Työläisiä ympäröi sankka pimeys, jonka rikkoi vain kynttilöiden himmeä hehku. Heikko valo heijastui hakuista, joilla miehet hakkasivat käytävän seinämiä kasvot mustaksi värjäytyneen hien peitossa.
Hiileen ja kiveen iskeytyvien hakkujen metalliseen ääneen sekoittui hiiltä kaivoksesta pois kuljettavien hiilivaunujen kumea jylinä.
Välillä vaunut törmäsivät paukahtaen käytävien seinämiä ja kattoja tukeviin ohuisiin puutolppiin, joihin kohdistui satojen metrien maa- ja kalliokerroksien paine.
Jos tarkasti kuunteli, saattoi kuulla myös hitaasti käytävään tihkuvan veden solisevan äänen.
Kaivostyöläiset yrittivät olla kiinnittämättä huomiota tuollaisiin ääniin.
Ne vain muistuttivat heitä siitä, että kaivos oli hengenvaarallinen paikka, jossa voisi milloin tahansa sattua kohtalokas onnettomuus.
Brittiläisen kaivostyöläisen elämä oli 1800-luvun puolivälissä lyhyt ja raskas. Useimmilla ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä kaivokseen töihin 10–12 tunniksi päivässä varmistaakseen perheelleen katon pään päälle ja leipää pöytään.
Kaivostyöläisten kurjat työolosuhteet olivat kirkuvassa ristiriidassa sen kanssa, miten suuri merkitys heidän työllään oli yhteiskunnalle.
Hiili oli Englannin tärkein luonnonvara 1600-luvun puolivälistä alkaen aina 1960-luvulle saakka. Hiilellä lämmitettiin talot ja kuumennettiin hellat ja uunit.
Hiiltä tarvittiin veturien ja höyrylaivojen polttoaineeksi, ja ennen kaikkea se oli niiden tehtaiden ja teräsvalimoiden käyttövoimaa, jotka tekivät Britanniasta maailman johtavan poliittisen ja taloudellisen suurvallan teollistumisen aikakautena.
Hinnan Britannian menestyksestä maksoivat kaivostyöläiset. He kärsivät edistyksestä ehkä enemmän kuin mikään muu kansanryhmä, sillä kaivostyö toi mukanaan monia sairauksia ja usein varhaisen kuoleman.
Hiilen poltto kiellettiin
Vain muutama vuosisata aikaisemmin harva olisi osannut ennustaa, että hiilellä tulisi olemaan niin suuri merkitys Britteinsaarten tulevaisuudelle.
Walesissa, Skotlannissa ja Koillis-Englannissa maasta kerättyjä hiilikimpaleita oli käytetty polttoaineena jo 1100-luvulta lähtien, mutta ei mitenkään merkittävissä määrin. Hiilen polttamisesta syntyi pistävä ja paha haju, joten kodit lämmitettiin enimmäkseen puulla.
Sepät ja muut käsityöläiset käyttivät kuitenkin hiiltä työpajoissaan, mikä ärsytti Lontooseen parlamentin istuntoihin saapuneita piispoja, paroneja ja muita herkkänenäisiä herroja.
Vuonna 1306 kuningas Edvard I kielsi hiilen polton, ja kieltoa rikkoville oli luvassa suuret sakot.
Britanniasta loppui puu
Suhtautuminen hiileen muuttui kuitenkin Englannissa 1500-luvulla alkaneen nopean kehityksen myötä.
Kaupankäynti kukoisti, ja maa alkoi rakentaa laivastoaan.
Uusien talojen ja laivojen rakentaminen vaati valtavia määriä puuta, ja metsät alkoivat huveta.
Asiaa pahensi vielä se, että metsänomistajat muuttivat hakatut metsät lampaiden laitumiksi sen sijaan, että olisivat istuttaneet niihin uutta puuta.
Vuonna 1866 Lancashiren alueella sattui kolme suurta kaivosräjähdystä.
Laivasto varoitteli, että ennen pitkää puusta tulisi niin huutava pula, että se uhkaisi koko maan tulevaisuutta.
Samoihin aikoihin Euroopassa alkoi niin sanottu pieni jääkausi. 1700-luvun lopulle kestänyt ajanjakso toi mukanaan pitkät, äärimmäisen kylmät talvet.
Polttopuun kysyntä kasvoi entisestään, ja puun hinta kohosi perässä. Pian tavallisilla käsityöläisillä ja viljelijöillä ei ollut enää varaa ostaa puuta tarpeisiinsa.
Essexissä annettiin siksi laki, jonka mukaan puun varastamisesta kiinni jääneitä ”piiskattaisiin, kunnes veri vuotaisi heistä vuolaasti”. Puupulaa se ei kuitenkaan helpottanut.
Vaikka hiilen haju ja savu ärsyttivät suunnattomasti tiettävästi jopa itse kuningatar Elisabet I:tä, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa käyttää hiiltä taas polttoaineena.
1600-luvulla hiilestä tuli vähitellen Englannin tärkein polttoaine.
Hiilentuotanto kasvoi nopeasti
Hiiltä saatiin etenkin Walesin, Skotlannin ja Pohjois-Englannin kaivoksista, joista se kuljetettiin laivoilla valtion eri satamakaupunkeihin. Valtaosa hiilestä vietiin kuitenkin pääkaupunkiin, jossa kirjailija Daniel Defoe kiinnitti asiaan huomiota.
”Lontoossa ollessani näen, miten satamaan saapuu koko ajan valtavasti laivoja hiililastissa, enkä voi olla ihmettelemättä, mistä kaikki se hiili on peräisin.”
Kasvavan kysynnän vuoksi oli keksittävä uusia keinoja saada hiiltä maan alta. Kaivostoiminnan varhaisina vuosina hiiltä oli louhittu laajoista avolouhoksista, mutta se ei enää riittänyt.
1600-luvulla kaivostyöläiset alkoivat kaivaa käytäviä avolouhoksista pidemmälle maan alle. Hiiltä louhittiin kaivoskäytävien seinistä, ja seinämät ja katto vahvistettiin puulla.
Lisäksi kaivujätettä kasattiin tueksi käytäviin, joissa oltiin aloittamassa louhintaa.
Tällä tavoin kaivokset ulottuivat yhä syvemmälle. Siitä aiheutui kuitenkin uusia ongelmia: kun tultiin pohjavesirajan alapuolelle, käytäviin alkoi tihkua vettä.
Höyrykone oli ratkaisu
Kaivoksiin tihkuva vesi uhkasi täyttää käytävät ja estää hiilen louhinnan. Kaivoksiin tuotiinkin pumppuja, mutta vesi- tai tuulivoima ei riittänyt tuottamaan tarpeeksi energiaa alituisesti käyville pumpuille.
Hevosvetoiset pumput olivat käyttövarmoja, mutta koska suuressa kaivoksessa pumppuja pyörittämään olisi tarvittu jopa 50–60 hevosta, niiden ruokkiminen ja hoitaminen olisi tullut aivan liian kalliiksi.
Kaivoksenomistajat pohtivat kuumeisesti ratkaisua pulmaan. Joka vuosi monia kaivoksia jouduttiin hylkäämään, koska ne joutuivat veden valtaan ”riittävän jalostuneiden laitteiden tai menetelmien puuttuessa”, kuten brittiläisessä kaivosalan käsikirjassa nimeltä The Compleat Collier kirjoitettiin vuonna 1708.
Neljä vuotta myöhemmin kauan odotettu ”jalostunut kone” oli lopulta todellisuutta, kun seppä Thomas Newcomenin keksimä hiilikäyttöinen höyrykone otettiin käyttöön Conygreen hiilikaivoksilla Keski-Englannissa.
Newcomenin kone kulutti niin paljon hiiltä kuin miehet jaksoivat siihen syytää, mutta se tuotti riittävästi energiaa pumpulle, jolla vesi saatiin pois kaivoksesta.
Kaivoksissa oli ahdasta ja pimeää
Skotlantilainen keksijä James Watt paranteli vuonna 1769 Newcomenin konetta niin, että jokainen kimpale hiiltä tuotti neljä kertaa enemmän energiaa.
Uusia, tehokkaampia höyrykoneita hankittiin pian kaivoksiin sekä kutomoihin, valimoihin ja muihin tehtaisiin eri puolille maata.
Tehokas höyrykone sai tuotannon räjähtävään kasvuun vuosina 1780–1830, ja sen myötä myös hiilen tarve lisääntyi: kun vuonna 1750 maan alta louhittiin 4,7 miljoonaa tonnia hiiltä, sata vuotta myöhemmin tuotanto oli kasvanut jo 50 miljoonaan tonniin.
Hiilenkulutuksen kasvu merkitsi aina vain syvempiä kaivoksia ja samalla pidempiä työpäiviä.
Usein kaivostyöläiset viettivät jopa 12 tuntia päivässä maan alla, jossa he louhivat hiiltä hakuilla ja lapioilla vuoroissa. Työn raskautta lisäsi se, että kaivoskäytävät olivat paikoin niin matalia, että työtä piti tehdä kyljellään maaten.
Kaivosten monet käytävät yhdistyivät kaikki pääkuiluun, joka johti maan pinnalle. Koska kaivoksenomistajat eivät halunneet hukata rahojaan rakentamalla käytäviä yhtään korkeammiksi tai leveämmiksi kuin oli aivan välttämätöntä, käytävät olivat vain 60–120 sentin korkuisia. Se oli juuri ja juuri riittävästi hiilivaunuille ja -astioille.
Monissa kaivoksissa lauantai ja sunnuntai olivat vapaapäiviä, jolloin työläiset saattoivat toipua työn rasituksista.
Ahtaissa oloissa hiilen kuljetuksissa suosittiin naisia ja lapsia, ja työ oli yhtä nöyryyttävää kuin se oli rankkaa.
”Vyötärölleni on sidottu vyö ja ketju, joka kulkee jalkojeni välistä. Ryömin eteenpäin nelinkontin. Käytävä on hyvin jyrkkä, joten on pakko pitää kiinni köydestä.
Jollei köyttä ole, pidämme kiinni, mistä ikinä pystymme”, 37-vuotias Betty Harris kertoi vuonna 1842 työstään hiilikaivoksessa.
Työtä hankaloitti se, että höyrykäyttöisistä pumpuista huolimatta käytävät olivat usein kosteita tai jopa osin veden vallassa.
”Monesti käytävät ovat niin märkiä, että työläisten on ryömittävä useiden senttien syvyisessä liejussa tai vedessä, mikä rikkoo helposti ihon.
On helppo kuvitella, millaisia tauteja pesii tuossa orjatyötä muistuttavassa raadannassa”, kirjoitti saksalainen sosialistinen teoreetikko Friedrich Engels, joka oli nuoruudessaan tutustunut hiilikaivoksiin Manchesterissa.
Lapsityöläisten olot järkyttivät
Lapsia työskenteli kaivoksissa muun muassa niin sanottuina trappereina. Heidän tehtävänään oli valvoa puisia luukkuja, jotka erottivat kaivoksen eri osia toisistaan.
Luukkujen tarkoitus oli estää mahdollisten palojen ja kaasuvuotojen leviäminen.
Hiilivaunujen piti kuitenkin päästä kulkemaan, ja lasten tehtävä oli aukoa ja sulkea luukkuja tarvittaessa. Suurin osa luukunvartijoiden ajasta kului kuitenkin odottamiseen yksin pimeässä maan alla.
1800-luvun puolivälissä kaivosten surkeat työolot aiheuttivat niin suurta poliittista närkästystä, että parlamentti asetti komitean tutkimaan niitä.
”Kaikissa hiilikaivoksissa joka puolella Britanniaa luukkuja vahtivat iältään 5–8-vuotiaat lapset”, todettiin komitean raportissa.
Vuonna 1842 komitea haastatteli 8-vuotiasta Sarah Gooderia. Tämä kertoi: ”Joudun usein istumaan vahdissa luukun luona ilman valoa, ja silloin pelkään hirveästi. En koskaan nukahda. Joskus laulan, mutta en koskaan pimeässä. Pimeässä en uskalla laulaa.”
Kuultuaan yli 1 500 kertomusta järkyttyneet komitean jäsenet jättivät lausuntonsa:
”Tätä tehtävää voi tuskin kutsua työksi. Sitä hoitavat lapset eivät näe tuntikausiin päivänvaloa ja ovat aina yksinään. Jollei käytävillä kulkisi hiilivaunuja, lasten olot vastaisivat pahimmanlaatuista eristysvankeutta.”
Kaivosten naisillakaan ei ollut helppoa. Isabel Wilson kertoi komitealle: ”Sir Johnin kaivoksessa tehtäväni oli kantaa hiiltä.
Sain sen vuoksi keskenmenon viisi kertaa, ja joka kerran jälkeen olin hyvin sairas. Hiilivaunujen työntäminen ei ollut niin raskasta: viimeinen lapseni syntyi lauantaiaamuna, ja seuraavana perjantai-iltana olin jo taas töissä.”
Komitean selvitys johti siihen, että naisten ja alle 10-vuotiaiden lasten käyttö työvoimana syvällä kaivoksissa kiellettiin.
Hiilivaunuja alettiin vetää poneilla ja muilla kuormajuhdilla. Eläimet joutuivat elämään maanalaisissa talleissa näkemättä päivänvaloa.
Kaasu koitui monen kohtaloksi
Työ kaivoksissa ei ollut ainoastaan raskasta, vaan se oli suorastaan hengenvaarallista.
Ennen 1850-lukua onnettomuuksista ei ole tilastoja, ja senkin jälkeen luvut ovat epävarmoja.
Brittiläisten kaivostarkastajien raportteja tutkinut kirjailija Ian Winstanley on arvioinut, että Britannian kaivoksissa kuoli vuosina 1850–1914 yli 90 000 ihmistä.
”Viktoriaanisella ajalla jokaisessa Lancashiren kaivoksessa menetettiin ihmishenki lähes joka ainoa päivä”, Winstanley toteaa.
Sortumat, tulvat, räjähdykset ja kaasumyrkytykset olivat tavallisia.
”Millään muulla alalla Brittiläisessä imperiumissa ei ole niin monia eri mahdollisuuksia päästä hengestään”, totesi Friedrich Engels lakonisesti.
Erityisen vaarallisia olivat maaperässä piilevät näkymättömät ja hajuttomat kaasut. Hiilidioksidi, jota syntyi hiilen joutuessa kosketuksiin ilman kanssa, saattoi tappaa aikuisen miehen täysin varoittamatta.
Aikalaislähteessä kerrotaan yhdeksästä työläisestä, jotka astuivat tietämättään hiilidioksidia sisältävään ”taskuun”. Tarinan mukaan miehet kaatuivat kuolleina maahan ”kuin ammuttuina”.
Jotkut menehtyivät kaasuun jo siinä vaiheessa, kun heitä laskettiin kaivokseen köydellä. Ne, jotka ehdittiin vetää ajoissa maan pinnalle ja pelastaa, kärsivät usein myrkytyksen jälkiseurauksena ”ohimenevästä sekavuudesta”.
Eniten kaivostyöläiset pelkäsivät metaanikaasua, jota tihkui kaivoksien seinämistä ja joka jäi leijumaan katonrajaan. Se saattoi milloin tahansa yllättäen syttyä kynttilöistä, joita työläiset aina kantoivat mukanaan pimeissä käytävissä.
Syttyessään metaani aiheutti valtavan räjähdyksen. Kaasuräjähdys saattoi tappaa monta kaivostyöläistä kerralla.
Näin kävi yhdessä varhaisimmista kaivosonnettomuuksista, josta on jäänyt yksityiskohtainen kuvaus.
Durhamin alueella Koillis-Englannissa vuonna 1708 sattuneessa onnettomuudessa ”kello kolme aamulla syntyi valtava tulipalo, joka purkautui räjähtäen ukkosen jylinää tai tykinlaukausta muistuttavalla kuminalla kaikista kolmesta kaivoskuilusta”.
Raportin mukaan 63 ihmistä ”silpoutui täydellisesti” räjähdyksessä.
Työläiset maksoivat turvallisuudesta
Kaivostyöläiset ansaitsivat raskaasta ja vaarallisesta työstään enemmän kuin useimmat muut työläiset.
Vuonna 1840 kaivostyöläisen palkka oli 30,90 penniä päivässä, kun taas esimerkiksi maatyöläinen ansaitsi 22,10 penniä päivässä.
Palkka ei kuitenkaan ollut erityisen korkea työn aiheuttamiin kuluihin nähden: kaivostyöläisten piti itse maksaa kynttilänsä ja työkalunsa. Lisäksi turvavarusteiden hankkiminen ja maksaminen oli jokaisen omalla vastuulla.
Tappavat keuhkosairaudet, kuten silikoosi eli kivipölykeuhko, olivat yleisiä kaivostyöläisten keskuudessa.
Muuan Cornwallissa sijainneen Gwennapin kaivoksen työläinen kertoi jatkuvasti yskivänsä limaa, joka oli ”mustaa kuin muste”. Vielä vuonna 1911 cornwallilaisen kaivostyöläisen elinajanodote oli vain 39 vuotta.
Räjähdys tappoi 361 ihmistä
Onnettomuudet eivät vähentyneet ajan myötä. 1800-luvulla kaivokset vain kasvoivat, minkä seurauksena onnettomuudet olivat suurempia ja niissä kuoli ja vammautui entistä useampia.
Tilannetta pahensi se, että kaivostyöläiset usein säästivät turvallisuuden kustannuksella ja esimerkiksi tuulettivat kaivoksia usein nuotion avulla.
Tällainen nuotio oli mahdollisesti osasyynä onnettomuuteen, joka sattui vuonna 1866 Oaksin kaivoksessa Yorkshiressa 12. joulukuuta keskipäivän jälkeen.
Kaivoskäytävissä oli 340 työläistä, kun kuului korviahuumaava pamaus, jota seurasi valtava paineaalto. Räjähdys kuultiin myös Hoyle Millsin kylässä, missä työläiset asuivat, ja kylässä olleet kaivostyöläisten vaimot ja lapset sekä vapaalla olleet työmiehet riensivät kaivokselle muutamassa minuutissa.
Osa miehistä kiirehti kaivokseen, josta he löysivät aluksi 18 eloon jäänyttä mutta vakavasti loukkaantunutta työtoveriaan.
Pidemmälle kaivokseen menneitä oli vastassa lohduton näky: käytävillä lojui silpoutuneita ruumiita ja kaivosponeja, joiden kappaleita oli lentänyt sinne tänne tuhoutuneessa tallissa.
”Elämää ja toimintaa aiemmin kuhissut paikka oli muuttunut Golgataksi”, lehdessä kirjoitettiin.
Työläiset vahvistivat itse kaivoskäytävien seinät, ja inhimilliset virheet aiheuttivat usein sortumia.
Alhaalta kaivoksesta pelastusryhmä löysi tajuttoman miehen, joka puristi sylissään kissaa. Vähitellen kävi selväksi, että muita eloonjääneitä ei löytyisi.
Seuraavaksi kaivoskäytävillä lojuneet ruhjoutuneet ruumiit oli tuotava maan pinnalle. Synkkää työtä jatkettiin seuraavana aamuna.
Ensimmäiset raivausryhmät olivat juuri menneet sisään kaivokseen, kun muuan insinööri huomautti huolestuneena kaivoksen suulla, että kaivoksen lämpötila nousi. Pelastusryhmä sai käskyn poistua kaivoksesta välittömästi, mutta se ei ehtinyt pitkälle, kun kuului kova pamaus.
Räjähdys kantautui puolentoista kilometrin päähän, ja sen paineaalto paiskasi kaivoskuilun suulle kokoontuneet miehet kumoon.
Palavaa puuainesta lensi ilmassa, ja toinen kahdesta häkistä, joilla työläisiä kuljetettiin kaivokseen, romahti kumahtaen nostolaitteen päälle.
Toinen häkki lähetettiin nopeasti alas hakemaan eloonjääneitä, mutta kun se nostettiin jälleen ylös, se oli tyhjä. Kaikki alhaalla kaivoksessa olleet olivat kuolleet.
Räjähdyksiä sattui vielä useita, ja kaivos suljettiin ja sinne laskettiin vettä. Vain kuusi niistä 18:sta, jotka oli löydetty elossa ensimmäisen räjähdyksen jälkeen, selvisi hengissä.
Hiili menetti valta-asemansa
Oaksin kaivoksen onnettomuus oli Britannian siihen asti pahin: se vaati 361 kuolonuhria. Pahempi sattui 47 vuotta myöhemmin, kun 439 ihmistä kuoli kaasuräjähdyksessä hiilikaivoksessa Senghenyddissä Etelä-Walesissa.
Vuonna 1913 Britannian hiilentuotanto oli suurimmillaan, noin 300 miljoonaa tonnia. Koko moderni maailma kävi nyt hiilellä, ja jopa noina vuosina yleistynyt sähkönkulutus jäi hiilen jalkoihin.
Hiilen aika alkoi kuitenkin olla ohi. Maailmansota näivetti kansainvälistä kauppaa, ja rauhaa seurannut taloudellinen alamäki vaikutti myös Britanniaan.
Sotien välisenä aikana muut maat alkoivat vallata markkinoita, ja Britannian merkitys hiilentuottajana ja teollisuusjättinä väheni. Britannian viimeinen suuri hiilikaivos, Kellingleyn kaivos Yorkshiressa, suljettiin joulukuussa 2015.
Britanniassa on edelleen muutamia pieniä hiilikaivoksia, mutta ala on vain varjo siitä, mitä se joskus oli.
Hiili oli mukana luomassa nyky-yhteiskuntaa, mutta nykyään se on saanut väistyä kestävämpien, ympäristöystävällisempien energianlähteiden tieltä.