Brittiläinen kemisti John Frederic Daniell kehitti vuonna 1836 ensimmäisen toimivan pariston, jollaisia käytettiin muun muassa varhaisissa lennättimissä.
Seuraavina vuosikymmeninä kilpailijat kehittivät monenlaisia paristoja, jotka poikkesivat Daniellin paristosta sekä kokonsa että toimintaperiaatteensa osalta.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen sotateollisuusneuvosto päätti, että paristomarkkinat tarvitsivat sääntelyä, sillä lukemattomat erilaiset paristotyypit olivat aiheuttanet maan armeijalle ongelmia sodan aikana.
Neuvosto pohti asiaa yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa ja julkisti vuonna 1919 suosituksensa paristojen kokoa sekä testaamista ja laadunvarmistusta varten.
Standardeja muokattiin sitä mukaa kun paristot kehittyivät muun muassa ladattavien paristojen keksimisen seurauksena.
Paristot merkittiin kirjaimin
Vuonna 1928 Yhdysvaltojen teollisuusstandardeja valvova järjestö American Standards Association hyväksyi neuvoston suosituksen virallisesti ja laati sen pohjalta sitovan paristokokojen luettelon.
Sen mukaan pienimpiin paristoihin viitattaisiin jatkossa A-kirjaimella ja suuremmat paristot merkittäisiin eri kirjaimilla aakkosjärjestyksessä.
Moni alkuperäisen luettelon mukainen paristotyyppi on sittemmin poistunut käytöstä, ja nykyään yleisimmät paristokoot ovat AA, AAA, C ja D.
Euroopan ensimmäinen paristoja koskeva standardi hyväksyttiin vuonna 1957.
Sittemmin eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset paristostandardit on yhdenmukaistettu, ja nykyään paristot ovat kaikkialla maailmassa samanlaisia.