”Kansan puolesta, kansan toimesta!”
Näillä sanoilla sosiaalidemokraatti Philipp Scheidemann julisti 9. marraskuuta 1918 Saksan tasavallaksi – ensimmäistä kertaa. Saksa oli juuri kärsinyt karvaan tappion ensimmäisessä maailmansodassa, ja mahtava keisarikunta oli murskana. Levottomuudet eri puolilla Saksaa pakottivat keisari Vilhelm II:n luopumaan kruunusta, ja suuruushaaveiden raunioista kasvoi ajatus kansanvaltaisesta valtiosta.
Ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin kaksi kuukautta Scheidemannin julistuksen jälkeen. Kaikki eivät kuitenkaan innostuneet uudesta demokratiasta. 1920-luvun taloudellisen alamäen vanavedessä Saksan natsipuolue (NSDAP) kasvoi Adolf Hitlerin johdolla niin mahtavaksi, että presidentti Paul von Hindenburg joutui vuonna 1933 nimittämään Hitlerin valtakunnankansleriksi. Pian natsit kaatoivat Saksan demokratian.
Hitler nimitettiin vuonna 1933 valtakunnankansleriksi vaalivoiton jälkeen.
Presidentin valtaa karsittiin
Meidän aikamme saksalainen demokratia alkoi kehittyä, kun Saksa jaettiin Länsi- ja Itä-Saksaksi toisen maailmansodan jälkeen. Itään tuli totalitaarinen hallinto Neuvostoliiton mallin mukaan, kun taas lännessä demokraattisesti valitut liittopäivät, Bundestag, kokoontuivat ensimmäisen kerran vuonna 1949.
Uusi parlamentti korosti demokraattisia pyrkimyksiään ottamalla käyttöön vallan kolmijaon ja vähentämällä presidentin poliittista valtaa. Näin presidentti ei pystynyt yksin nimittämään kansleria – kuten Hindenburg oli tehnyt nimittäessään Hitlerin vuonna 1933.