Maailma rakentui tiilistä

Ensimmäiset tiilet tehtiin käsin

Tiilien keksiminen oli kivikauden ihmiselle suuri harppaus kehityksessä eteenpäin. Lähi-idässä käyttöön otettu uusi rakennusmateriaali osoittautui paljon paremmaksi kuin aikaisempi tapa punoa seiniä kasvimateriaaleista ja sitten tiivistää ja rapata ne savella.

Kuivattuja tiiliä oli helppo kuljettaa paikasta toiseen, joten taloja ei enää ollut pakko rakentaa vain siihen paikkaan, josta sattui löytymään savea. Tiilistä voitiin myös rakentaa paljon vahvempia seiniä kuin oli ollut mahdollista aiemmilla tekniikoilla.

Vanhimmista savitiilistä käytetään kansainvälisesti nimitystä adobe. Ne valmisteltiin kastelemalla savea ja muotoilemalla sitä sitten käsin, minkä vuoksi niistä tuli pitkänmallisia ja pyöreäkulmaisia, kuin leipiä. Ne jätettiin kuivumaan kuuman auringon alle, minkä jälkeen niistä muurattiin seiniä käyttäen laastina runsaasti märkää savea.

Vähitellen savitiilistä alettiin muotoilla litteämpiä ja tasaisempia. Näin niistä tuli yhdenmukaisempia, vaikka ne valmistettiin edelleen silmämääräisesti, ja niiden väliin tarvittiin vähemmän laastia.

Ensimmäiset kaupungit rakennettiin kuivatuista savitiilistä. Tiiliä on kehitetty vuosituhansien kuluessa monin tavoin, mutta ne ovat edelleen – 10 000 vuotta keksimisensä jälkeen – maailman yleisin rakennusmateriaali.

Ensimmäiset tiilet tehtiin käsin

Tiilien valmistuksessa siirryttiin alkeelliseen massatuotantoon, kun ­Lähi-idässä alettiin vuoden 5000 eaa. tienoilla käyttää puisia nelikulmaisia muotteja, joihin savimassa paineltiin.

Savesta ja vedestä vaivattiin paksu massa, johon alettiin lisätä sidosaineeksi olkia, kun huomattiin olkien pitkien ­kuitujen tekevän tiilistä kes­tävämpiä.

Valmiissa seoksessa, joka painettiin nelikulmaisiin puumuotteihin, saattoi olla jopa vain 30 prosenttia savea. Tiilien pinta tasoitettiin kaapimalla ylimääräinen savi pois puukappaleella, jota vedettiin muotin yläreunaa pitkin.

Sitten muotti ­irrotettiin varovasti ja savitiilet ­jätettiin kuivumaan. Muotin käyttöönotto oli merkittävä edistysaskel, jonka myötä tiilistä tuli yhdenmukaisia ja niiden valmistus ­nopeutui huimasti. Itse muottien valmistus sen sijaan on varmasti ollut hidasta puuhaa, kun sitä on tehty alkeellisilla kivikauden työkaluilla.

Lähi-idästä savitiilet levisivät Egyptiin, missä niistä rakennettiin kaikkia muita rakennuksia paitsi suuria temppeleitä ja faraoiden palatseja. Arkeologit ovat ­löy­täneet Niilin rannoilta vanhimpia ­säi­lyneitä puumuotteja, ja seinämaalauksissa on ­kuvattu tiilien valmistusta ja muuraamista.

Tiiliä ovat Raamatun mukaan valmistaneet muun muassa juutalaiset orjat. Vanhassa testamentissa kerrotaan, kuinka he saivat tuta ­faraon raivon, kun profeetta Mooses pyysi tätä vapauttamaan kansansa.

”Älkää enää antako kansalle olkia ­tiilentekoon kuten tähän saakka”, farao raivosi Vanhan testamentin mukaan ­orjien päällysmiehille. ”Menkööt itse ­keräämään oljet! Vaatikaa kuitenkin, että he tekevät saman tiilimäärän kuin tähänkin saakka.”

Raamatun mukaan tiilentekijät ja muut juutalaiset lähtivät kuitenkin Mooseksen johdolla Egyptistä Lähi-itään, missä tiilien valmistuksessa siirryttiin pian seuraavaan aikakauteen.

Seuraava askel oli polttaminen

Nykyisessä Syyriassa, Irakissa ja Iranissa on yhä valtavia temppelinraunioita, joista vanhimmat ovat sumerilaisten raken­tamia ja peräisin vuoden 4500 eaa. tienoilta.

Sumerilaisten kulttuuri, joka tuotti muun muassa ensimmäisen tunnetun kirjoitetun kielen, nuolenpääkirjoituksen, kukoisti ­Mesopotamiassa Eufrat- ja Tigrisjoen ­välissä.

Sumerilaisten imperiumi mureni 2 500 vuoden jälkeen, mutta babylonialaiset ja muut kulttuurit jatkoivat muun muassa zikkuratien eli porraspyramidien rakentamista.

Zikkuratit rakennettiin tiilistä, ja niiden huipulla oli paikallisen suojelus­hengen pyhättö. Toisin kuin egyptiläiset, sumerilaiset rakensivat myös suuret rakennuksensa tiilistä eivätkä kivenlohkareista.

Ensimmäisen tiilen valmistus oli heille juhlallinen tapahtuma, johon kuningaskin osallistui seremoniallisesti.

”Kuningas kaatoi muottiin pyhitettyä vettä”, kertoo eräs säilynyt teksti. Muotin alle hän asetti mallineen, joka jätti valmistuvaan tiileen pyhiä symboleja. ”Hän voiteli sen hunajalla, voilla ja kermalla ja ­lisäsi savimassaan ambraa ja monien puiden nestettä.”

Musiikki raikui ja yleisö puhkesi ilonhuutoihin, kun kuningas naputti varovasti muottia saadakseen tiilen irti ja kaiken kansan nähtäville. Ensimmäistä tiiltä kutsuttiin nimellä ”Asada”, voittamaton.

Seuraava vaihe oli tiilen polttaminen. Sumerilaiset olivat keksineet, että savi ­kovettui korkeassa lämpötilassa ja että uunissa poltetuista tiilistä tuli säänkestäviä.

Poltetut tiilet olivat ­sumerilaisille myös kuninkaan arvolle sopiva rakennus­materiaali, mutta niiden valmistamiseenkin tarvittiin kuningasta, sillä tiilien polttaminen vaati asiantuntijoita ja runsaasti resursseja.

Tiilipinnoista tuli taideteoksia

Zikkurateista ei ehkä tiedettäisi tänä ­päivänä mitään, ellei niissä olisi käytetty poltettuja tiiliä. Zikkuratien sisäosat oli tehty auringossa kuivatuista savitiilistä, joiden valmistaminen oli nopeaa ja edullista mutta jotka eivät kestäneet vettä – ja vettä Mesopo­tamiassa riitti, sillä Eufrat ja Tigris tulvivat säännöllisesti yli äyräidensä huuhtoen taloja ja kokonaisia kyliä tietymättömiin.

Zikkuratit kuitenkin pitivät pintansa ­tuhansia vuosia, sillä niiden uloin kerros on tehty poltetuista tiilistä, jotka kestivät ­tulvavettä. Myös laastin piti olla tiivistä, jotta vesi ei päässyt tunkeutumaan rakennelman huokoiseen sisustaan.

Siksi ­muurarit käyttivät laastina öljystä erottuvaa bitumia, jota löytyy runsaiden öljy­esiintymien ­yhteydessä luonnosta myös sellaisenaan. Poltettujen tiilien valmistus oli osoitus sivilisaation mahdista ja hyvin järjestäytyneestä yhteiskunnasta.

Tiilien polttoa varten oli pidettävä 900–1 150 ­asteen lämpötilaa yllä 8–15 tunnin ajan. Jos tiilet kuumenivat liikaa, savi muuttui muodottomaksi lasimaiseksi massaksi, ja jos lämpö ei riittänyt, tiilistä tuli hauraita ja ne murenivat pienestäkin iskusta.

Tiiliä valmistettiin suuria määriä, ja ­samalla kokeiltiin, miten muuraustöistä voisi tehdä suoranaista taidetta: lasituksen keksimisen myötä voitiin esimer­kiksi toteuttaa muurattuihin pintoihin värikkäitä koristeita ja vaikkapa kuninkaita ja sotureita esittäviä kuvia, ja toisaalta käsin valmistetuista erikoistiilistä voitiin tehdä reliefejä, jotka nousivat muuratusta pinnasta valtavina korkokuvina.

Lopulta Mesopotamian aika sivistyksen keskuksena hiipui, ja 500-luvulta eaa. uusia ideoita alkoi syntyä ennemmin Välimeren pohjoisrannoilla erityisesti kreikkalaisten ja roomalaisten keskuudessa. Etenkin Roomassa tiilistä rakennettiin suoranaisia ihmeitä.

Lähteet eivät kerro koko totuutta

Antiikin kreikkalaiset eivät polttaneet tiiliä seinien rakentamista varten, sillä heidän ei tarvinnut juuri huolehtia sateista. He ­tyytyivät rakentamaan seiniä perinteisistä auringossa kuivatuista savitiilistä, joiden pinnalle levitettiin kerros saven ja kalkin sekoitusta.

Sen sijaan kreikkalaiset alkoivat tehdä tärkeiden rakennusten kattoja poltetuista tiilistä. Joidenkin tutkijoiden mukaan juuri tiilistä tehdyt katot olivat syy siihen, että kreikkalaisten klassiset temppelit on rakennettu marmorista.

Kuivatuista savi­tiilistä tehdyt seinät eivät näet jaksaneet kannatella painavia tiilikattoja, ja siksi seiniin tarvittiin jykevämpää materiaalia. Kreikka­laisten ei kuitenkaan tarvinnut polttaa tiiliä seiniä varten, vaan he alkoivat hakata seinäkiviä marmorista, jota esiintyy run­saasti kaikkialla vuoristoi­sessa maassa.

Esi­merkiksi Ateenan kuuluisa Parthenon-­temppeli on pystytetty vain viidentoista kilometrin päästä tuodusta marmorista. Roomalaiset seurasivat kreikkalaisten esimerkkiä ja käyttivät rakennusmate­riaaleinaan vuosisatoja pääosin kuivattuja savitiiliä, marmoria sekä alkeellista betonia.

Arkkitehti ja insinööri Marcus Vitruvius Pollio kirjoitti historian vanhimman nykypäiviin säilyneen rakennusoppaan vuosina 30–20 eaa., ja hän mainitsee poltetut tiilet vain muutamassa kohtaa koko perusteellisessa kymmenosaisessa teoksessaan.

Myöhemmissäkään kirjallisissa lähteissä ei juurikaan puhuta poltetuista tiilistä, joten voisi kuvitella, etteivät roomalaiset sanottavasti käyttäneet niitä. Arkeologia kertoo kuitenkin toisenlaista tarinaa.

Itse asiassa poltetut tiilet tunnettiin jo Vitruviuksen aikaan, ja noin sata vuotta myöhemmin niistä oli tullut olennainen osa roomalaista arkkiteh­tuuria ja niitä käytettiin kaikkialla Rooman valtakunnassa.

Kauppahalli oli mykistävä rakennus

Keisari Trajanuksen kauppahalli Roomassa on hyvin säilynyt todiste tiilien merkityksestä ensimmäisellä vuosisadalla.

Historian ensimmäisen ostoskeskuksen rakentamisesta vastasi kreikkalais-syy­rialainen hoviarkkitehti Apollodorus ­Damaskolainen, jonka uskotaan johtaneen myös Pantheon-temppelin ja sen valtavan betonikupolin rakentamista.

Trajanuksen kauppahallin seinät ­rakennettiin suositulla menetelmällä, jota roomalaiset kutsuivat nimellä opus testaceum. Siinä sisimpänä oli muun muassa vulkaanista tuhkaa, kalkkia ja pikkukiviä sisältävää vahvaa betonia, joka oli päällystetty kerroksella poltettuja tiiliä. Tiilet toimivat suojakerroksena mutta myös rakennuksen koristeina.

Poltetuista tiilistä muuratut puolipilarit rikkovat Trajanuksen kauppahallin tasaiset seinäpinnat, ja tiilistä muotoillut tyylikkäät ulokkeet ikkunoiden yläpuolella estivät sadetta ja porottavaa ­aurinkoa tunkeutumasta suoraan sisään.

Vain puolipilareiden jalustoissa ja yläosassa sekä joissakin oviaukoissa Apol­lodorus käytti materiaalina suuria lohkareita travertiinia eli kalkki­kiveä, jota roomalaiset saivat Tiburista (Tivoli) 30 kilometriä Roomasta itään.

Rakennus viimeisteltiin valkoisella stukkolla, ja sen tiilikoristeita korostettiin punaisella maalikerroksella. Mahtava rakennus jätti kaikki naapurinsa varjoonsa vielä 250 vuotta myöhemminkin, kun keisari Constantius II saapui vierailulle Roomaan, joka ei silloin enää ollut valtakunnan pääkaupunki.

Trajanuksen kauppahalli ja sitä ympäröivä foorumi, jolla sijaitsi myös jättimäinen patsas ja temppeli, tekivät Constantiukseen lähtemättömän vaikutuksen. ”Kun hän tuli Trajanuksen foorumille, hän pysähtyi ihmeissään tarkastelemaan ympärillään olevaa valtavaa kokonaisuutta”, kirjoitti eräs roomalainen aikalaishistorioitsija.

Tämä kertoi keisarin pitäneen näkyä sanoinkuvaamattomana, eivätkä kuolevaiset ihmiset keisarin mielestä voisi enää koskaan toistaa sitä.

Tiilien valmistuksesta tuli teollista

Tiilistä tuli Rooman tärkein rakennus­materiaali. Niitä käytettiin Colosseumissa ja suurissa akvedukteissa, ja lämmönkestävyytensä vuoksi ne olivat korvaamattomia julkisissa kylpylöissä. Myös Rooman sataman Ostian rauniot ovat vain punaruskeita poltettuja tiiliä.

Suuren kysynnän vuoksi tiilien valmistuksesta kehittyi Roomassa vilkasta teollisuutta. Monia tiiliuuneja on säilynyt tähän päivään, ja niiden ansiosta tiedetään, miten valmistus tapahtui.

Tavallisesti uunissa oli kaksi tasoa. Alimpana oli palotila, johon voitiin syöttää polttoainetta ulkopuolelta. Yleensä roomalaiset polttivat puuta, mutta myös puuhiiltä käytettiin.

Lämpö johdettiin ­ilmakanavia pitkin ylempään tilaan, johon oli pinottu muotoiltuja ja auringossa kuivattuja tiiliä. Uunissa ei ollut kattoa, koska tiilet yleensä lastattiin ja purettiin yläkautta, vaan uuni peitettiin eristävällä kerroksella maata ja vanhoja tiiliä, mikä piti lämmön sisällä polton aikana.

Roomalaisten tiilet olivat erikokoisia mutta aina neliön muo­toisia. Niitä ei ­kuitenkaan käytetty sellaisenaan, vaan ­rakennuspaikalla orjat halkaisivat tiilet suorakaiteiksi tai kolmioiksi aina arkkitehdin kulloistenkin määräysten mukaan.

Ehkä roomalaisille ei vain tullut mieleenkään, että tiilet olisi voinut valmistaa suoraan halutun mallisiksi, tai ­sitten sillä ei vain ollut väliä, sillä orja­työlle perustuvassa yhteiskunnassa työvoimaa riitti aina.

Tiilien valmistus ja näyttävien rakennusten pystyttäminen olivat Roomassa ja muualla Italiassa kukoistavaa yksityistä yritystoimintaa. Sen sijaan pohjoisempana, missä imperiumi yritti levittää sivistystä voitettujen barbaaristen kansojen keskuuteen, nämä työt olivat armeijan vastuulla.

Legioonat toivat ja veivät tiiliuunit

Galliassa, Britanniassa ja muissa valtakunnan reunaprovinsseissa ei ollut yksityisiä roomalaisia rakentajia. Niinpä siellä armeija rakensi kaiken, mitä keisarillinen valtiokoneisto piti välttämättö­mänä, ­jotta barbaarisina pidetyt kansat ymmärtäisivät Rooman valtakunnan mahdin ja kulttuurin ylivertaisuuden.

Britanniassa legioonalaiset alkoivat vuonna 122 jaa. rakentaa muun muassa 115 kilometriä pitkää Hadrianuksen ­vallia Skotlannin rajalle pohjoisesta hyökkäileviä piktejä vastaan. Sotilaat pystyt­tivät vallin yhteyteen myös tarvittavat linnoitukset, vartiotornit, amfiteat­terit ja akveduktit.

Rakennustyöt pitivät joukot kiireisinä rauhan aikana, mikä olikin ­tärkeää, sillä legioonalaisten ­uskottiin unohtavan sotilaskurinsa ja ryhtyvän rellestämään, jos he jäisivät joutilaiksi.

Armeija käytti rakennustöissä ympäri valtakuntaa pääasiassa poltettuja tiiliä. Siirrettäviä tiiliuuneja kuljetettiin joukkojen mukana rakennuspaikalta toiselle, ja tiiliin painettiin ennen polttoa legioonan merkki.

Moni legioonalaisten vaikuttavista rakennuksista on yhä jäljellä, kuten Augusta Treverorumiin (nyk. Trier) ­rakennettu Konstantinuksen basilika. ­Armeijan rooli urakoitsijana tarkoitti kuitenkin sitä, että kun joukot lähtivät eteenpäin, alueelta hävisi kaikki poltettuihin tiiliin liittyvä tietotaito.

Sisäisten levottomuuksien vuoksi Rooma veti joukkonsa Britanniasta vuonna 407 jaa.

Sen jälkeen valtakuntaa ­heikensivät vaeltavat germaaniheimot, kunnes koko Länsi-Rooman imperiumi mureni seuraavien vuosikymmenien kuluessa. Valtakunta katosi, ja niin päättyi yksi arkki­tehtoninen aikakausi.

Pohjoisessa palattiin vanhaan

Italiassa rakennettiin yhä tiilistä Rooman hajoamisesta huolimatta, ja Itä-Roomassa bysanttilaiset käyttivät tiiliä myös esimerkiksi Hagia Sofian katedraalissa.

Se oli valmistuessaan vuonna 537 jaa. maailman suurin rakennus – ja sen val­tavan kupolin toteuttaminen oli vaatinut aivan uudenlaisten rakennustekniikoiden kehittämistä.

Alppien pohjoispuolella poltettujen tiilien käyttö sen sijaan päättyi lähes yhdessä yössä Rooman valtakunnan hajotessa. Roomalaisten rakennukset olivat yhä jäljellä, mutta kellään ei ollut teknistä osaamista ryhtyä uusiin vastaaviin urakoihin.

Siksi olikin lähes ihme, että saksalaiseen Steinbachin kaupunkiin valmistui tiilistä tehty basilika vuonna 827. Rakennuttaja oli kuninkaallinen virkamies, joka pystyi ilmeisesti kirkon tuella palkkaamaan hankkeeseen ­avuksi italialaisia ­käsityöläisiä Alppien toiselta puolen.

Muut tuon ajan rakennukset tehtiin edelleen kivikautiseen tapaan kasvi­punoksista ja savesta. Sellaiset rakennukset eivät kuitenkaan ole kestäneet aikaa ja sadetta, eikä niistä ole jäänyt muita ­arkeologisia jälkiä kuin maa-aineksessa näkyvät värierot.

Uusi tuleminen alkoi Tanskasta

Kului yli 500 vuotta, ennen kuin jykevämmät rakennusmateriaalit taas yleistyivät Pohjois-­Euroopassa. Aluksi kyse oli joko laastilla muuratuista luonnonkivistä tai louhoksilta hankituista lohkareista.

Ainakin Englannissa myös vanhoja roomalaisten tiiliä irrotettiin raunioista ja puhdistettiin uudelleen käytettäväksi. Kun poltettujen tiilien käyttö jälleen alkoi yleistyä, se tapahtui paikassa, jonne roomalaiset eivät olleet koskaan saapuneetkaan: Roskildessa Tanskassa.

Syytä siihen, että tapa lähti yleistymään juuri Roskildesta, ei tiedetä, mutta Roskilden vuoden 1175 tienoilla alkanut tuomiokirkon rakentaminen toimi alan kansainvälisenä suunnannäyttäjänä.

Muualla Pohjois-Euroopassa katedraaleja rakennettiin kivistä, mutta Roskilden urakkaa varten poltettiin 2,6 miljoonaa tiiltä. 8,5 cm senttiä korkeat suuret tiilet poikkesivat huomattavasti roomalaisten litteistä neliönmuotoisista tiilistä.

Tar­vittavien tiilien valtava määrä on saanut tutkijat olettamaan, että tiilet lienee valmistettu lähellä rakennuspaikkaa juuri tätä varten tehdyssä uunissa. Siitä huolimatta kustannukset nousivat niin korkeiksi, että poltettuja tiiliä käytettiin vain näkyvillä pinnoilla.

Niiden takana, ulko- ja sisä­seinän välissä, on täytteenä kiviä ja rakennusjätettä. Roskilden tuomikirkon valmistuttua tiilien käyttö levisi muualle Tanskaan ja rajojen yli ympäri Pohjois-Eurooppaa.

­Esimerkiksi luostareiden, katedraalien ja linnojen rakentamisen yhteydessä perustettiin omat tiilitehtaat, ja kansalaisilta kerätyillä veroilla maksettiin suurkaupunkien julkisia rakennusurakoita.

Vähitellen syntyi myös yksityisiä tiilitehtaita, mutta tiilien valmistaminen oli yhä kallista ja tiilirakentamiseen oli edelleen varaa vain hyvin toimeentulevalla kansanosalla. Tavallisen kansan oli vielä vuosi­satojen ajan tyytyminen alkeellisempiin rakennusmateriaaleihin.

Savesta rakennetaan yhä

Tiilet muuttuivat lopullisesti ylellisyystuotteista tavalliseksi käyttötavaraksi höyry­koneen keksimisen myötä 1800-luvulla. Teknisen kehityksen ansiosta tiiliä voitiin valmistaa massatuotantona, mikä laski niiden hinnan Euroopassa lopulta kaikelle kansalle sopivaksi.

Kaupunkeihin rakennettiin tiilistä entistä korkeampia taloja, jotka myös kestivät puurakennuksia paremmin tulipaloja, joita kaupungeissa esiintyi ajoittain avo­tulen käytön vuoksi.

Tiilien polttaminen tunnetaan ympäri maailmaa, mutta alku­peräisten vain auringossa kuivattujen adobe-savitiilien käyttö on silti yhä paljon yleisempää.

­Ilmasto on monin paikoin niin kuivaa, ettei rankkoja sateita tarvitse pelätä, ja niin ihmiset voivat edelleen rakentaa samaan tapaan kuin kivikauden ihmiset esihistoriallisessa Jerikossa.

Sillä tavoin kuka tahansa voi tänäkin päivänä rakentaa talon, kunhan löytää maasta savea ja sattuu omistamaan lapion.