Look and Learn/Bridgeman Images
Bannockburnin taistelu vuonna 1314.

Robert the Bruce oli skottien todellinen Braveheart

Hollywood-elokuva ”Braveheartissa” Robert the Bruce pettää skotit ja luovuttaa William Wallacen teloitettavaksi englantilaisille. Elokuvan pahis oli kuitenkin tosielämässä suuri sankari. Vapaustaistelu maksoi hänen veljiensä hengen ja vei hänen sisarensa vankilaan, mutta todellinen Braveheart ei koskaan luovuttanut.

Englantilainen ritari laski keihäänsä ja kannusti ratsunsa laukkaan kohti Skotlannin kuningasta Robert the Brucea. Kuningas oli ollut niin keskittynyt ohjaamaan joukkojaan asemiin, ettei hän ollut huomannut vihollisen olevan jo taistelukentällä.

Kun Bruce huomasi ritarin, oli jo myöhäistä paeta. Hänellä oli aseenaan vain sotakirves eikä hänen pieni hevosensakaan ollut mikään kunnon sotaratsu.

Bannockburnijoen varrella, 60 kilometriä Edinburghista luoteeseen, oli kesäkuisena aamuna vuonna 1314 käynnistymässä tärkeä taistelu. Jos kuningas kaatuisi jo nyt, skottiarmeijan rivit hajoaisivat ja heidän toiveensa vapaudesta olisi mennyttä.

Kuningas lähti päättäväisesti kohti ritaria, joka lähestyi huimaa vauhtia valmiina lävistämään hänet hengiltä.

Brucen ja de Bohunin kaksintaistelu.

Kirveellä aseistautuneen Robert the Brucen ja englantilaisen ritarin Henry de Bohunin legendaarinen kaksintaistelu innoitti brittimaalareita vuosisatojen ajan.

© Marshall, H. E./Wikimedia Commons

Aivan viime hetkellä Bruce ohjasi hevosensa sivuun ja väisti täpärästi englantilaisritarin keihään. Hän nousi seisomaan jalustimillaan, kohotti kirveensä ja iski sen vastustajansa kypärään, kun tämä suhahti hänen ohitseen.

Kirveen isku halkaisi ritarin kallon. Kuningas pystyi nyt keskittymään edessä olevaan taisteluun, joka ratkaisisi hänen kohtalonsa. Hänen oli pantava kaikki taktiset taitonsa peliin, sillä vihollisella oli kaksi kertaa enemmän sotilaita hänen armeijaansa verrattuna, ja jopa hänen vaimonsa epäili skottien voiton mahdollisuuksia.

Kaksi sukua taisteli vallasta

Bannockburnin ratkaisevaa taistelua olivat edeltäneet monet käänteet niin skottien sisäisessä valtataistelussa kuin taistelussa Englannista irtaantumiseksi. Tarina alkoi vuodesta 1286, kun Robert the Bruce oli vasta 12-vuotias eikä vielä kuninkaallinen.

Kaksi skottilaista aatelismiestä kiisteli tuolloin kruunun perimyksestä, sillä edellinen kuningas oli juuri kuollut lapsettomana. Brucen isoisän, Carrickin jaarlin mukaan kuninkaan isä oli luvannut kruunun hänelle.

Savesta tehty Robert the Brucen rintakuva.

Rikostekninen kuvanveistäjä rekonstruoi Robert the Brucen kasvot savesta vuonna 2017.

© S.A.Farabi/Wikimedia Commons

Hänen kilpailijansa John Balliol saattoi kuitenkin vedota niin ikään sukulaissuhteeseen aiemman kuninkaan kanssa.

Sisällissodan välttämiseksi skotit pyysivät vuonna 1292 perinteen mukaisesti Englannin kuningasta Edvard I:tä sovittelijaksi.

Tämä hyödynsi tilaisuutta tekemällä selväksi, että hänen valitsemansa hallitsijan tuli myös olla hänelle kuuliainen. Carrickin jaarli ja Balliol myöntyivät ehtoon, ja 17. marraskuuta 1292 kuningas julisti Balliolilla olevan vankimmat perusteet kruunuun.

Balliolin hallitsijakausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Hän näki tilaisuutensa tulleen englantilaisten sotiessa Ranskaa vastaan ja yritti jo vuonna 1296 irtautua Edvardin otteesta. Edvard, lisänimeltään Pitkäsääri, lähetti joukkonsa Skotlantiin ja löi Balliolin Dunbarin taistelussa, ja kapinajohtaja lähti maanpakoon.

Nyt Carrickin jaarli alkoi elätellä toiveita kruunusta, mutta Edvardin vastaus oli tyly:

”Eikö minulla ole muka parempaa tekemistä kuin voittaa sinulle kruunuja?”

Keskiaikainen lyijyrasia.

Vuonna 1996 tutkittiin keskiaikaista skotlantilaista rasiaa, jossa oli balsamoitu sydän. Se saattaa olla Robert the Brucen sydän.

© David Cheskin, PA Images/Imageselect

Kuninkaasta tuli Braveheart vasta kuolemansa jälkeen

Jatkossa Skotlantia hallitsivat englantilaiset. Englantilaiset sotilaat ottivat haltuunsa kaikki Skotlannin linnat, ja Englannista värvätyt virkamiehet lähetettiin hoitamaan maan hallintoa. Skotlantilaisten aatelismiesten oli vannottava uskollisuutta Edvard I:lle, myös nuoren Robert the Brucen, joka oli perinyt perheensä maat Etelä-Skotlannissa ja Pohjois-Englannissa.

William Wallace nousi kapinaan

Jos Englannin kuningas luuli rauhan nyt laskeutuneen Skotlantiin, hän sai pettyä. Kuninkaan edustajien hirmuvalta lietsoi kansan nousemaan toukokuussa 1297 kapinaan englantilaisia vastaan. Tällä kertaa kapinaa johti ritarin poika ja alhaisaatelistoon kuulunut William Wallace.

Ilman ylhäisaatelin tukea Wallacen kapina oli kuitenkin tuomittu epäonnistumaan. Nuori Robert the Brucekin pidättäytyi tarttumasta aseisiin – hän oli vuotta aiemmin taistellut englantilaisten puolella John Balliolia vastaan ja toivoi kiitokseksi nousevansa vielä itse Skotlannin kuninkaaksi.

William Wallacen patsas.

William Wallace johti skotit voittoon englantilaisia vastaan vuonna 1297 Stirling Bridgen taistelussa mutta kuoli Skotlannin ensimmäisessä itsenäisyyssodassa.

© Shutterstock

Kun Edvard I lähetti Robert the Brucen Skotlantiin valloittamaan takaisin skottikapinallisten valtaaman linnan, aatelismies kuitenkin käänsi takkinsa ja julisti:

”Minun on oltava oman kansani ja synnyinmaani puolella.”

Brucen lisäksi vain harva skotlantilainen aatelismies tuki Wallacen kapinaa. 1200-luvulla 13 skottijaarlista yhdeksän omisti maata myös Englannissa, ja he tiesivät hyvin, että kapina kuningasta vastaan veisi heiltä maita, vaikka Skotlanti lopulta saisikin itsenäisyyden.

Skotlannin ylhäisaatelisto muutti mieltään kapinallisten saatua lupaavan voiton Englannin vahvoina pidetyistä joukoista. Syksyllä 1297 William Wallace nimettiin Skotlannin ”vartijaksi”, maan viralliseksi ylipäälliköksi.

Keväällä 1298 Edvard I johti valtavan armeijansa Skotlantiin.

Nyt Englannin ylivoima ja lupaukset uusista läänityksistä saivat aateliset vetämään tukensa kapinallisilta. Päätöksen myötä William Wallace menetti useita parhaista sotilaistaan, ja heinäkuussa 1298 kapinalliset kärsivät tappion Falkirkin taistelussa.

Robert the Bruce vaihtoi puolta

William Wallace pääsi Falkirkin tappion jälkeen pakenemaan, mutta hänen aikansa skottien kapinajohtajana oli väistämättä ohi.

Robert the Bruce, Braveheart.

Mel Gibsonin elokuva sai murskakritiikit mutta voitti vuonna 1996 viisi Oscaria, muun muassa parhaasta elokuvasta.

© Sunset Boulevard/Getty Images

Braveheart-elokuva vilisee virheitä

Skottiaateli päätti nimetä uusiksi ”Skotlannin vartijoiksi” johtavat kuningaskandidaatit Robert the Brucen ja John Comynin, jonka suku oli tukenut valtaistuimelta syrjäytettyä John Balliolia.

Robert the Bruce ymmärsi pian, ettei skottiaatelilla ollut aikomustakaan tukea hänen valtaannousuaan vaan se haikaili John Balliolia takaisin maan johtoon. Bruce päättikin vuonna 1302 vaihtaa jälleen puolta.

Vaikka Bruce vaikuttik päällepäin nyt tukevan Edvardia, hän tosiasiassa juoni sekä kuninkaan että skottiaatelin selän takana ja kokosi kaikessa hiljaisuudessa tukijoukkoja mittavaan kapinaan, jota hän itse johtaisi.

Vuonna 1305 Robert the Bruce onnistui saamaan jopa vihollisensa Comynin tukemaan nousuaan kuninkaaksi lupaamalla tälle vastineeksi kaikki sukunsa maat Skotlannissa valtaan päästyään.

Comyn kuitenkin paljasti Brucen suunnitelman Englannin kuninkaalle, ja Brucen oli paettava hovista.

John Comynin murha.

Robert the Bruce murhasi John Comynin raa’asti: ensin hän puukotti Comynia, minkä jälkeen hänen apurinsa katkaisivat tämän kaulan.

© Henri Félix Emmanuel Philippoteaux/Wikimedia Commons

Koston hetki koitti seuraavana vuonna, kun Bruce houkutteli Comynin Dumfriesin kirkkoon lähellä Englannin rajaa ja puukotti kilpailijansa kuoliaaksi. Rangaistuksena pyhäkössä tehdystä rikoksesta paavi erotti Brucen kirkosta.

Vastakruunattu monarkki pakeni

Kuusi viikkoa Comynin murhan jälkeen Robert the Bruce kruunautti itsensä Skotlannin kuninkaaksi. Maan kirkko tuki häntä, mutta aateliston mielipiteet jakautuivat, ja etenkin Comynia tukeneet janosivat Brucelle kostoa.

Samaan aikaan Englannin armeija oli matkalla Skotlantiin tukahduttamaan kapinaa. Edvard I julisti Brucen lainsuojattomaksi ja takavarikoi tämän suvun omaisuutta Englannissa.

Tuore kuningas ryhtyi hyökkäykseen, ja kesäkuussa 1306 hän johti 4 500 miehen joukkonsa Perthiin, jota puolusti 3 000 englantilaissotilasta.

Hyökkäsy päättyi surkeasti. Bruce haastoi englantilaiset taistelemaan ritarillisesti avoimella kentällä, mutta nämä pelasivat aikaa vastaamalla, että oli jo pimeää ja että taistelu olisi siirrettävä aamuun.

Bruce hyväksyi vastauksen, ja skotit pystyttivät leirin yöpymistä varten.

Useimmat Brucen ja englantilaisten väliset taistelut käytiin Skotlannin kapeimmalla alueella lähellä Edinburghia.

© Shutterstock

Jos Bruce olisi tiennyt Edvardin julistaneen hänet lainsuojattomaksi, hän olisi luultavasti ollut varovaisempi.

Lainsuojattomille annetun sanan saattoi nimittäin rikkoa rangaistuksetta, ja näin englantilaisten päällikkö aikoi myös tehdä. Yön pimeydessä englantilaiset iskivät skottien leiriin.

Sekasortoisen taistelun aikana Brucen alta kuoli peräti kolme hevosta, mutta hänen miehensä pelastivat hänet joka kerta.

Skoteilla oli miesylivoima, mutta englantilaisten hyökkäys yllätti heidät, ja niin he jäivät saarroksiin. Viime hetkillä Brucen ritarit saivat raivattua saartorenkaaseen aukon, josta Bruce pääsi pakenemaan.

Kuninkaan henki oli säilynyt, mutta hänen joukkonsa olivat kärsineet tappion, ja englantilaisilla oli nyt vapaat kädet. Brucen oli piilouduttaa.

Kesän kuninkaalle naurettiin

Englantilaiset ivasivat Robert the Brucea ”Kesän kuninkaaksi”, koska hän oli ehtinyt hallita niin lyhyen aikaa, ja pitkin Brittien saaria raikasivat pilkkarunot.

”Nyt on kesän kuningas etsinyt suojaa nummilta – kaupunkiin hän ei kaipaa”, eräskin kuului.

Robert the Bruce luolassa.

Robert the Brucen kerrotaan piilotelleen luolassa ja seuranneen siellä hämähäkin yritystä kutoa verkkoaan. Vasta kuudes yritys onnistui, ja hämähäkin sitkeä ponnistelu innoitti kuningastakin olemaan luovuttamatta.

© Wikimedia Commons

Bruce ymmärsi kuitenkin pian, ettei hän ollut turvassa Skotlannin nummilla. Hän yritti lähettää vaimonsa ja tyttärensä Norjaan turvaan sisarensa luo, mutta englantilaiset ottivat nämä vangiksi. Myös Brucen veljeä kidutettiin, ja lopulta tämä teloitettiin.

Talvella 1306–1307 Bruce hakeutui suojaan Hebridien saarille Skotlannin luoteisrannikolle muutaman uskollisen tukijansa ja kolmen veljensä kanssa. Heidän kerrotaan joutuneen piilottelemaan luolissa, missä Bruce keräsi voimia noustakseen jälleen englantilaisia vastaan.

Seuraavana keväänä koittanut sotaretki alkoi kuitenkin surkeasti ja johti myös henkilökohtaiseen tragediaan: Robert the Brucen veljet Alexander ja Thomas hävisivät taistelun Comynin sukua tukenutta skottiklaania vastaan ja molemmat teloitettiin.

Brucella oli myös vaikeuksia saada värvättyä uusia sotilaita joukkoihinsa. Kun hän nousi maihin Skotlannin mantereella, hänellä oli vain 600 jalkaväen sotilasta – ja pian vastassa olisi yli 3 000 englantilaista ritaria.

Norjan kuningatar.
© Shutterstock

Norjan kuningatar lähetti sotilaita veljelleen

Robert the Bruce osasi kuitenkin hyödyntää maastoa. Hän komensi miehensä asemiin mäelle, jonka kahdella laidalla oli suota. Englantilaisten oli näin hyökättävä suoraan edestä.

Skotit olivat ehtineet kaivaa myös syviä ojia, joihin englantilaiset ratsuväen sotilaat kaatuivat. Skotlantilainen runoilija John Barbous kuvaili taistelua kuusikymmentä vuotta myöhemmin seuraavasti:

”Saattoi kuulla, kun keihäät ja haarniskat kolahtelivat ja haavoittuneet huusivat ja voihkivat.”

Ojien ja keihäidensä takana lukumäärältään alivoimaiset skotit pitivät pintansa, kunnes vihollinen luovutti. Robert the Bruce oli saanut pienen mutta psykologisesti merkittävän voiton Englannista.

”Ihmiset uskovat, että Bruce voittaa kaikki, jotka käyvät häntä vastaan”, eräs turhautunut englantilainen komentaja kirjoitti Skotlannista.

Uusi strategia käänsi sodan kulun

Usko voittoon vahvistui entisestään, kun Edvard I kuoli 68-vuotiaana 7. heinäkuuta 1307 sairastettuaan pitkään.

Tarun mukaan Robert the Brucen sisar ja kreivitär Isabella roikkuivat häkeissä linnojen muureilla. Tosiasiassa he istuivat vankiselleissä linnoituksen sisällä.

© Imageselect

Kuninkaan sisar joutui vankilaan

Edvard I:n kuoleman jälkeen hänen seuraajansa Edvard II tarvitsi aikaa varmistaakseen asemansa. Sillä välin Robert the Bruce ehti koota koko Skotlannin taakseen ja kouluttaa yhä suurempaa armeijaansa.

Brucelle oli selvää, että ratkaisevan, lopullisen voiton saadakseen hänen oli kehitettävä uusi strategia englantilaisia vastaan. Näiden joukot olivat skotteja paremmin varustautuneita, mutta Bruce tiesi myös, ettei vihollisella ollut resursseja sijoittaa suuria joukkoja Skotlantiin ympärivuotisesti.

Skotlantilainen historioitsija Walter Bower kuvasi Brucen uutta ajattelua sata vuotta myöhemmin seuraavasti:

”Olkoon Skotlannin sodankäynnin perusta jalkaväessä, vuorissa ja soissa. Toimikoon sen metsät, jouset ja nuolet barrikadeina. Vaanikoon vaara sen kapeissa solissa ja sotaväessä. Ja palakoon sen maat sellaisella voimalla, että se karkottaa vihollisen.”

Stirlingin linna.

Stirlingin linna oli Skotlannin vapaustaistelussa keskeinen paikka. Sen lähellä käytiin Bannockburnin taistelu vuonna 1314.

© Shutterstock

Kun Englannin armeija saapui keväisin Skotlantiin, Bruce vetäytyi miehineen ylämaille tai metsien suojiin. Kun englantilaiset lähtivät syksyllä ja jättivät linnoituksensa, skotit laskeutuivat vuorilta ja valloittivat linnat takaisin.

Taistelut jatkuivat seitsemän vuotta, ja Bruce valtasi uudella taktiikallaan linnan toisensa jälkeen. Vuonna 1314 tärkeän Stirlingin linnan piiritys venyi kuitenkin kuukausien mittaiseksi.

Englannista lähettiin paikalle suuret lisäjoukot, mutta tällä kertaa Bruce ei vetäytynytkään, vaan 23. heinäkuuta 1314 skotit kohtasivat vihollisen Bannockburnjoen varrella Stirlingin linnan eteläpuolella.

Englantilaisten ylivoima vaikutti musertavalta: Robert the Brucella oli yli 7 000 jalkaväen ja 600 ratsuväen sotilasta, mutta Edvardilla oli jalkaväkeä lähes tuplasti enemmän ja lisäksi 3 000 ratsumiestä.

Terävillä seipäillä varustetut ansakuopat toivat skoteille voiton

Kesällä 1314 englantilaisten tärkein asemapaikka Skotlannissa, Stirlingin linna, oli piiritetty. Kuningas johti itse valtavat joukkonsa pohjoiseen häätämään Robert the Brucen kapinalliset. Tällä kertaa skotit eivät kuitenkaan lähteneet pakosalle.

Osprey Publishing & Shutterstock

Englantilaiset saapuivat

Edvard II:n joukot saapuivat Stirlingiin 23. heinäkuuta. Skotit asettuivat asemiin toisella puolella Bannockburnjokea. Englantilaiset hyökkäsivät, mutta skottien kaivamat ansakuopat pakottivat ratsumiehet etenemään suoraan skottien jalkaväen keihäismuuriin.

Osprey Publishing & Shutterstock

Skotit saivat yliotteen

Taistelun velloessa pieni englantilaisten ratsumiesten ryhmä yritti iskeä skottien linjoihin itäpuolelta, mutta metsän toisella puolella skottien joukot torjuivat hyökkäyksen.

Osprey Publishing & Shutterstock

Englantilaisten leirissä oli kehnot oltavat

Ensimmäisen päivän jälkeen englantilaiset ylittivät Bannockburnjoen idempää ja leiriytyivät suoalueelle. Eräs englantilaisten riveistä karannut skottiaatelinen kertoi, että ensimmäisen päivän taistelut ja surkeat yöunet olivat verottaneet sotilaiden taistelutahtoa.

Osprey Publishing & Shutterstock

Skotit yllättivät aamunkoitteessa

Pian aamun valjettua skottien jalkaväki marssi keihäineen metsästä ja otti englantilaisten leirin tähtäimeensä. Englantilaiset jousiampujat lähettiin vastaan, mutta he eivät onnistuneet harventamaan skottien rivejä vaan joutuivat itse alivoimaisten skottien nuolisateen alle.

Osprey Publishing & Shutterstock

Englantilaiset hävisivät taistelun

Englantilaiset alkoivat vetäytyä, mutta vastassa olleet joet Bannockburn ja Pelstream koituivat monen raskain haarniskoin varustautuneen ritarin ja aseenkantajan kohtaloksi. Edvard II pääsi pakenemaan, mutta tuhannet hänen sotilaansa hukkuivat tai tulivat tapetuiksi.

Osprey Publishing & Shutterstock

Yksi näistä englantilaisritareista oli ollut vähällä saada Robert the Brucen hengiltä heti taistelun alkajaisiksi, mutta ovela skottikuningas halkaisikin hänen kallonsa.

Skotit onnistuivat pitämään vihollisen etäällä lopun päivää. Seuraavana aamuna englantilaiset olettivat selvästi alivoimaisten skottien pakenevan tai yrittävän enintään puolustaa asemiaan. Robert the Bruce kävi kuitenkin avoimella kentällä hyökkäykseen omaansa kaksi kertaa suurempaa armeijaa vastaan.

Yllätyshyökkäys jätti englantilaiset kahden joen väliin, eivätkä he pystyneet hyödyntämään ylivoimaansa. Taistelu päättyi englantilaisten murskatappioon. Päivän päätteeksi taistelukentällä makasi noin 5 000 kuollutta englantilaissotilasta, kun skotit olivat menettäneet vain 500 miestä.

Vaikka Skotlanti sai Bannockburnin taistelussa suurimman voittonsa Englantia vastaan, Edvard II onnistui pakenemaan paikalta, ja sota jatkui.

Skotlanti voitti vapautensa

Bannockburnin voiton jälkeen skotit lähtivät etenemään ja riehuivat ja ryöstelivät englantilaisten mailla.

”Jos menetät Berwickin, menetät koko pohjoisen.” Satamakaupunki Berwickin komentaja, 1318

Skotit piirittivät myös Englannin ja Skotlannin nykyiseltä rajalta etelään sijainneen Berwickin satamakaupungin. Tämä oli Edvardille kova kolaus, sillä kaupan solmukohdan tuottamat tullimaksut toivat merkittäviä tuloja Englannin valtionkassaan.

Tilanne kaupungissa oli synkkä. Kaupungin komentaja Maurice de Berkeley sai lähetettyä kirjeen, jossa hän aneli kuninkaalta apua:

”Vannon, sir, teidän miehenne kuolevat nälkään. Jos ette välitä meistä tai heistä täällä, ajatelkaa edes kaupunkia, joka on teille niin rakas. Jos menetätte Berwickin, menetätte koko pohjoisen.”

Apua ei kuitenkaan kuulunut, ja vuonna 1318 skotit valtasivat kaupungin.

Skotit jatkoivat ryöstelyä, mutta sota oli jumittunut tilanteeseen, jossa kummallakaan osapuolella ei ollut voimia tavoitella lopullista voittoa. Robert the Bruce yritti epätoivoisesti hyökätä Irlantiin vapauttaakseen sen Englannin otteesta ja saadakseen saarimaasta tukea, mutta yritys epäonnistui.

Tilanteen ratkaisi lopulta Englannin hovin sisäinen valtataistelu. Vuonna 1327 epäsuositun Edvard II:n vaimo ja tämän rakastaja pakottivat kuninkaan luopumaan kruunusta, ja valtaan nostettiin hänen 14-vuotias poikansa, josta tuli Edvard III.

Robert the Bruce, hyökkäys, Irlanti.

Keskiaikaisen irlantilaiskronikan mukaan Edward the Bruce toi 300 laivaa Irlantiin.

© Bridgeman Images

Skottien hyökkäys Irlantiin epäonnistui

Yli 30 vuoden sotiminen skotteja vastaan ja samanaikainen sota Ranskaa ja Irlannin kapinallisia vastaan verottivat Englantia. Nuori kuningas halusi rauhaa voidakseen jälleenrakentaa maataan, ja 17. maaliskuuta Englanti ja Skotlanti solmivat rauhansopimuksen, jossa Skotlanti tunnustettiin itsenäiseksi maaksi ja Robert the Brucen suku sen hallitsijoiksi.

Englantilaisille sopimus oli ”turpis pax” eli häpeärauha, mutta skotit juhlivat Robert the Brucea. Todellinen Braveheart oli luonut vapaan ja itsenäisen Skotlannin kuningaskunnan.

Bruce ei saanut kuitenkaan kauaa nauttia Skotlannin vapaudesta. Hän kuoli vain vuotta myöhemmin 54-vuotiaan. Englannissa yritettiin mustata hänen mainettaan väittämällä hänen kuolleen ”epäpuhtaiden tautiin” eli lepraan.

Skotlantilaiset lähteet eivät tue väitettä. Sen sijaan ruoalla ja juomalla mässäilleen kuninkaan elämäntavan arvellaan koituneen hänen kohtalokseen. Hänen jälkeensä Skotlannin hallitsijaksi nousi hänen poikansa.