Oli 21. kesäkuuta 1529.
Lontoolaiset tungeksivat Blackfriarsin dominikaaniluostarin edustalla nähdäkseen edes vilauksen kuningas Henrik VIII:sta ja kuningatar Katariina Aragonialaisesta, joiden oli määrä esittää luostarin suuressa salissa lausuntonsa koko valtakuntaa kuohuttavassa avioero-oikeudenkäynnissä.
Henrik VIII halusi erota Katariinasta, jonka kanssa hän oli ollut aviossa jo 20 vuotta. Kansa oli valinnut puolensa, ja etenkin naiset tukivat kiihkeästi kuningatarta, joka oli harras katolilainen ja auttoi avokätisesti valtakuntansa köyhiä.
Hän oli myös pelastanut satojen alamaistensa hengen muutama vuosi aiemmin, kun hän oli pyytänyt puolisoaan armahtamaan lontoolaiset, jotka olivat nousseet kapinaan kaupungissa asuvia varakkaita ulkomaalaisia vastaan.
Katariinan kansansuosio oli suurin syy siihen, että Henrik VIII oli päätynyt järjestämään julkisen avioero-oikeudenkäynnin.
Hän halusi esittää oman näkemyksensä asiasta siinä toivossa, että kansa kääntyisi hänen puolelleen.
Kuningas halusi perillisen
Avioeroprosessia kutsuttiin hienotunteisesti ”kuninkaan suureksi asiaksi”. Pohjimmiltaan oikeudenkäynnissä oli kyse siitä, oliko Henrikin ja Katariinan avioliitto laillinen.
Katariina oli nuorena vihitty Henrikin vanhemman veljen, kruununprinssi Arthurin kanssa, mutta tämä oli kuollut vain muutama kuukausi häiden jälkeen.
Leskeksi jäänyt Katariina oli elänyt seitsemän vuotta epävarmana asemastaan, kunnes juuri kruunattu Henrik VIII oli avioitunut hänen kanssaan vuonna 1509.
Katariina oli tuolloin ollut 24-vuotias ja Henrik 17-vuotias. Varmistaakseen avioliittonsa laillisuuden Henrik oli hankkinut paavi Hadrianus VI:lta erityisluvan avioitua veljensä lesken kanssa.
Henrikin ja Katariinan avioliitto oli ollut onnellinen. Puolisot olivat olleet syvästi kiintyneitä toisiinsa, ja Henrikin lähdettyä sotaretkelle Ranskaan Katariina oli toiminut hänen sijaishallitsijanaan.
Ajan mittaan Henrik ja Katariina olivat kuitenkin ajautuneet erilleen. Katariina oli synnyttänyt 20 vuotta kestäneen avioliiton aikana useita lapsia, mutta vain yksi, prinsessa Maria, oli jäänyt eloon.
1520-luvulla miespuolisen perillisen puute alkoi piinata Henrikiä. Katariina ei ollut tullut raskaaksi vuoden 1518 jälkeen, ja vähitellen Henrik vakuuttui, että tämä ei enää pystynyt saamaan lapsia.
Tilanne oli kestämätön, sillä Henrik halusi Tudorien suvun pysyvän vallassa myös hänen kuolemansa jälkeen.
Henrikin lähin neuvonantaja kardinaali Thomas Wolsey tiesi, että kuningas halusi epätoivoisesti poikalapsen. Vuonna 1525 Wolsey istutti Henrikin päähän epäilyksen siitä, että tämän avioliitto Katariinan kanssa oli ollut laiton.
Kardinaali perusteli näkemystä Raamatulla, jonka sanaa ei käynyt kiistäminen. Kolmannessa Mooseksen kirjassa näet sanotaan:
”Jos joku ottaa vaimoksi veljensä vaimon, on se saastaisuus; hän on paljastanut veljensä hävyn, lapsettomiksi he jääkööt.”
Henrik vakuuttui, että Jumala rankaisi häntä ja Katariinaa laittomasta avioliitosta estämällä heitä saamasta elinkelpoista poikalasta.
Kuningas ja Wolsey sivuuttivat tarkoitushakuisesti toisen Raamatun kohdan, jossa todetaan, että mies voi naida veljensä vaimon, mikäli näillä ei ole lapsia. Sääntö päti Henrikin ja Katariinan tilanteeseen, mutta kuningas ei siitä piitannut.
Hän halusi ehdottomasti eron, sillä hän oli ehtinyt iskeä silmänsä Katariina Aragonialaisen hovinaiseen Anna Boleyniin.
Henrik kyllästyi Anna Boleyniin, joka ei myöskään synnyttänyt hänelle miespuolista perillistä. Anna tuomittiin aviorikoksesta ja mestattiin.
Kuningatar vetosi Roomaan
Avioero-oikeudenkäynnistä kehkehtyi varsinainen epäoikeudenmukaisuuden, petkutuksen ja vallan väärinkäytön näytös.
Kuningatar pyysi kerta toisensa jälkeen miestään kutsumaan Manner-Euroopasta puolueettomia lainoppineita varmistamaan, että oikeus toteutuisi, mutta Henrik kieltäytyi.
Hieman ennen oikeudenkäynnin alkamista Brysselistä kuitenkin saapui notaari, joka kirjoitti kuningattaren puolesta vetoomuksen paavi Klemens VII:lle.
Katariinan ainoa toivo säilyttää asemansa oli saada oikeudenkäynti siirrettyä paavin päätösvaltaan Roomaan.
Henrikille eron siirtyminen paavin päätettäväksi olisi ollut katastrofi. Katariina oli myös Italiaa hallitsevan Espanjan kuninkaan Kaarle V:n täti, eikä Klemens VII missään tapauksessa halunnut suututtaa Kaarlea.
Klemensillä ei myöskään olisi ollut juridisia perusteita myöntää Englannin kuninkaalle avioeroa, sillä tällä ei ollut esittää minkäänlaisia pitäviä todisteita eikä teologisia argumentteja vaatimuksensa tueksi.
Henrik uskoi, että niin kauan kuin asiaa puitaisiin englantilaisessa tuomioistuimessa, hänen tahtonsa toteutuisi.
Englannissa tuomareilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin päätyä kuninkaan kannalta myönteiseen ratkaisuun.
Henrik VIII:n valtakaudella kaikki – valamiehet, tuomarit ja syyttäjät mukaan lukien – tiesivät, että mikäli halusi säilyttää henkikultansa, kannatti taipua kuninkaan tahtoon. Katariina ei silti suostunut alistumaan taistelutta.
Tuomioistuin oli puolueellinen
Blackfriarsin luostarissa kaikki oli valmiina suurta oikeudenkäyntiä varten. Valtakunnan ylhäisimmät ja varakkaimmat miehet olivat paikalla, ja tuomareina toimi kaksi kirkon edustajaa.
Toinen heistä oli kardinaali Wolsey ja toinen roomalainen kardinaali Lorenzo Campeggio. Tuomarien oikealla puolella korokkeella istui Henrik VIII ja vasemmalla puolella Katariina Aragonialainen.
Läsnä oli myös 21 englantilaista piispaa sekä syyttäjän ja puolustuksen edustajia.
Oikeudenkäynnin aluksi kuningattaren avustajat joutuivat vannomaan valan, joka esti heitä puhumasta ja kirjoittamasta mitään, mikä ei ollut kirkon lakien mukaista.
Syyttäjiltä ei vaadittu samanlaista valaa, jolloin yksi Katariinan avustajista valitti asiasta. Valitusta ei kuitenkaan huomioitu. Henrikin edustajat saivat esittää asiansa muodossa, joka parhaiten palveli kuninkaan etua.
Tuomarit aloittivat oikeudenkäynnin torjumalla Katariinan pyynnön siirtää asia paavin päätettäväksi. Sen jälkeen he kutsuivat asianosaisia nimeltä.
Katariina nousi seisomaan ja vetosi vielä kerran mieheensä ja tuomareihin. Hän totesi, että koska hän oli espanjalainen ja Henrik oli Englannin kuningas, hän ei uskonut saavansa puolueetonta oikeudenkäyntiä Englannissa.
Tuomarit olivat kuninkaan palveluksessa, Wolsey eli kuin ruhtinas kuninkaalta saamiensa arvonimien ja tulojen ansiosta, ja Campeggio oli saanut kuninkaalta lahjoituksena englantilaisen hiippakunnan tuloineen ja oli muutenkin Henrikin vallan alla Englannin kamaralla oleskellessaan.
Sitten oli Henrikin vuoro esittää oma kantansa ja yrittää taivuttaa kansa puolelleen.
Hän kertoi, miten paljon avioliittoasia oli häntä piinannut, ja väitti epäilleensä avioliittonsa laillisuutta liiton alkuajoista lähtien.
Kuningatar vetosi kuulijoihin
Seuraavaksi Katariina pyysi jälleen tuomareita siirtämään asian käsittelyn Roomaan, mutta vastaus oli yhä kieltävä.
Yhtäkkiä kuningatar nousi istuimeltaan, asteli pystypäin salin poikki ja heittäytyi polvilleen miehensä jalkojen juureen.
Sitten hän lausui: ”Välillämme vallinneen rakkauden ja Jumalan rakkauden tähden; kunniani tähden, ja tyttäremme ja sinun itsesi vuoksi, anna minulle oikeutta.”
Katariina myönsi, että vain yksi hänen kuudesta lapsestaan oli jäänyt eloon, mutta korosti, että hän ei ollut syypää keskenmenoihinsa tai lastensa kuolemaan.
Lisäksi hän vannoi olleensa koskematon mennessään naimisiin Henrikin kanssa.
Katariina pyysi taas Henrikiä kohtelemaan häntä oikeudenmukaisesti ja toisti, ettei uskonut saavansa oikeutta englantilaisessa oikeusistuimessa, jonka jäsenet olivat Henrikin alamaisia.
Sitten hän rukoili vielä kerran Henrikiä siirtämään asian käsittelyn paaville. Lopuksi kuningatar nousi, niiasi puolisolleen ja poistui salista.
Katariinan nöyrä ja vilpitön puhe oli saanut kaikki kuulijat liikuttumaan, ja monet paikallaolijat tuijottivat sanattomina eteensä.
Puhe oli tehnyt vaikutuksen myös Henrikiin, joka vakuutti läsnäolijoille, että Katariina oli ollut hänelle paras vaimo, mitä toivoa saattoi.
Vuonna 1534 paavi kieltäytyi lopullisesti myöntämästä Henrik VIII:lle avioeroa.
Niskuroiva piispa
Katariinan poistuttua näyttämö oli yksin Henrikin, joka oli sopinut Wolseyn kanssa etukäteen, miten asian käsittely etenisi. Wolsey kysyikin Henrikiltä, oliko tämä tehnyt aloitteen avioeroasiassa.
”En, minä päinvastoin vastustin ajatusta avioerosta”, kuningas vastasi.
Henrik kertoi, että sen jälkeen, kun ajatus avioliiton lainvastaisuudesta oli alkanut vaivata häntä, hän oli keskustellut asiasta Canterburyn arkkipiispan William Warhamin kanssa.
Arkkipiispa oli tukenut kuninkaan epäilyksiä avioliittonsa lailisuudesta, ja sittemmin kaikki Englannin piispat olivat allekirjoittaneet lausunnon, jonka mukaan Henrik VIII:n avioliitto Katariina Aragonialaisen kanssa oli Raamatun sanan vastainen.
Kuningas näytti läsnäolijoille vaikuttavan näköisen asiakirjan, joka oli vahvistettu suurella punaisella sinetillä ja jossa oli kaikkien valtakunnan piispojen allekirjoitus.
Arkkipiispa myötäili Henrikin lausuntoa: ”Kuningas puhuu totta, ja olen aivan varma, että kaikki paikalla olevat veljeni ovat samaa mieltä.”
Silloin sivummalta kuului määrätietoinen vastalause. Rochesterin piispa John Fisher oli eri mieltä arkkipiispan ja kuninkaan kanssa. 70-vuotias Fisher oli kuningattaren lähimpiä tukijoita ja Englannin rakastetuimpia piispoja.
Hänen uskonpuhdistaja Martti Lutheria arvostelevat teoksensa olivat tehneet hänestä tunnetun katolilaisuuden puolustajan kaikkialla Euroopassa.
”Minä en ole ilmaissut tukeani tälle avioerolle”, Fisher ilmoitti.
”Mitä!” Henrik huusi, ”Eikö tässä ole teidän sinettinne ja allekirjoituksenne?”
”Totisesti ei”, Fisher vastasi ja kääntyi arkkipiispaa kohti. ”Te yrititte taivutella minua allekirjoittamaan, mutta minä vastasin, etten koskaan voisi suostua, sillä se sotii omaatuntoani vastaan!”
Henrik oli raivoissaan siitä, että hänen petoksensa oli paljastunut, ja hän vastasi Fisherille: ”Sillä ei ole merkitystä. Me emme kiistele teidän kanssanne, te olette vain yksi ainoa mies.”
Henrikin salaiset häät
Oikeus kokoontui Blackfriarsin luostariin vielä kaksi kertaa, mutta Katariina ei saapunut paikalle, sillä hän ei halunnut joutua kokemaan enää enempää nöyryytyksiä.
Kuningattaren poissaolosta huolimatta asian käsittely ei edennyt Henrikin toiveiden mukaisesti.
Hänen perusteensa erolle olivat juridisesti hatarat, eikä hän voinut todistaa avioliittonsa olleen Jumalan tahdon vastainen.
Pitkän viivyttelyn jälkeen paavi otti lopulta kantaa Katariinan pyyntöön ja päätti, että asia ratkaistaisiin Roomassa.
Henrik tiesi, että paavillinen tuomioistuin ei koskaan myöntäisi hänelle eroa, ja niinpä hänen ainoaksi mahdollisuudekseen jäi pyytää avioliittonsa mitätöimistä.
Seurauksena oli kuninkaan ekskommunikaatio eli kirkon yhteydestä erottaminen ja Englannin kirkon ero Rooman kirkosta.
Sillä välin Anna Boleyn oli tullut raskaaksi, ja Henrik avioitui hänen kanssaan salaa 25. tammikuuta 1533.
Samana keväänä Englannin piispat vihdoin mitätöivät Henrikin ja Katariinan avioliiton ja parlamentti hyväksyi lain, joka kielsi tuomiovallan siirtämisen vierasmaalaisille oikeusistuimille.
Uusi laki esti Katariinaa vetoamasta enää Roomaan. Hän oli hävinnyt taistelun, ja muutamaa päivää myöhemmin Henrik VIII:n ja Anna Boleynin avioliitto julkistettiin kansalle.
Katariinan ainoa ”voitto” oli se, että kansa raivostui uutisesta eikä koskaan täysin hyväksynyt Anna Boleynia kuningattareksi.