Ensimmäisinä sukunimiä alkoivat käyttää kiinalaiset. Kiinalaisen perimätiedon mukaan keisari Fuxi otti sukunimet käyttöön noin 4 000 vuotta sitten – osaksi estääkseen lähisukulaisten väliset avioliitot ja osaksi voidakseen pitää lukua alamaisistaan.
Sukunimiä käyttivät kuitenkin vain aateliset noin 500-luvulle eaa. asti, jolloin myös alempiarvoiset kiinalaiset alkoivat lähteiden mukaan käyttää niitä.
Euroopassakin sukunimiä käyttivät vuosisatojen ajan yksinomaan aateliset, joiden oli tärkeää pystyä todistamaan sukutaustansa. 1300-luvun lopulla sukunimet alkoivat kuitenkin yleistyä myös tavallisen kansan keskuudessa.
Tärkeän sysäyksen tälle kehitykselle antoi vuosina 1346–1353 raivonnut paiseruttopandemia, joka surmasi jopa puolet Euroopan väestöstä.
Musta surma eli paiserutto tappoi avuttomat uhrinsa usein vain viikossa.
Maatyöläisistä oli huutava pula
Kun ruttoepidemia alkoi laantua, hengissä selvinneet havahtuivat aivan uuteen maailmaan. Korkean ruttokuolleisuuden vuoksi maatyöläisistä oli yhtäkkiä huutava pula, ja aateliset ja tilanomistajat joutuivat kilpailemaan keskenään saadakseen työvoimaa pelloilleen.
Torpparit ja maatyöläiset jättivät kotiseutunsa, joihin heidän sukunsa olivat olleet kahlehdittuina maaorjina sukupolvien ajan, ja muuttivat joukolla suurempiin asutuskeskuksiin.
Muuttoliike synnytti tarpeen pystyä tunnistamaan yksilöt entistä tarkemmin, eivätkä pelkät etunimet enää riittäneet. Siksi monet ihmiset alkoivat käyttää sukunimeä, joka liittyi yleensä heidän ammattiinsa, kotipaikkaansa tai vaikkapa kotitilaan – kuten Suomessa Mylläri, Järvinen tai Nurkkala.
Itä-Suomessa käytettiin sukunimiä kenties jo 1200-luvulla, kun taas Länsi-Suomessa käytettiin pitkään isännimiä. Pakolliseksi sukunimen käyttö säädettiin meillä lailla vasta vuonna 1920.