Maalaispojista ja kulkumiehistä tuli kelpo sotilaita
Britannian armeijaan, niin sanottuihin punatakkeihin, värvättiin sotilaita yhteiskunnan alimmista kerroksista. Hylkiöt ja vähäväkiset houkuteltiin tai huijattiin palvelukseen, jossa he joutuivat kovan kurin alle. Rangaistukset, sairaudet ja puute olivat sotilaiden arkipäivää. Siitä huolimatta punatakit osoittivat 250 vuoden aikana kerta toisensa jälkeen kuuluvansa maailman iskuvoimaisimpiin sotilaisiin.
”Ratsuväkeni laukkaa minne tahansa”, Wellingtonin herttua kirjoitti. Ratsuväessä ei ollut niin kova kuri kuin jalkaväessä.
Sotilaat seisoivat ryhdikkäinä tiiviissä riveissä rintamasuunta viholliseen päin. Musketit lepäsivät miesten oikean jalan vieressä. Pitkät rivit eivät liikahtaneetkaan.
Tykkien kumeat jyrähdykset kertoivat taistelun jo alkaneen. Tykinkuula sinkoutui rinteeseen hieman kauempana pölläyttäen maata pataljoonan ylle. Sotilaat räpyttelivät silmiään ja puristivat aseitaan entistä tiukemmin.
Toinenkin tykinkuula putosi maahan aivan pataljoonan edessä ja ponnahti sitten läpi sotilasrivistön, ja hetken ilmassa lenteli miehiä, musketteja ja lakkeja.
Äkkiä tulitus lakkasi. Pian punatakit saattoivat erottaa toisen äänen: rummut, jotka paukuttivat rytmikkäästi ranskalaisten hyökkäysmerkkiä.
Sinitakkisten ranskalaisten tiiviit rivistöt lähestyivät. Kuului käsky, ja Britannian punatakkien ensimmäisen rivin sotilaat polvistuivat ampuma-asentoon. Muskettien hanat viritettiin ja
piiput suunnattiin lähestyviä ranskalaisjoukkoja kohti.
Seuraavasta käskystä punatakit laukaisivat aseensa, ja tappavat kuulat lensivät kohti vihollista. Paksu ruudinsavu verhosi sotilaat, jotka latasivat kuumeisesti muskettejaan uudelleen. Jälleen kajahti yhteislaukaus kohti vihollista, joka oli nyt lähes savuverhon peitossa sekin.
Sitten kuului käsky kiinnittää pistimet. Nähdessään punaisten takkien muurin ja pistinten teräksen välähdykset edessään ranskalaisten rohkeus petti. Monet heittivät aseensa ja pakenivat päätä pahkaa takaisinpäin rinnettä alas. Englantilaiset punatakit olivat voittaneet taistelun – jälleen kerran.
Pysyvän armeijan synty
Punainen väri alettiin yhdistää englantilaisiin sotilaisiin keskiajalla Englannin käydessä niin sanottua satavuotista sotaa Ranskaa vastaan. Englantilaiset käyttivät tuolloin takissaan punaista pyhän Yrjön ristiä erottaakseen omat vihollisista.
1500-luvulla kuninkaan henkivartijat ja Lontoon Towerin vartijat puettiin punaisiin asuihin. Nimellä Beefeaters tunnetut vartijat partioivat edelleen Towerissa mutta käyttävät punaista asua enää juhlatilaisuuksissa.
Kun ensimmäiset ammattirykmentit perustettiin Englantiin vuonna 1645, univormujen värivalinta oli selvä. Tykistö ja kevyt ratsuväki puettiin muihin väreihin, mutta tavallinen jalkaväki ja ratsumiehet käyttivät punaista seuraavat 250 vuotta.
Aiemmin armeijat oli koottu vain sotia varten, mutta 1700-luvun alussa perustettiin pysyvä armeija. Voitto sodissa mahtavaa Ranskaa vastaan, siirtomaa-imperiumin kasvu ja unioni Skotlannin kanssa tekivät Britanniasta suurvallan. Uusi asema toi tullessaan uusia etuja ja velvollisuuksia, joiden valvomiseen tarvittiin sotilaita.
Maa-armeija jäi kooltaan melko pieneksi, sillä koska Britannia oli saarivaltio, laivasto oli sen tärkein puolustus hyökkäyksiä vastaan. Maa-armeija toimi siirtomaissa, ylläpiti rauhaa ja järjestystä kotimaassa ja osallistui taisteluihin Euroopan mantereella.
Yritykset opettaa alokkaille moraalisia arvoja eivät vakuuttaneet lehdistöä. Armeijaa ivattiin säälimättömästi.
Värvätyksi vaikka väkisin
Kun Britannian armeija vuonna 1815 oli suurimmillaan, siinä palveli 233 852 miestä. Periaatteessa armeijaan liittyminen oli vapaaehtoista, eikä aina ollut helppoa värvätä tarvittavaa määrää sotilaita rauhaisan kotimaan kamaralta sodan kauhuihin. Värväysosastot, jotka koostuvat yhdestä upseerista, kahdesta kersantista ja rumpalista, kiersivät ympäri maata etsimässä täydennystä joukkoihin.
Värväystilaisuudet olivat hupia rahvaalle. Rekrytointikersantti Thomas Jackson kuvaili vuonna 1812:
”Siinä me saapastelimme tärkeän näköisinä edestakaisin hienoimmissa tamineissamme ja miekat käsissämme rummunpäristyksen säestyksellä maalaispoikien, punapäisten käsityöläisten ja varkaiden töllistellessä.”
Kun katsojat oli häikäisty upeilla univormuilla, alkoi värväys. Jolleivät värvääjien puhelahjat riittäneet, otettiin käyttöön kovemmat keinot. Nuoret miehet saatettiin juottaa tiedottomaan tilaan ja heille pantiin shillinki taskuun todisteeksi siitä, että he olivat ottaneet vastaan kuninkaan rahan. Värvääjät seurasivat sitten uhriaan majoituspaikkaan, ja aamulla selvinnyt uhri sai tietää värväytyneensä armeijaan 25 vuoden palvelukseen. Sekä nuoria että vanhoja värvättiin. Vuonna 1794 uusien sotilaiden keski-ikä oli 23 vuotta – nuorin oli yhdeksänvuotias, vanhin 43-vuotias.
Kaduilta ja vankiloista värvätyt sotilaat eivät useinkaan olleet aikansa valiojoukkoa. Monet olivat kotoisin köyhiltä rajaseuduilta, kuten Irlannista ja Skotlannin ylämaalta. Irlantilaisia ja ylämaalaisia saatettiin pitää kehittymättöminä raakalaisina, mutta he kelpasivat hyvin puolustamaan kuningasta ja isänmaata. Värväysjulisteissa korostettiin, että armeijassa oli tilaa kaikille: ”PS. Myös terveet nuoret irlantilaiset hyväksytään.”
Armeijaan värväydyttiin monesta syystä. Joitakin ajoi kansallinen ylpeys tai seikkailunhalu, ja toiset näkivät armeijassa mahdollisuuden paeta kotikontujen ongelmia.
Useimpia houkutteli raha. Jokainen värvätty sai bonuksen, joka saattoi sota-aikana olla mittavakin. Huijarit värväytyivät ammatikseen armeijaan, ottivat rahat ja häipyivät, minkä jälkeen he värväytyivät uudelleen. Tosimielellä olleet taas tiesivät saavansa armeijassa vaatetta ylleen ja säännöllisesti ruokaa syödäkseen. Se oli monelle huomattava parannus karuihin kotioloihin.
Kova kuri oli välttämätön
Kun mies oli värväytynyt armeijaan, edessä oli aluksi kuusi-seitsemän kuukautta kestänyt päivittäinen sotaharjoittelu. Alokkaan oli tärkeää oppia marssimaan tahdissa, ymmärtämään rumpumerkkejä ja tottelemaan käskyjä nopeasti ja tarkasti.
Puettuaan punaisen univormun takin ylleen uusi alokas ei ollut enää yksilö. Yli 500 sotilaan pataljoonan pienenä osana hän ei enää voinut toimia itsenäisesti. Kokonaisuus vaati kaikkien toimivan samaan aikaan ja samalla tavalla. Yksi tärkeimmistä harjoiteltavista asioista olivat muodostelmat.
Sotilaat harjoittelivat siirtymistä marssirivistöistä taistelurivistöihin, jotka olivat valmiita ampumaan. Jos vihollisen ratsuväki hyökkäsi, rivit järjestäytyivät uudelleen neliöksi, josta pistimet osoittivat joka suuntaan. Pataljoonan eloonjäänti perustui siihen, että jokainen sotilas tiesi paikkansa muodostelmassa ja noudatti komentoja kyselemättä.
Armeijalla oli keinonsa varmistaa, että sotilaat noudattivat käskyjä viivyttelemättä: jokaisesta virheestä seurasi rangaistus, joka saattoi vaihdella ylimääräisestä vahtivuorosta teloitukseen. Raipparangaistus oli yleinen, ja raipaniskuja saatettiin määrätä jopa 1 200. Tällöin rangaistus yleensä tosin toteutettiin kahdessa osassa, sillä harvat pystyivät kestämään yli 700 raipaniskua kerralla.
Jos luonto kutsui punatakkia kesken marssin, hänen piti saada metsään poikkeamista varten lupakortti ryhmän komentajalta. Jos sotilas toimitti tarpeensa ilman lupakorttia, häntä odotti illalla piiskarangaistus.
Taistelun aikana vakavista rikkomuksista rangaistiin välittömästi. Jos sotilas väistyi paikaltaan rivissä, odotettavissa olivat ankarat seuraamukset.
”Jos sotilas jättää asemansa tai lopettaa taistelun, komppanian päällikön tulee heti surmata hänet... Sotilas, joka ei halua taistella kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, ei ansaitse elää”, varoitteli James Wolfe 20. rykmentin sotilaita harjoituksissa Canterburyssä vuonna 1755. Itse hän kuoli vain 32-vuotiaana kenraalina Quebecin edustalla Kanadassa taistelussa, jossa hänen joukkonsa pakottivat Ranskan joukot perääntymään.
Ranskan vuoden 1798 vallankumouksen jälkeen Euroopassa puhalsivat muutoksen tuulet. Monissa armeijoissa piiskarangaistukset lakkautettiin, sillä tavallistakin sotilasta tuli pitää yhdenvertaisena kansalaisena, jolla oli oikeus ihmisarvoiseen kohteluun.
Uudistukset eivät yltäneet Britanniaan asti. Siellä raippa lauloi edelleen punatakkien selkiin vielä lähes sadan vuoden ajan.
Myös brittien ampumaharjoittelu poikkesi tavallisesta. Jokainen mies ampui vuosittain 30 harjoituslaukausta, ja erityisissä kiväärirykmenteissä jopa 60. Eurooppalaisen mittapuun mukaan se oli käsittämätöntä tuhlausta. Musketit olivat niin epätarkkoja, että tuntui järjettömältä tuhlata kalliita lyijykuulia harjoitteluun. Britit olivat kuitenkin toista mieltä, mikä vahvisti osaltaan punatakkien ylivoimaa taistelukentillä.
Ensimmäisen maailmansodan alettua Britannian armeija yritti ensin pärjätä vapaaehtoisvoimin.
Elämää parakeissa
Punatakit elivät täyteen ahdetuissa kasarmeissa tavallista vankiselliä ahtaammissa oloissa. Jokaisessa komppaniassa osa sotilaista sai asua perheineen, joten useimmissa parakeissa oli erityisiä perhehuoneita. Se ei niinkään johtunut siitä, että perheille taattaisiin rauha, vaan siitä, että lapset eivät häiritsisi muiden sotilaiden yöunia.
Sotilaiden vaimoilla oli tärkeä tehtävänsä komppaniassa muun muassa ruuanlaittajina, pyykkäreinä ja siivoojina. Osa jopa seurasi armeijaa sotaan, missä he hoitivat sairaita ja haavoittuneita. Naisten apu oli korvaamaton myös miesten laittaessa hiuksiaan sääntöjen mukaan. Ennen vuotta 1795 sotilailla piti olla pitkät hiukset, jotka kiharrettiin ja puuteroitiin määrätyllä tavalla.
Alkoholi oli 1700- ja 1800-luvuilla lääkkeenomainen tuote, ja jokaiselle sotilaalle oli taattu päivittäinen rommiannos. Jos se jäi jostakin syystä saamatta, luvassa oli levottomuuksia. Lisäksi jokaiseen mahdollisuuteen hankkia lisää alkoholia muualta tartuttiin innokkaasti.
Vuonna 1809 brittiarmeija pakeni halki Espanjan ranskalaisarmeija kintereillään. Kuolema tai vankeus uhkasi kaikkia, jotka jäivät jälkeen. Sotilaat unohtivat kuitenkin nopeasti takaa-ajajansa osuttuaan runsaalle viinavarastolle. Tykistökapteeni William Webber kuvaili tapausta järkyttyneenä:
”4. divisioona menetti vetäytymisessä Valdemorosta Pintoon 500 tai 600 miestä mitä häpeällisimmällä tavalla. Lähes 800 miestä tunkeutui viinikellariin ja joi itsensä sellaiseen juovustilaan, että vain harva pystyi jatkamaan. Monet makasivat maassa elottomina ja helppoina uhreina vihollisen ratsuväelle.”
Vaaralliset ulkomaankomennukset
Ennen pitkää useimpia punatakkeja odotti merimatka joko Euroopan taistelukentille tai johonkin varuskuntaan kaukomaille alati kasvavassa brittiläisessä imperiumissa. Sotilaat kuljetettiin
sijoituspaikkaansa laivoilla, ja matka saattoi kestää puolikin vuotta, jos määränpää oli esimerkiksi Kaukoidässä.
Kuljetusaluksen kannen alla olot olivat vielä ahtaammat kuin kasarmeilla Britanniassa.
Huono ravinto ja heikko hygienia edesauttoivat tautien leviämistä laivoilla. Vuosina 1776–1780 matkalla Atlantin yli Länsi-Intian saaristoon sotilaista kuoli 11 prosenttia. Myös myrskyt vaativat uhrinsa, etenkin ennen höyrylaivojen tuloa 1800-luvun puolivälissä. Pelkästään vuonna 1706 armeija menetti 8 200 Espanjaan matkalla ollutta miestä haaksirikoissa.
Eloonjäämismahdollisuudet eivät aina parantuneet merkittävästi kohdemaassakaan. Kuoleman tai haavoittumisen riski taistelussa oli suuri, mutta vielä suurempi vaara olivat taudit.
Krimin sodassa 1850-luvulla epidemioihin kuoli kolme kertaa niin paljon sotilaita kuin taisteluissa.
Jotkin palveluspaikat olivat tunnettuja tappavasta ilmastostaan. Jo harjoitusaikanaan alokkaat oppivat pelkäämään etenkin Länsi-Intiassa yleistä keltakuumetta, ja syystäkin. 38. rykmentistä siellä kuoli seitsemän vuoden palvelusaikana 1 068 sotilasta. Huhut odotettavissa olevista miehistökuljetuksista Karibialle saattoivat ajaa kokonaisen pataljoonan kapinan partaalle.
Britannian voittoa Napoleonista Waterloossa vuonna 1815 juhlistettiin muistoesineillä, kuten kuvan nuuskarasialla.
Taisteluun jouduttiin harvoin
Sotilaiden aika kului vahtivuoroissa ja marsseilla, ja harvat sotilaista osallistuivat muihin kuin melko pieniin taisteluihin. Jopa suurimmilla sotaretkillä punatakit taistelivat yleensä yhden taistelun vuodessa. Loistokkailla voitoillaan he onnistuivat kuitenkin luomaan itselleen hyvän maineen.
1700- ja 1800-luvuilla taistelut käytiin tietyn kaavan mukaisesti. Taistelu aloitettiin molemmin puolin tykkitulella. Tykinkuulat yritettiin saada osumaan aivan vihollisen linjojen eteen, jolloin ne saattoivat kimmota vihollisen joukkoihin tuhojaan tekemään.
Tykkien jälkeen oli jalkaväen vuoro. Brittien punatakkien pääasiallisena aseena oli sadan vuoden ajan suusta ladattava musketti, joka tunnettiin nimellä Brown Bess. Vaikka asetta pidettiin Euroopassa tuolloin yhtenä parhaimmista, se oli epätarkka. Niinpä sotilaiden piti asettua tiiviisti ja laukaista aseensa 50 metrin etäisyydeltä.
Muskettien lyijykuulat aiheuttivat noin 60 prosenttia miestappioista taistelukentillä. Ammusten halkaisija oli 19 millimetrin, eli kolmisen kertaa enemmän kuin nykyisissä käsiaseissa, ja ne tekivät pahaa jälkeä. Jollei luoti tappanut heti, ruudinjäämät, lika ja haavaan joutuneet vaatteenriekaleet aiheuttivat helposti tulehduksen. Kuulat rikkoivat luita, ja kenttäkirurgit amputoivat jalkoja ja käsiä kuin liukuhihnalla.
Vamman vakavuudesta riippumatta punatakeilta odotettiin arvokasta käytöstä loppuun asti. Esimerkiksi Waterloon taistelun jälkeen kersantti Michael Connely ojensi muuatta jalkaväen sotilasta, joka oli huutanut tuskissaan ranskalaisten kuullen: ”Pidä suusi, hölösuu pirulainen, ettet saata maatasi häpeään. Jumalan tähden, kuole kuin mies.”
Jotkut sotilaat pääsivät eläkkeelle jäätyään sotilaiden hoitokotiin Chelseaan. Moni muu päätyi kerjäläiseksi kaduille..
Jos vihollisen linjat näyttivät pettävän, oli aika tarttua pistimiin. Yleensä vastustaja kuitenkin pakeni jo ennen pistinmiesten kohtaamista, ja pistinlähitaistelut olivat melko harvinaisia.
Pistimet olivat kuitenkin usein ratkaiseva ase rynnäköissä vihollisen pysyviin asemiin. Siinä eivät auttaneet muodostelmat, vaan jokainen sotilas oli omillaan. Krimin sotaan osallistunut sotamies Bancroft kertoi kokemuksistaan puolustaessaan brittien asemaa Inkermanissa vuonna 1854:
”Iskin pistimeni ensimmäisen venäläisen rintakehään, ja hän kaatui kuolleena maahan. Sain kovan iskun ja horjahdin taaksepäin, mutta samalla ammuin toista venäläistä ja iskin kolmatta pistimelläni. Neljäs ja viides tulivat minua kohti ja iskivät minua kylkeen. Kaaduin, mutta onnistuin iskemään yhtä ja repimään hänet maahan samalla kun taistelin pistimellä toista vastaan.”
Taistelun vaimennuttua tanner oli järkyttävä näky. Runneltuja ruumiita ja varusteita lojui kaikkialla, ja ilman täytti haavoittuneiden vaikerrus ja hevosten kiljunta. Voittoisaa kenraalia odottivat ylennys, tittelit ja kiitollisen isänmaan myöntämä valtioneläke. Tavallinen sotamies sai tyytyä siihen, mitä hän sai kahmittua mukaansa taistelukentältä. Jos hän oli välttynyt haavoittumiselta, hänellä oli edessään vuosia täynnä rasituksia, puutetta ja vaaroja. Vammautuneita odotti epävarma tulevaisuus valtion ja yksityishenkilöiden armoilla.
Punatakkien kuolema
Brittisotilaat kantoivat punaisia univormujaan ylpeydellä. 1800-luvulla väri osoittautui kuitenkin sotilaille hengenvaaralliseksi. Yhä tarkemmat ja tehokkaammat ampuma-aseet pakottivat
joukot usein suojautumaan maastoon, missä univormujen kirkas väri ei ollut mikään etu.
Maastoutumistarvetta lisäsi se, että savuttoman ruudin keksimisen myötä vihollisen ampujia oli entistä vaikeampi havaita Punaiset takit nähtiin taistelussa viimeisen kerran Sudanin Khartumissa vuonna 1885. Siitä lähtien brittijoukot puettiin khakiin päästä varpaisiin.
Ruskea väri oli ikävä verrattuna entisaikojen komeuteen, mutta käytännöllisempi. Ensimmäisen maailmansodan alussa Britannian ranskalaisliittolaiset marssivat vielä rintamalle kirkkaan sinisissä takeissa ja punaisissa housuissa, mikä kävi heille kalliiksi.
Brittiarmeija toimi palkka-armeijana vielä muutaman vuoden. Ensimmäisessä maailmansodassa sotilaiden tarve kasvoi kuitenkin niin suureksi, että Britanniassa siirryttiin yleiseen asevelvollisuuteen vuonna 1916 – lähes 300 vuotta sen jälkeen, kun ensimmäiset ammattisotilaat olivat pukeutuneet sittemmin kaikkialla tunnetuiksi tulleisiin punaisiin univormuihinsa.