Loch Nessin hirviö ei suostu kuolemaan

Skotlantilaisjärvellä on pituutta noin 37 kilometriä, ja se sijaitsee kauniissa jääkauden muovaamassa laaksossa. Turismista huolimatta järven ympärillä on edelleen runsaasti koskemattomia luontoalueita.

Järven rannalla yksikseen seistessään ja veden tummana päilyvää pintaa katsellessaan voi kuin huomaamattaan tulla miettineeksi, voisiko 200 metriä syvän järven pohjalla sittenkin piileksiä jotakin selittämätöntä.

Nessie on alle satavuotias

Tarina Loch Nessin hirviöstä sai alkunsa vajaat sata vuotta sitten.

Ylämaan epävirallisessa pääkaupungissa, Loch Ness -järven rannalla sijaitsevassa Invernessissä ilmestyvä Inverness Courier -sanomalehti julkaisi vuonna 1933 lukijakirjeen. Sen lähettäjä George Spicer kertoi nähneensä yhdessä vaimonsa kanssa ”olion, joka muistutti lohikäärmettä tai esihistoriallista eläintä enemmän kuin mikään, mitä olen eläissäni nähnyt”.

Spicerin mukaan järvessä näkynyt otus oli noin kahdeksan metriä pitkä, raajaton ja pitkäkaulainen.

Spicerin suureksi hämmästykseksi eläin oli noussut vedestä ja ylittänyt hänen edessään tien ja kantanut kidassaan kalaa tai muuta saalista.

Lehdessä ei ollut muita todisteita Spicerin ja pedon kohtaamisesta, mutta pian lehteen alkoi tulvia kirjeitä.

Invernessin asukkaat puhuivat kilvan jättimäisestä kalasta, lohikäärmeestä ja merikäärmeestä, kunnes oliota alettiin nimittää Loch Nessin hirviöksi.

Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen Invernessin uutta matkailumagneettia esittävä suttuinen valokuva, jonka ottajaksi ilmoittautui Hugh Gray -niminen mies.

Seuraavana vuonna ilmestyi toinen, kuuluisa kuva, jossa näkyy vedestä pilkistävä pitkä kaula.

Siitä alettiin käyttää nimitystä ”kirurgin valokuva”, koska sen ottajaksi väitettiin lontoolaista gynekologia nimeltä Robert Kenneth Wilson.

Kuvaaja ei itse olisi halunnut nimeään julkisuuteen, mutta kuvan nimitys jäi elämään – lisäsihän kuvan uskottavuutta se, että aivan oikea lääkäri oli vanginnut Loch Nessin hirviön kamerallaan.

Tästä alkoi oikea Loch Ness -kuume, ja eräs Mackenzie-niminen paikallinen mies kiirehti kertomaan nähneensä jo vuonna 1871 tai 1872, kuinka vedessä vääntelehti jotakin puunrunkoa tai kumoon kaatunutta venettä muistuttavaa, joka liikkui hitaasti ja katosi sitten pian pinnan alle.

Lyhyessä ajassa tuli julki satoja skotlantilaisesta hirviöstä kertovia tarinoita.

Vanhin tarina oli vuodelta 565, ja se loi pohjaa uskomukselle, jonka mukaan hirviö olisi aina ollut osa järven historiaa, vaikkakin kaikki vanhat kertomukset pulpahtivat esiin vasta vuonna 1933 tehtyjen havaintojen siivittämän kiinnostuksen jälkeen.

Munkki karkotti hirviön

600-luvun lopulla kirjoitetussa pyhän Columbanuksen elämäkerrassa apotti Adomna Ionalainen kuvaa tapausta, joka ilmeisesti tapahtui sata vuotta aiemmin. Irlantilainen munkki Columbanus tapasi paikallisia asukkaita hautaamassa miestä Nessjoen rannalle.

He kertoivat miehen olleen uimassa joen yli, kun jokihirviö hyökkäsi hänen kimppuunsa, puri ja veti vedenpinnan alle.

Columbanus määräsi yhden seurueensa jäsenistä menemään jokeen, ja kun hirviö ilmestyi vedestä, Columbanus teki ristinmerkin ja hänen väitetään sanoneen:

”Pysähdy, älä koske tähän mieheen, katoa heti!”

Otus pysähtyi siinä samassa, ”kuin jokin olisi kiskonut sitä takaapäin köydestä, ja pakeni”, 1 400 vuotta vanha tarina kertoo.

Loch Nessin hirviöön uskovat ihmiset viittaavat tarinaan, jossa mainittu Nessjoki virtaa Loch Ness -järvestä pohjoiseen Invernessin kaupungin halki ja laskee mereen. Tarinan väitetään todistavan, että hirviö on elänyt vuosisatoja järven läheisyydessä.

Epäilijät puolestaan korostavat, että tarinat jokihirviöstä, joka on pelästynyt uskossaan vahvaa sankaria, ovat yleisiä tuon ajan pyhimystarinoissa eli hagiografioissa.

Vuodesta 1933 Loch Nessin hirviöllä on ollut useita ”silminnäkijöitä”, ja toiveikkaat valokuvaajat ovat napsineet lukuisia valokuvia ja jopa liikkuvaa kuvaa kuuluisasta hirviöstä.

Kaikille otoksille on kuitenkin yhteistä, että niiden kuvaama hahmo on epäselvä ja tulkinnanvarainen – useissa tapauksissa kyse on ilmiselvistä väärennöksistä.

Esimerkiksi suurriistan metsästäjä Marmaduke Wetherell matkusti järvelle 1930-luvulla jahdatakseen kuulua hirviötä ja omien sanojensa mukaan löysikin selviä jälkiä Nessiestä.

Hänen kopioimansa askelpainanteet osoittautuivat virtahevon jäljiksi – joku oli piloillaan käynyt luomassa painanteet virtahevon jalasta tehdyllä sateenvarjotelineellä.

40 vuotta myöhemmin, vuonna 1972, tutkijat löysivät noin 1,5 tonnin painoisen arvoituksellisen eläimenraadon. Se oli jo mädäntymistilassa, ja dramaattisen kuvauksen mukaan sillä oli ”karhun pää, ruskea, suomuinen ruumis, eviä ja kynnet”.

Eläin osoittautui jonkin verran aiemmin kuolleeksi merinorsuksi, jota eräs eläintarhan työntekijä oli kollegoidensa kanssa pilaillakseen turmellut esimerkiksi tuntokarvat ajelemalla.

Apple Maps tallensi kuvan hirviöstä

Moni piloillaan tehty hirviöpaljastus on ilmiselvää huijausta, mutta joitakin valokuvia on vaikeampi tulkita. Esimerkiksi joistakin vedenalaisista kuvista voi erottaa olion, jolla on valtava evä tai pää.

Myös kuvia kyttyröistä ja muista epämääräisistä vedestä pilkistävistä osista on esitetty. Apple Mapsin järvestä vuonna 2014 julkaisemissa ilmakuvissa havaittiin valtavaa eläintä etäisesti muistuttavia hahmoja, jotka kuitenkin lienevät olleet vanavesimuodostelmia.

Kapteeni George Edwards, joka ajoi Nessie-turismiin keskittynyttä alusta, otti vuonna 2011 kuvan kolmesta kyttyrästä. Hän kertoi ajaneensa työkseen hirviötä takaa 60 tuntia viikossa 26 vuoden ajan.

Edwards on tämän jälkeen etsinyt Nessietä myös kaikuluotaimella ja kertoo löytäneensä Loch Nessin pohjalta kohdan, jossa järvi on aiemmin oletettua syvempi.

Syvänne voisi selittää, minne hirviö piiloutuu ja miksi sitä on niin vaikea löytää.

Skotlantilaiskapteeni ei kuitenkaan ole voinut osoittaa syvänteen tarkkaa paikkaa.

Vuosien mittaan Edwardsin kaltaiset toiveikkaat harrastelijat ovat useaan otteeseen etsineet Nessietä enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti. Järven pohjaa on valokuvattu, ja sieltä on etsitty halkeamia, aukkoja ja syvänteitä, jotka voisivat selittää, miksi hirviön löytäminen on niin vaikeaa.

Ensimmäiset etsinnät tehtiin jo vuonna 1934, ja viimeisin yritys on vuodelta 2018.

Silloin kansainvälinen biologiryhmä otti näytteitä analysoidakseen järvessä elävien eliöiden dna:ta.

Menetelmä saattaa paljastaa jälkiä matelijan dna:sta, joka voisi olla peräisin Loch Nessin hirviöstä, ja tämä ratkaisisi yhden suurista hirviöjahtiin liittyvistä ongelmista.

Yksi pohjan sukelluskuvauksiin liittyvä haaste nimittäin on se, että näkyvyys järven humuspitoisessa vedessä on vain senttien luokkaa.

Vuosina 1972, 1975, 2001 ja 2008 järveä kaikuluotaimella ja kameroilla sekä voimakkailla lampuilla tutkinut Robert Rines on tehnyt luotainhavainnon jostakin, joka voisi olla häntä tai kaula. Vuonna 1972 otetussa kuvassa on hänen mukaansa vinoneliön muotoinen evä, ja vuonna 1975 otetussa kuvassa sameassa vedessä näkyy kaksi uivaa hahmoa.

Kriitikot eivät kuitenkaan hyväksy kuvia, ja niissä voikin todella olla pelkkiä kiviä tai kalan eviä, mutta uivien hahmojen määrittely on vaikeampaa.

Koska Rines ei pystynyt todistamaan aukottomasti eläimen olemassaoloa, hän esitti vuonna 2008 teorian, jonka mukaan eläin oli kuollut sukupuuttoon.

Kaikuluotaus herätti toiveet

Vuonna 1987 Operation Deepscan -tutkimuksessa järveä tutkittiin kaikuluotaimella. Tutkijaryhmä kertoi havainneensa suuren kohteen 180 metrin syvyydessä.

Kaikuluotainasiantuntija, joka oli lahjoittanut ryhmän tarvitsemat varusteet, päätteli, että järvessä asui olio, joka oli kalaa suurempi. Tarkempaa selitystä hänkään ei pystynyt tarjoamaan.

Vuonna 2003 tutkimukset jatkuivat 600 uudella, satelliittiohjatulla luotaimella, mutta mitään kiinnostavaa ei löytynyt.

Yksi sitkeimmistä teorioista on, että hirviö olisi plesiosaurus, pitkäkaulainen dinosaurus, joka kuoli sukupuuttoon liitukauden loppuvaiheessa 66 miljoonaa vuotta sitten.

Teorian heikkoutena on Loch Nessin geologinen ikä. Järvi on melko nuori; se syntyi jäätikön vetäytyessä alueelta noin 10 000 vuotta sitten, joten plesiosauruksen olisi pitänyt selviytyä jossakin muualla miljoonia vuosia ennen päätymistään Loch Nessiin laaksoa peittäneen jään kadottua.

Järven historia on pystytty määrittelemään pohjanäytteiden avulla. Pohjasta löytyy esimerkiksi Tšernobylin onnettomuuden jättämä radioaktiivinen kerros. Sen sijaan ei löydy merkkejä siitä, että järveen olisi koskaan virrannut suolavettä.

Ei ole voitu osoittaa, miten plesiosaurus olisi uinut järveen. Kyseinen dinosaurus oli kylmäverinen, joten tasaisesti 5,5-asteisena pysyvä järvi olisi ollut sille liian kylmä.

Muina selityksinä on tarjottu sampia tai jättimäisiä karppeja. Karpit eivät tosin luontaisesti kuulu Skotlannin lajistoon, mutta niitä on Britannian merialueilla. Karpit voivat kasvaa jopa viisimetrisiksi.

Kenties hirviöhavaintoja ei kuitenkaan tarvitse selittää jättieläimellä, joka olisi hämmästyttävästi pystynyt piileksimään järvessä satoja vuosia.

Monien epätarkkojen valokuvien esittämät hahmot ovat saattaneet olla pienempiä eläimiä, kuten saukkoja, tai puunrungon kappaleiden kaltaisia ajopuita, ja monet aaltoja ja vanavettä esittävistä valokuvista voidaan selittää pitkulaiselle järvelle tyypillisiksi vedenpinnan liikkeiksi.

Koska Nessiestä ei ole koskaan esitetty kouriintuntuvia todisteita eikä siitä ole otettu yksiselitteisiä valokuvia ja koska suuri luotaintutkimus ei vahvistanut hirviön olemassaoloa, Nessie on todennäköisesti yhdistelmä liioittelua, toiveajattelua ja tahallista petkutusta.

Mikään ei puolla sitä, että skotlantilaisessa järvessä todella eläisi yksi tai useampi jättimäinen eläin.