman myrkyllisin eläin. Se pystyi tappamaan katseellaan ja myrkytti hengityksellään kaiken elollisen ympärillään. Kun se kulki ohi, kalliot murenivat, kasvit lakastuivat ja linnut putosivat kuolleina puiden oksilta. Basiliskin myrkyllinen hengitys oli jopa synnyttänyt Afrikkaan Saharan autiomaan.

Viholliset: Kärpät ja kukot. Roomalainen historioitsija Claudius Aelianus kirjoitti, että basiliski vapisi pelosta kukon nähdessään ja kuoli kouristellen, jos kukko kiekui. Pohjoisafrikkalaisten piti siitä syystä pitää kukkoa mukanaan matkoilla.

Basiliskin tappaminen: Basi­liskin myrkky oli niin voimakasta, että jos ratsumies yritti tappaa sen keihäällään, myrkky imeytyi aseeseen ja sitä kautta ratsastajaan ja hevoseen. Toisaalta basiliski ei voinut katsoa itseään peilistä menehtymättä.

Eräässä tarinassa kuvataan Aleksanteri Suuren ja basiliskin kohtaamista. Aleksanteri oli matkalla vuoristosolan läpi, kun yksi hänen sotilaistaan yhtäkkiä kaatui maahan. Solassa asui vanha ja kurttuinen basiliski. Aleksanteri käski miestensä valmistaa ison kilven ja kiillottaa sen kiiltäväksi kuin peili. Hän kietoi jalkoihinsa kankaanpalat askeleidensa äänen vaimentamiseksi ja hiipi basiliskin luolan suulle. Kun eläin näki oman peilikuvansa, se kuoli kauhusta.

Lohikäärme: Suomukas jättipeto

Lohikäärmeet väijyivät norsuja metsässä puiden lomassa.

© Bodleian Library

Laji: Jättimäinen käärme.

Levinneisyys: Lohikäärme eli vuorilla luolissa, joissa se usein vartioi aarretta. Lohikäärmeet olivat aina nälkäisiä ja söivät lehmiä, hevosia ja toisinaan myös ihmisiä.

Ulkonäkö: Ulkonäkö vaihteli: lohikäärmeellä saattoi olla yksi tai satoja päitä, kaksi tai neljä jalkaa, siivet, suomut ja käärmeen- tai kalanpyrstö.

Ominaisuudet: Lohikäärme oli niin mahtava olento, että taivas ja meri saattoivat vavahdella, kun se nousi lentoon. Sen voima piili sen pyrstössä eikä sen hampaissa. Sen hengitys oli myrkyllistä, ja se saattoi syöstä myrkkyä tai tulta. Myös sen veri oli myrkyllistä, ja sitä oli vaikeaa saada hengiltä. Jotkin lohikäärmeet osasivat puhua, mutta ne yleensä valehtelivat.

Vihollinen: Lohikäärme oli norsun arkkivihollinen, jonka viileää verta se janosi. Itse se ei kestänyt pantterin makeaa hengitystä.

Lohikäärmekivi: Lohikäärmeen aivoissa oli harvinaisen kaunis jalokivi. Se piti irrottaa lohikäärmeen vielä eläessä, jotta se ei himmennyt.

Griippi: Sekasikiö vartioi kultaa

Griippi ruokki poikasiaan silvotuilla ihmisillä, sioilla ja härillä.

© bodleian library

Laji: Puoliksi kotka, puoliksi leijona. Griipissä eli aarni­kotkassa yhdistyivät vahvin maapeto ja vahvin petolintu.

Levinneisyys: Kaukoitä, jossa se vartioi kultaa ja jalo­kiviä lähellä paikkaa, jossa aurinko nousee. Griippi rakensi pesänsä kullasta ja asetteli siihen smaragdeja suojaksi myrkyllisiä eläimiä vastaan. Se pyydysti härkiä ja ihmisiä, jotka se silpoi ja syötti poikasilleen.

Ulkonäkö: Leimuavat silmät. Muuten musta höyhenpuku, mutta valkoiset siivet ja tummansininen kaula. 1400-luvun tekstissä kuvataan sen kokoa: ”Se on kahdeksan kertaa niin suuri kuin leijona, ja se voi kevyesti kantaa haarniskoidun ritarin hevosineen.”

Ominaisuudet: Yksisarvisen sarven tapaan griipin kynnet suojasivat myrkyiltä. Keskiajan eurooppalaiset toivat idästä griipin kynsiä (jotka oikeasti olivat aasialaisen vuoristo­lampaan sarvia). Sarvet päällystettiin metallilla ja niitä käytettiin juoma­sarvina. Strutsinmunia väitettiin griipinmuniksi, ja niitä esiteltiin kultakoristeisilla jalustoilla.

Vihollinen: Jostain syystä hevonen.

Aleksanteri Suuren sotaretkiä kuvaavissa kertomuksissa mainitaan Aleksanterin lentäneen griippien vetämillä vaunuilla. Hän sai griipit kulkemaan eteenpäin pitämällä niiden edessä lihapalaa seipään nokassa.

Feeniks: Kuolematon lintu nousi tuhkasta

Feeniks paloi poroksi ja syntyi uudelleen.

© British Library

Laji: Lintu.

Levinneisyys: Joidenkin tarinoiden mukaan feeniks eli Intiassa, toisten mukaan taas Arabiassa. Koko maailmassa oli kerrallaan vain yksi feenikslintu. Sen ei tarvinnut syödä eikä juoda.

Ulkonäkö: Feeniks muistutti kotkaa, mutta sillä oli kultainen kaula, viininpunainen ruumis ja sininen pyrstö, jossa oli ruusunpunaisia sulkia.

Ominaisuudet: Feeniksin näkeminen tiesi hyvää. Sillä oli kaunis lauluääni, ja kaikki muut linnut seurasivat sitä. Se eli viisisataa vuotta, ja kun sen oli aika kuolla, se rakensi pesän tuoksuvista oksista. Sitten se syttyi palamaan ja muuttui tuhkaksi.

Seuraavana aamuna tuhkasta ilmestyi käärme, joka muuttui seuraavana päivänä uudeksi feenikslinnuksi. Lintua pidettiin ikuisen elämän vertauskuvana. Keskiajalla se symboloi Jeesuksen kuolleista nousemista.

Yksisarvinen: Vain neitsyt sai yksisarvisen kiinni

Yksisarvisen sarvi oli tehokasta vastalääkettä myrkkyihin.

© Bodleian Library

Laji: Hevoseläin.

Levinneisyys: Intia ja Pohjois-Afrikka.

Ulkonäkö: Valkoinen hevosenkaltainen ruumis, kirkkaansiniset silmät ja otsalla kierteinen, jopa metrinen sarvi.

Ominaisuudet: Yksisarvinen oli jalomielinen, ylpeä ja villi. Se oli nopeampi kuin yksikään muu eläin, eikä sitä yleensä saanut kiinni elävänä. Metsästäjä saattoi vangita sen nuoren kauniin neitsyen avulla. Neitsyen piti istua metsässä odottamassa, kunnes yksisarvinen saapui, laski pään hänen syliinsä ja nukahti. Sen jälkeen eläin oli helppo vangita tai tappaa.

Vihollinen: Norsu. Ei tiedetä, miksi lajit eivät pitäneet toisistaan.

Maaginen sarvi: Yksisarvisen sarvi oli haluttua tavaraa, sillä sen uskottiin suojelevan myrkyiltä ja vahvistavan mieskuntoa. Monesti yksisarvisen sarvina myytiin kuitenkin sarvivalaan sarvia.

Sarvivalaan sarvia myytiin valtavista summista etenkin Italiassa, jossa myrkytysmurhat olivat yleisiä. Ruhtinaat laittoivat juomapikareihinsa ”yksisarvisen” sarven palasia, ja vuoteen 1789 taikakalua käytettiin myös Ranskan kuninkaan hovissa.

Caladrius: Lintu paransi katseellaan

Caladrius muistutti ulkonäöltään valkoista kyyhkyä.

© Trinity College Library

Laji:Puolilintu

Levinneisyys: Caladriuksia asui kuninkaanlinnoissa.

Ulkonäkö: Liidunvalkoiset höyhenet, pitkä kaula. Albatrossin kokoinen.

Ominaisuudet: Caladrius saattoi parantaa sairaan. Jos caladrius katsoi potilasta, tämä jäi henkiin. Toisaalta, jos se käänsi katseensa pois, potilas kuoli. Sen uskottiin tepsivän etenkin keltatautiin.

Jos caladrius ja potilas katsoivat toisiaan silmin kyllin pitkään, lintu imi vähitellen sairauden potilaasta itseensä. Sen jälkeen se lensi kohti aurinkoa, joka poltti sairauden säteillään.

Caladriuksen nähtiin symboloivan Kristusta, joka uhrasi itsensä ihmiskunnan puolesta. Linnun valkoinen väri taas kuvasti Vapahtajan puhtautta.

Alruuna: Alruunan huuto tappoi

Mandrakeksi kutsuttua kasvia pidettiin keskiajalla suorastaan hengen­vaarallisena.

© photo researchers/scanpix

Laji: Kasvi, jonka juuren muodosti pieni ihmismäinen olento. Se päästi korviavihlovan huudon, kun kasvi kaivettiin maasta.

Levinneisyys: Välimeren alue. Keskiajan lähteiden mukaan kasvi kasvoi siellä, missä hirtetyn varkaan virtsaa tai siemennestettä oli tippunut maahan. Kasvi levisi, kun naarasnorsu söi sen juuria.

Ulkonäkö: Juuri saattoi olla mies- tai naispuolinen. Sen päästä versoi paksuja lehtiä ja violetteja kukkia.

Ominaisuudet: Ihminen, joka kuuli alruunan huudon, joko kuoli tai menetti järkensä.

Korjuumenetelmä: Alruunaa käytettiin luonnonlääkinnässä, mutta sen korjaamisessa piti olla varovainen; jos se huomasi poimijan aikeet, se saattoi paeta.

Niinpä paras ja turvallisin tapa kaivaa alruuna ylös oli poistaa ylin maakerros, sitoa naru alruunan naattiin ja narun toinen pää koiraan.

Turvallisen matkan päästä koira houkuteltiin juoksemaan, jolloin se veti kirkuvan alruunan maasta. Alruuna menehtyi joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa, eikä se sen jälkeen enää ollut vaarallinen.