Vähän keskiyön jälkeen 17. heinäkuuta 1918 Venäjän 46-vuotias keisarinna Aleksandra Fjodorovna herätettiin unestaan. Avatessaan silmänsä hän näki henkilääkäri Jevgeni Botkinin. Tällä oli viesti keisariperhettä vankinaan pitäviltä bolševikeilta: kaikkien oli valmistauduttava lähtöön.
Syrjäytetty keisari Nikolai II, keisarinna Aleksandra, heidän viisi lastaan sekä heidän lähimmät palvelijansa olivat eläneet 78 päivää vankeina suuressa talossa Jekaterinburgissa Uralvuorten itäpuolella.
Venäjällä riehui sisällissota bolševikkien ja keisarinvallan palauttamisen puolesta taistelevan valkoisen armeijan välillä. Vartijoiden uusi komentaja Jakov Jurovski ei antanut kenenkään puhua vankien kanssa, joten perhe ei tiennyt tilanteesta juuri mitään.
Eristettynä ulkomaailmasta syvästi uskovainen Aleksandra oli viime kuukaudet täyttänyt päivänsä rukouksilla toivoen apua korkeammalta – mutta turhaan.
Henkilääkärin ilmoitus evakuoinnista herätti heikkoa toivoa. Mitään ei kuulemma tarvittaisi mukaan, mutta kaikki pakkasivat silti laukkunsa. Viime hetkellä 17-vuotias tytär Anastasia otti mukaan myös pienen koiransa Jimmyn.
Keisariperhe kuvattuna vuonna 1913. Keisarinna Aleksandra ja Venäjän keisari Nikolai II istuvat viiden lapsensa keskellä.
Lopulta Jurovski komensi kaikki talon kellariin. Vankien siihen asti käyttämä asuinkerros oli kuulemma liian vaarallinen kaupungissa käytävien taistelujen vuoksi.
Kun he saapuivat lähes tyhjään kellariin, Aleksandra puuskahti moittivasti: ”Täällähän ei ole edes tuoleja!”
Vaativa äänensävy yllätti Jurovskin, ja tämä määräsi tuotavaksi pari tuolia. Aleksandra ja perheen kroonisesti sairas poika, kruununprinssi Aleksei, saivat istua. Muut yhdeksän jäivät seisomaan.
Kaikki tuijottivat Jurovskia. Yhtäkkiä hän vetäisi esille pistoolin, ja huone täyttyi raskaiden saappaiden äänistä kymmenen aseistetun vartijan astuessa sisään.
Jurovski luki kuuluvalla äänellä: ”Uralin työläis-, viljelijä- ja sotilasedustajien neuvosto on päättänyt, että teidät teloitetaan.”
Kajahti laukaus. Venäjän viimeinen keisarinna kauhistui miehensä tuupertuessa maahan.
Keisarinna Aleksandra, syntyjään Alix, muotokuvassa vuonna 1888 eli kuusi vuotta ennen avioitumistaan Nikolain kanssa.
Ennen kohtalokkaita tapahtumia vuonna 1918 Aleksandra oli elänyt mahtavan Venäjän keisarikunnan huipulla 24 vuotta aavistamatta, että hän pitkälti itse ajoi keisarikuntaa kohti tuhoa.
Kahden vuosikymmenen ajan hän oli ummistanut silmänsä kansan kärsimyksiltä ja ohjannut heikkona tunnettua miestään tekemään kohtalokkaita päätöksiä toisensa jälkeen.
Lisäksi hän oli jäänyt seksinnälkäisen mystikko Rasputinin pauloihin, mikä viimeistään sinetöi sekä hänen perheensä että koko Venäjän kohtalon.
Kruunajaiset päättyivät verisesti
Pistoolinlaukaukseen kellarissa vuonna 1918 päättynyt keisariparin tarina oli alkanut 34 vuotta aiemmin.
- kesäkuuta 1884 Aleksandra, silloin vielä nimeltään Alix, osallistui sisarensa häihin Pietarin talvipalatsissa. Häiden hulppeat puitteet eivät olleet mitään poikkeuksellista 12-vuotiaalle Alixille.
Hän asui isänsä Hessenin suurherttua Ludvig IV:n ja sisarustensa kanssa Darmstadtissa Saksan Hessenissä. Hänen isänsä suurherttuakunta ei ollut suuri eikä mahtava, mutta sillä oli hyvät suhteet ulkovaltoihin.
Ludvig oli nainut Britannian kuningatar Viktorian tyttären Alicen, joten Alix oli tottunut hovien ylelliseen elämään. Hän oli kuitenkin nähnyt myös elämän synkkää puolta, sillä hänen äitinsä ja kaksi sisarustaan olivat kuolleet hänen ollessaan pikkulapsi.
Pietarissa vietetyissä häissä Alix rakastui Venäjän kruununperilliseen, 16-vuotiaaseen Nikolai Romanoviin, jonka vanhemmat olivat Venäjän keisari Aleksanteri III ja Maria Fjodorovna, syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar.
Alix kieltäytyi naimasta Britannian tulevan kuninkaan Edvard VII:n ja Alexandran poikaa Albert Victoria (kesk.).
Alix kieltäytyi Britannian kruunusta
Britannian kuningatar Viktoria ei ihastunut lapsenlapsensa Alixin ja Venäjän kruununperillisen suhteesta. Hän olisi mieluummin nähnyt Alixin naivan Britannian tulevan kuninkaan, mutta Alix kieltäytyi kunniasta.
Britannian kuningatar Viktoria piti Venäjää barbaarisena ja pelottavana maana. Kun hänen lempilapsenlapsensa, Hessenin Alix, rakastui Venäjän kruununperijään Nikolaihin, Viktoria yritti toppuutella suhdetta.
Kuningatar toivoi Alixin ennemmin avioituvan tämän serkun prinssi Albert Victorin kanssa. Albert Victor oli Britannian tulevan kuninkaan Edvard VII:n ja tämän tanskalaissyntyisen vaimon Alexandran vanhin poika, ja hänestä tulisi jonain päivänä mahtavan Brittiläisen imperiumin hallitsija.
Albert Victorin ja Alixin välillä ei kuitenkaan ollut kemiaa, ja lopulta Viktorian oli tunnustettava, että Alix ja Nikolai olivat kuin luodut toisilleen.
”En ole koskaan nähnyt keidenkään muiden olevan omistautuneempia toisilleen. Se on ainoa lohtuni, sillä tämän avioliiton mukana tuleva vaara ja vastuu täyttävät minut pelolla”, Viktoria kirjoitti kaukonäköisesti päiväkirjaansa.
Albert Victor kuoli vuonna 1892 keuhkokuumeeseen, eikä hänestä koskaan tullut Britannian kuningasta.
Tunne oli molemminpuolinen, ja kymmenen vuotta myöhemmin, 26. marraskuuta 1894, Alix ja Nikolai saivat toisensa Euroopan kruunupäiden todistaessa tapahtumaa.
Häillä oli kuitenkin traaginen pohjavire, sillä Nikolain isä Aleksanteri III oli kuollut vain muutama viikko aiemmin. Lisäksi nuori Nikolai kavahti edessään olevaa tehtävää.
”En minä ole valmis keisariksi. En minä tiedä mitään hallitsemisesta”, hän uskoutui langolleen.
Sosiaalisesti kömpelö Alix, nyt nimeltään Aleksandra Fjodorovna, ei hänkään ollut innoissaan. ”Ei minua ole luotu loistamaan ihmisjoukon edessä. Minun on vaikea seurustella ihmisten kanssa. Pidän asiat ominani”, hän kirjoitti ystävättärelleen.
Kaiken kukkuraksi Nikolain valtakausi käynnistyi traagisesti. Viralliset kruunajaiset järjestettiin 30. toukokuuta 1896, ja yli puoli miljoonaa ihmistä kokoontui juhlimaan hieman Moskovan ulkopuolelle.
Keisariperhe kustansi juhlat, mutta kun levisi huhu, että ruokaa ei riittäisi kaikille, ihmiset alkoivat tungeksia päästäkseen pöytien ääreen. 1 389 ihmistä tallautui kuoliaaksi.
Tapahtumasta syytettiin nuorta keisaria, jota alettiin kutsua ”veriseksi Nikolaiksi”, ja taikauskoiset venäläiset pitivät murhenäytelmää enteenä tulevasta.
Nuori kruununperillinen Nikolai oli juuri menettänyt isänsä naidessaan Aleksandran vuonna 1894.
”Saksan akkaa” vihattiin
Aleksandra liittyi lähes kolmesataa vuotta Venäjää hallinneeseen Romanovin keisarisukuun vaikeaan aikaan, sillä Venäjää oli vuonna 1894 pidettyjä häitä edeltävinä vuosina koetellut katastrofaalinen nälänhätä.
Sadot tuhoutuivat ennen kuin niitä saatiin korjattua, ja tuhannet nääntyivät nälkään. Ruokapulaa seurasivat koleraepidemiat, jotka vaativat yli neljännesmiljoonan venäläisen hengen.
Kansakunnan kärsiessä taudeista ja kroonisesta köyhyydestä aatelisto ja keisariperhe kylpivät rahassa. Epäsuhta rikkaan yläluokan ja tavallisten venäläisten elämäntyylin välillä loi 1900-luvun alussa pohjaa lukuisille työläisten kapinoille.
Venäläiset vihasivat kylmää keisarinnaa
Hautajaismorsian hamusi valtaa
Aleksandra ja Nikolai menivät naimisiin vain jokunen viikko keisari Aleksanteri III:n hautajaisten jälkeen, ja lehdet nimittivät Alexandraa ”hautajaismorsiameksi”. Monet uskoivat hänen naineen heikkona pidetyn kruununperillisen vain päästäkseen itse vallan kahvaan.
Ujous tulkittiin ylimielisyydeksi
Äitinsä ja kahden sisaruksensa kuoleman jälkeen Aleksandrasta oli tullut syrjäänvetäytyvä ja raskasmielinen nuori nainen. Tavallisille venäläisille nämä piirteet näyttäytyivät ylimielisyytenä, ja hän sai pilkkanimen ”Saksan akka”.
Pilapiirrokset herättivät närää
Aleksandra sai avioliittonsa varhaisessa vaiheessa ikävän leiman piirrettyään pilapiirroksia Nikolain perheestä. Yhdessä niistä hän oli kuvannut Nikolain vauvana, jota tämän dominoiva äiti syötti. Piirroksen päästyä leviämään julkisuuteen paheksuttiin laajalti sitä, että keisarin oma vaimo pilaili ja saattoi tämän naurunalaiseksi.
Keisarinna lopetti hovitanssiaiset
Ennen kuin Aleksandrasta tuli keisarinna, keisariperhe oli pitänyt taajaan juhlia Venäjän aatelistolle. Vahvasti uskovainen Aleksandra kuitenkin kauhistui juhliin liittyviä lukuisia syrjähyppyjä ja irstasta juoruilua. Hän lopetti pian juhlien järjestämisen ja tuli siten eristäneeksi Nikolain Venäjän eliitistä.
Keisarinna ei panostanut kansansuosioon
Aleksandra uskoi venäläisten jumaloivan keisariperhettä luonnostaan, eikä hän nähnyt tarvetta kosiskella kansaa. Hänen ja Nikolain ollessa junamatkalla Krimille radan varteen oli kokoontunut satoja maalaisia, jotka halusivat nähdä keisariparin, mutta Aleksandra ei edes avannut verhoja.
Aleksandraa syytettiin vakoojaksi
Kun Venäjä kärsi vakavia tappioita ensimmäisessä maailmansodassa, Aleksandrasta tehtiin nopeasti syntipukki. Monet venäläiset uskoivat hänen olevan syntyperänsä vuoksi saksalaismielinen, ja häntä epäiltiin jopa Saksan keisarin lukuun toimivaksi vakoojaksi.
Nikolaita pidettiin heikkona johtajana, jonka oli vaikea tehdä päätöksiä. Venäjällä vitsailtiinkin, että Venäjällä oli kaksi johtajaa: keisari sekä viimeisin henkilö, jonka kanssa tämä kulloinkin oli keskustellut. Silti hänen pienestä ja tuntemattomasta suurherttuakunnasta tullutta vaimoaan paheksuttiin vielä enemmän.
Aleksandran sulkeutunut luonne ja etäinen olemus toivat hänelle pilkkanimen ”Saksan akka”. Huhut Aleksandran epäsuosiosta kantautuivat myös hänen isoäitinsä, Britannian kuningatar Viktorian korviin.
”Venäjä ei ole Britannia. Täällä ei tarvitse ansaita kansan rakkautta.” Aleksandra kirjeessä Britannian kuningatar Viktorialle
”Sinun ensisijainen tehtäväsi on voittaa kansan rakkaus ja kunnioitus”, korosti kokenut Viktoria.
Aleksandra vastasi: ”Olette väärässä, rakas isoäiti. Venäjä ei ole Britannia. Täällä ei tarvitse ansaita kansan rakkautta, sillä Venäjän kansa kunnioittaa keisareitaan kuin jumalolentoja.”
Tammikuussa 1905 kansan suuttumusta ei kuitenkaan voinut enää olla näkemättä. 140 000 työläistä kokoontui osoittamaan mieltään Talvipalatsin eteen, sillä ruuan hinta oli noussut pilviin epäonnisen Venäjän–Japanin sodan (1904–1905) seurauksena.
Keisariperhe oli matkoilla, mutta poliisi määrättiin kadulle, ja yhteenotoissa kuoli yli tuhat mielenosoittajaa.
Verilöyly johti lakkoiluun ympäri Venäjää, ja levottomuudet jatkuivat kuukausia. 17. lokakuuta 1905 keisari Nikolai taipui esittämään uudistuksia, jotka kavensivat keisarin valtaa sekä johtivat kansalaisoikeuksiin ja kansanedustuslaitos duuman perustamiseen.
Se sai Aleksandran suunniltaan. Hän uskoi vankasti keisarin rajoittamattomaan ja jumalalliseen valtaan ja painosti miestään puolustamaan keisarien historiallisia oikeuksia.
Vajaa kaksi vuotta myöhemmin keisari kumosi varoittamatta uudet oikeudet. Vallankumous oli torjuttu – hetkeksi.
Keisari Nikolai yritettiin murhata vaunuihinsa vuonna 1908. Vain hevoset kuolivat.
Kruununperillinen kärsi vakavasta sairaudesta
Aleksandra eli omasta halustaan palatsissa eristyksissä ulkomaailmasta miehensä, viiden lapsensa ja monilukuisen palveluskuntansa kanssa. Hän oli synnyttänyt neljä tytärtä, ennen kuin maahan saatiin kruununperijä eli Aleksei-poika 25. elokuuta 1904.
Alekseista tuli perheen ja varsinkin Aleksandran silmäterä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikaista, sillä pian kävi ilmi, että Aleksei oli vakavasti sairas.
Aleksandra oli tietämättään perinnöllisen hemofilia-nimisen verenvuototaudin kantaja. Se oireilee kudosten sisäisenä verenvuotona, mikä voi aiheuttaa kipuja, nivelvaivoja ja jopa kohtalokasta painetta sisäelimiin.
Kun lääkärit eivät voineet asialle mitään, Aleksandra haki apua uskosta. Hän oli ennen avioliittoaan kääntynyt luterilaisuudesta ortodoksiksi, ja alun epäilyistä huolimatta hän omistautui pian uudelle uskolleen lähes fanaattisesti.
Saadakseen kaivatun pojan hän oli kääntynyt mystikkojen puoleen, joiden monet venäläiset uskoivat omaavan parantavia voimia. Kun Aleksei sitten syntyi, hän piti sitä vakaasti mystikkojen ansiona.
Aleksandralle Aleksei oli kaikkein tärkein
Aleksandra rakasti kaikkia lapsiaan, mutta kruununperijä Alekseilla oli erityisasema. Kun kävi ilmi, että Aleksei oli sairas, Aleksandra pyhitti käytännössä kaiken aikansa pojalleen.
Suuriruhtinatar Olga
Keisarin lapsikatraan vanhimpana Olga joutui kasvattamaan pikkusisaruksiaan, ja Aleksandra oli kova vanhinta tytärtään kohtaan, jos lapset eivät käyttäytyneet. Hän teroitti Olgalle jatkuvasti, että tämän oli tarjottava pienemmille ”hyvä esimerkki ja positiivinen vaikutus”.
Suuriruhtinatar Tatjana
Pettymys oli suuri, kun Tatjana syntyi vuonna 1897. ”Hyvä Jumala, taas tytär! Mitä kansakunta sanookaan?” Aleksandran kerrotaan huudahtaneen synnytyksessä. Sirosta ja sievästä Tatjanasta tuli kuitenkin ajan mittaan Aleksandran suosikkitytär.
Suuriruhtinatar Marija
Marijalla oli hyvä sydän, ja hänet tunnettiin kauneudestaan. Valitettavasti hän kärsi samasta epävarmuudesta, joka usein synkensi hänen äitinsä mielen. Keskimmäisenä lapsena Marija tunsi usein jäävänsä isosiskojensa– ja välillä äitinsäkin – piirin ulkopuolelle.
Suuriruhtinatar Anastasia
Anastasia oli sisarussarjan villikko. Hän teki jatkuvasti pahojaan ja sai usein toruja. Vuosikausia liikkui huhuja, että Anastasia (”jälleensyntynyt”) olisi kuin ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä keisariperheen murhasta. Dna-tutkimukset ovat kuitenkin todistaneet toisin.
Kruununperijä Aleksei
Keisariperheen viides lapsi ja ainoa poika Aleksei oli äitinsä silmäterä: Aleksandra sanoi Aleksein olevan ”suora vastaus rukouksiini, osoitus Jumalan jumalaisesta kaikkivoipaisuudesta ja avioliittoni kruununjalokivi”. Aleksein sairaus oli murtaa ylpeän äidin.
Aleksein sairaus sai Aleksandran jälleen etsimään apua vaihtoehtoisilta tahoilta. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Grigori Rasputin, köyhä ja kouluja käymätön maalainen, joka oli rakentanut itsestään kuvan mystisenä ihmeidentekijänä.
Rasputin tuli Pietariin vuonna 1904, ja hän sai mainetta parantamalla varsinkin naisia asunnossaan. Pidäkkeetöntä Rasputinia tosin myös syytettiin liiankin läheisestä kanssakäymisestä lukuisten naisten kanssa.
Rasputinista tuli pian osa keisariperheen sisäpiiriä. Aina sairauden koetellessa Alekseita Rasputin rukoili tämän puolesta, minkä jälkeen Aleksein tila yleensä koheni nopeasti.
Pian Aleksandra alkoi kysellä Rasputinilta neuvoa myös kaikkiin muihinkin asioihin. Rasputin väitti tuntevansa Jumalan tahdon, joten Aleksandra luotti Rasputinin puhuvan kaikessa Jumalan äänellä.
”Keisari on valitettavasti heikko. Mutta minä en ole, ja minä aion olla kova.” Aleksandra Britannian Venäjän-suurlähettiläälle
Aleksandra alkoi yhä enenevässä määrin päättää myös poliittisista asioista. Nikolai ei ollut kykenevä johtamaan maata, ja Aleksandra tunsi siksi, että oli hänen vastuullaan pitää keisarikuntaa pystyssä.
”Keisari on valitettavasti heikko. Mutta minä en ole, ja minä aion olla kova”, hän uskoutui Britannian Venäjän-suurlähettiläälle.
Rasputin sai huhut liikkeelle
Alexandran suhde Rasputiniin teki hänestä entistä epäsuositumman kansan keskuudessa. Venäläiset vihasivat moraalitonta Rasputinia, joka kuiski turmeltuneita ajatuksia keisarinnan korvaan ja huseerasi aatelispiireissä uskonnollisessa hurmoksessa ja yhä pahemmin alkoholisoituneena.
Eräs lehti kirjoitti Rasputinin olevan ”ruumiin ja sielun tuholainen”. Pian lehdet täyttyivät myös jutuista, joissa kerrottiin Aleksandran ja Rasputinin salaisesta seksisuhteesta. Aleksandra kiisti huhut ”myrkyllisenä juoruiluna”.
Kritiikki Aleksandraa kohtaan vahvistui niin julkisuudessa kuin palatsin sisälläkin. Hänestä tuli vainoharhainen, eikä hän luottanut enää kehenkään muihin kuin lähimpiin perheenjäseniinsä. Keisarin serkun Marian mukaan keisarinna oli ”menettänyt henkisen tasapainonsa”.
Vaikeista ajoista huolimatta keisariperheen tyttäret nauttivat elämästään. Tässä Tatjana (vas.) ja Olga (keskellä) Suomessa kesällä noin vuonna 1908.
Aleksandra ei ollut fyysisestikään terve. Hän oli kärsinyt migreenistä ja kovista kivuista selässä ja raajoissa jo ennen avioitumistaan Venäjälle. Vuosien mittaan kivut sen kuin pahenivat, ja Aleksandra joutui olemaan pitkiä jaksoja vuoteen omana tai pyörätuolissa.
Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi vuonna 1914, miljoonat työkuntoiset miehet joutuivat jättämään pellot ja tehtaat lähteäkseen taistelemaan Saksan keisarikuntaa vastaan. Sen seurauksena elintarviketuotanto Venäjällä romahti, ja nälänhätä räjähti käsiin.
Nälän kalvaessa leivänkannikkaa jonottavia tavallisia venäläisiä keisariperhe jatkoi yltäkylläistä elämäänsä. Pohjaton kuilu kansan ja keisarin välillä oli leveämpi kuin koskaan.
”Se on kunniakkaan valtakautesi alku.” Aleksandra keisari Nikolaille
Syksyllä 1915 Aleksandra teki päätöksen, joka sinetöi välillisesti hänen ja koko keisarikunnan kohtalon.
Keisari otti armeijan komentoonsa
Venäjän armeija oli kärsinyt rintamalla useita pahoja tappioita. Rasputinin neuvosta Aleksandra ylipuhui miehensä – jolla ei ollut mainittavaa sotilaskokemusta – ottamaan itselleen joukkojen ylipäällikön tehtävän.
”Se on kunniakkaan valtakautesi alku. Rasputin sanoo niin, ja minä uskon lujasti häneen”, Aleksandra vakuutti miehelleen.
Nikolai otti joukot komentoonsa, ja seuraavana päivänä kahdeksan hänen 13 ministeristään irtisanoutui protestiksi. Kun keisari ei ollut Pietarissa vaan johtamassa sotatoimia, Alexandra ryhtyi käytännössä hallitsemaan maata – Rasputin rinnallaan.
Tammikuun lopussa vuonna 1916 Alexandra nimitti entisen hovin seremoniamestarin Boris Stürmerin Venäjän pääministeriksi. Stürmer oli Rasputinin hyvä ystävä, ja tämä oli suositellut häntä.
Pian sen jälkeen Aleksandra erotti myös kokeneen sotaministerin Aleksei Polivanovin ja ulkoministerin Sergei Sazonovin ja antoi heidänkin tehtävänsä Stürmerille. Taas Rasputinin suosituksesta.
Aleksandra luotti sokeasti kouluja käymättömän Grigori Rasputinin neuvoihin.
Epäpätevän Stürmerin nimitys oli katastrofi, ja valtavan painostuksen vuoksi Aleksandran oli erotettava hänet kaikista toimista marraskuussa 1916 – mutta vahinko oli jo tapahtunut.
Kansa oli vakuuttunut vastoinkäymisten johtuvan siitä, että Rasputin ja saksalaissyntyinen keisarinna välittivät valtionsalaisuuksia viholliselle. 23. helmikuuta 1917 yli 90 000 työläisnaista ryhtyi Pietarissa lakkoon kantaen kylttejä, joissa luki muun muassa ”Alas keisari” ja ”Ei sodalle”.
Pian sotilaat liittyivät keisarin vastaisiin mielenosoituksiin, ja Nikolain oli pakko luopua vallasta 15. maaliskuuta 1917. Keisarin sijaan maata alkoi johtaa väliaikaishallitus. 300 vuotta kestänyt Romanovien keisaridynastia oli kaatunut.
Rasputin sekä myrkytettiin että ammuttiin, ennen kuin murhaajat heittivät hänet mattoon käärittynä jokeen.
Keisarin lähipiiri viritti Rasputinille ansan
Keisariperheen lähipiiri pelkäsi, että Rasputin tuhoaisi keisarikunnan sisältäpäin, ja houkutteli Rasputinin ansaan.
Poliitikko Vladimir Puriškevitš piti 19. marraskuuta 1916 Venäjän parlamentissa eli duumassa palopuheen, jonka mukaan katastrofaaliset tappiot Saksalle maailmansodassa olivat mystikko Rasputinin syytä. Hän väitti Rasputinin ohjailevan keisarin ministereitä kuin sätkynukkeja ja välittävän valtionsalaisuuksia viholliselle.
Puriškevitšin puhe teki vaikutuksen nuoreen ruhtinas Feliks Jusupoviin, joka päätti hankkiutua eroon Rasputinista. Jusupov oli naimisissa keisarin sisarentyttären kanssa ja kuului siten keisariperheen lähipiiriin. Hän kutsui Rasputinin luokseen tapaamaan vaimoaan Irinaa.
Rasputin noudatti kutsua 16. joulukuuta, ja koska hän ei tunnetusti sylkenyt lasiin, Jusupov yritti ensin tappaa hänet myrkytetyllä madeiraviinillä. Yllättäen myrkyllä ei ollut mitään vaikutusta Rasputiniin, ja lopulta Jusupov ja muut salaliittolaiset joutuivat ampumaan Rasputinia neljästi, ennen kuin he saivat tämän hengiltä.
Rasputinin murha synnytti suuren ilon venäläisten keskuudessa. ”Pyhä piru on kuollut!” kansa juhli kadulla ylistäen Jusupovia ja tämän avustajia Venäjän vapauttajina.
Kotiaresti päättyi joukkomurhaan
Keisariperhe joutui ensin kotiarestiin Pietarin ulkopuolella olevaan palatsiin keväällä 1917. Pääkaupungin turvallisuustilanne kuitenkin heikkeni entisestään, jolloin väliaikaishallitus päätti siirtää perheen näkymättömiin turvaan Tobolskin kaupunkiin Siperiaan.
Kun bolševikit kaatoivat istuvan hallituksen lokakuun vallankumouksessa vuoden 1917 lopussa, keisariperhe päätyi kommunistien vangiksi. Vallankumous kuitenkin jakoi maan, ja pian kommunistien puna-armeija ja muun muassa keisarivallan palauttamista kannattava valkoinen armeija kävivät veristä sisällissotaa. Valkoisten puolella soti myös itsenäisyyttä tavoittelevia ukrainalaisia.
Valkoisen armeijan lähestyessä Tobolskia huhtikuussa 1918 bolševikit pelkäsivät valkoisten vapauttavan keisarin ja saavan siten symbolisesti näyttävän voiton, joten keisariperhe siirrettiin suureen takavarikoituun taloon Jekaterinburgiin.
Pari kuukautta myöhemmin bolševikit päättivät ratkaista ongelman lopullisesti tappamalla koko keisariperheen. Aleksandra uskoi silti viimeiseen asti, että hänen vahva uskonsa pelastaisi heidät kaikki.
”Älä huolehdi. Jumala on kaikkialla ja tekee vielä ihmeen”, hän kirjoitti ystävättärelleen muutama kuukausi ennen kuolemaansa.
Keisari Nikolai ammuttiin ensimmäiseksi. Sen jälkeen ammuttiin muu perhe ja heidän palvelijansa.
Ihmettä ei tullut. 17. heinäkuuta bolševikkien komentaja Jurovski määräsi miehensä teloittamaan koko perheen palvelijoita ja henkilääkäriä myöten. Jurovskin mukaan hän itse ampui ensin keisarin, minkä jälkeen hänen miehensä avasivat tulen muita perheenjäseniä kohti pienessä kellarihuoneessa.
Tulituksen päätyttyä huomattiin, että tyttäret, Aleksei ja keisarinna olivat yhä elossa.
”He olivat varmaan kaatuneet pelosta tai ehkä tahallaan ja olivat siksi vielä hengissä. Niinpä me jatkoimme ampumista. Aleksei istui kauhusta jäykkänä. Minä tapoin hänet”, Jurovski kertoi monta vuotta myöhemmin.
Edes Anastasian pieni Jimmy-koira ei selvinnyt kellarista hengissä.
Keisariperheen ruumiiden ei haluttu päätyvän valkoisten käsiin, joten kaikki 11 kalmoa valeltiin hapolla ja niitä poltettiin, ennen kuin ne kipattiin maakuoppaan aution metsäpolun varteen.
Britannian Yrjö V ei lopulta pelastanut serkkuaan Nikolaita tai tämän perhettä.
Yrjö V ei rohjennut pelastaa keisaria
Britannia olisi voinut hakea keisariperheen turvaan, mutta kuningas Yrjö V pelkäsi Britannian kuningashuoneen kaatuvan, jos se pelastaisi vihatun keisarin.
Kun Nikolai II perheineen asetettiin kotiarestiin vuonna 1917, perhe toivoi viimeiseen asti vahvojen siteidensä erityisesti Britannian kuningashuoneeseen koituvan vielä pelastuksekseen. Britannian kuningas Yrjö V oli Nikolain serkku, ja hetken näyttikin siltä, että hän lähettäisi Venäjälle laivan pelastamaan keisariperheen Britanniaan.
Neuvottelut Venäjän ulkoministerin ja Britannian Venäjän-suurlähettilään välillä eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, ja jossain vaiheessa suurlähettiläs ilmoitti kohtalokkaasti: ”Britannian hallitus ei enää vaadi saada keisariperhettä Britanniaan.”
Ilmeisesti Nikolain viimeisen oljenkorren katkaisi Yrjö V itse peläten oman suosionsa kokevan kolauksen, jos hän pelastaisi kiistellyn serkkunsa. Britanniassa ei nimittäin ollut unohdettu sitä, kuinka keisarin hallinto oli määrännyt lukemattomia mielenosoittajia tapettavaksi vuonna 1905 syntyneissä levottomuuksissa, ja Nikolaita kutsuttiin Britanniassa ”veriseksi Nikolaiksi”.
Yrjö V pelkäsi, että Nikolain verinen maine voisi tahrata hänetkin, mikä voisi pahimmassa tapauksessa johtaa myös koko Britannian kuningashuoneen kaatumiseen. Niin keisari perheineen jäi oman onnensa nojaan.
Keisariperhe ja Aleksandra saivat vasta vuonna 1998 Venäjän valtiolta synninpäästön, jota he eivät eläessään saaneet, kun heidän jäännöksensä laskettiin seremoniallisesti haudan lepoon Pietari-Paavalin linnoituksen kirkkoon Pietarissa.
”Olemme pitkään vaienneet tästä hirviömäisestä rikoksesta”, Venäjän silloinen presidentti Boris Jeltsin totesi pitämässään puheessa.
”On aika sanoa totuus: Jekaterinburgin joukkosurma on häpeällisimpiä hetkiä historiassamme.”