Metsästys oli kuninkaiden ylellistä sotaleikkiä

Saaliin jäljittämisen ja uuvuttamisen sijaan ylhäiset viettivät rentoa päivää auliiden palvelijoiden ympäröiminä odotellen loppuhuipennusta.

”Siellä ei säästelty viiniä, jaloja juomia tai muuta tarjottavaa – jokaiselle tarjottiin yltäkylläisesti”, kirjoitti ensimmäinen tanskankielinen lehti Den Danske Mercurius kuninkaan metsästysretkistä.

Kului tuntikausia, kunnes kuningas kuuli odottamansa äänen: halali-torvisignaalin, joka kertoi, että saksanhirvi oli uuvutettu ja kuninkaan oli aika tulla tekemään osansa. Par force -metsästyksen eli uuvutusajon huippukohtana kuningas sai antaa kuoliniskun näännytetylle saksanhirvelle. Hän saapui paikalle ja iski suuren hirschfänger-metsästysveitsensä saksanhirveen, jota koirat pitivät raajoista purren maassa. Kristian upotti rivakalla iskulla veitsen saaliin rintakehään ja tappoi sen.

Tappamalla metsän mahtavimman eläimen kuningas osoitti olevansa myös luonnon hallitsija. Kristian V ei suinkaan ollut ainoa hallitsija, joka nautti metsästyksestä, vaan keskiajalla ja aina 1800-luvulle asti metsästys oli yläluokan ehdoton suosikkiajanviete. Metsät olivat kuninkaiden ja aatelisten yksityisiä leikkikenttiä, ja salametsästäjille oli luvassa armotta kuolemantuomio.

Video: Kuuntele perinteinen halali-torvisignaali

Metsästyksestä tuli ylhäisten urheilua

Metsästys oli tuhansia vuosia ihmiselle elinehto. Kunhan oli jonkinlainen ase, perheelle saattoi hankkia ruokaa saalistamalla eläimiä.

Ilmeisesti niin kauan kuin yhteisöt ovat jakaantuneet eri luokkiin, on kuitenkin ollut myös ihmisiä, joille tärkeintä metsästyksessä ei ole ollut ruuan hankinta. Esimerkiksi mesopotamialaisessa vuoden 3400 eaa. tienoilta olevassa kivipaadessa kuvataan hallitsija metsästämässä leijonaa, ja myöhemmistä lähteistä tiedetään, että leijonan metsästys ja kesyttäminen ovat olleet tapoja osoittaa valtaa ja todistaa myös luonnon hallinnasta.

Myös antiikin Kreikan ja Rooman hallitsijat harrastivat metsästystä. Esimerkiksi keisari Hadrianus kävi karhumetsällä, ja Rooman valtakunnan rajojen siirtyessä pohjoisemmaksi keisareiden saaliseläinten kirjo monipuolistui.

Eliitti kuitenkin innostui metsästyksestä laajamittaisesti vasta keskiajalla, ja pian se alkoikin pitää sitä yksinoikeutenaan. Tavallisten kansalaisten oikeuksia metsästää rajoitettiin Euroopassa yhä enemmän ja enemmän, ja Saksassa metsät alkoivat jo 1000-luvulla olla rahvaalta kiellettyjä alueita. Eläimiä sai metsästää vapaasti vain, jos ne sattuivat eksymään kuninkaan tai aatelin metsien ulkopuolelle.

Kun metsästyksestä tuli aatelin yksinoikeus, sen merkitys valtapiirien sosiaalisena ajanvietteenä kasvoi. Sitä pidettiin ”kuninkaiden urheiluna”, ja suurilla metsästysretkillä – ja varsinkin niitä ennen ja niiden jälkeen järjestetyissä juhlissa – sinetöitiin usein tärkeitä sopimuksia, naimakauppoja ja muita liittolaisuuksia.

Metsästys vaati vaurautta ja sotataitoja

Metsästys ei ollut vain mukavaa ajanvietettä vaan se oli myös aatelisten välistä ainaista kilvoittelua siitä, kuka pystyi osoittamaan eniten voimaa ja vaurautta. Esimerkiksi Pohjois-Italian herttuat maalauttivat kilpaa palatseihinsa yhä suurempia freskoja, joissa esiteltiin heidän saavutuksiaan metsällä.

Mielikuvat olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin saalis, ja metsästysretkien isännät käyttivät usein omaisuuksia tehdäkseen vaikutuksen vieraisiinsa.

Aatelisilla oli yleensä palkkalistoillaan runsaasti metsästyksessä tarvittavia ammattilaisia, jotka olivat erikoistuneet kuka jäljittämään riistaa koirineen, kuka ratsastamaan ja ampumaan. Esimerkiksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Maksimilian I:llä oli satoja metsästäjiä ja saman verran ihmisiä hoitamassa ja kouluttamassa keisarin yli 1 500:aa metsästyskoiraa.

Vinttikoira oli erinomainen metsästyskoira, joka löysi aina riistaa nopeutensa ja tarkan näkönsä ansiosta. Keskiaikaisen normandialaisrunoilijan Gace de la Bignen mukaan ihanteellisella vinttikoiralla oli ”suden lihakset, leijonan takaosa, joutsenen kaula, varpushaukan silmät ja käärmeen korvat”.

Myös metsästyskoirista tuli statussymboleja, ja Englannissa Rikhard II jopa sääti vuonna 1390 lain, joka kielsi koirametsästyksen vähävaraisilta ihmisiltä.

Yläluokka arvosti hyviä metsästyskoiria niin paljon, että niitä annettiin usein lahjaksi ruhtinaille ja kuninkaallisille. Koirat olivat metsästyksessä tärkeitä, ja vuosina 1385–1433 hallinnut Portugalin Juhana I piti jopa niiden haukkumista kuin musiikkina korville.

”Kuinka kaunista on kuulla metsästäjien pääsevän jäljille, ja sitten kajahtaa koirien ulvonta, kun ne löytävät saaliin”, Juhana kirjoitti.

Saaliin lopullinen surmatapa vaihteli keskiajan Euroopassa. Aluksi eläimiä houkuteltiin suuriin verkkoihin, mutta ajan mittaan sitä alettiin pitää epäurheilijamaisena.

Sitten metsästäjät ja koirat ajoivat saaliin uuvuksiin tiettyyn suuntaan, missä seurueen arvovaltaisin oli valmis antamaan kuoliniskun jousella, keihäällä tai miekalla. Niitä pidettiin hienoimpina tapoina päästää saalis päiviltä.

”Metsästys on lajeista jaloin”, kirjoitti Yorkin herttua Edward vuonna 1413 kirjassaan The Master of Game, jota pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä metsästyskirjana.

Kuninkaan metsästysretkillä kuninkaan piti lähtökohtaisesti aina kaataa komein eläin. Sillä tavoin hän saattoi todistaa aatelille olevansa kyvykäs, hyväkuntoinen ja taitava aseenkäyttäjä ja siten siis oikea ihminen myös johtamaan maata sodassa.

”Metsästys on kuin sotaa. On oltava hyvä hevonen ja hyvät aseet, on oltava vahva, kestettävä sekä kylmää että kuumaa ja on salattava pelkonsa”, kirjoitti Kastilian kuningas Alfonso XI 1300-luvulla.

Metsällä saattoi myös käytännössä harjoitella sodassa tarvittavia taitoja, kuten ranskalainen Gaston Fébus korosti 1380-luvulla teoksessaan Livre de chasse, joka oli keskiajan ensimmäinen suuri metsästyksestä kirjoitettu kirja.

Metsästys sopi siis täydellisesti usein taistelutantereelle joutuville aatelismiehille ja kuninkaallisille. Fébus, joka oli itsekin innokas metsämies, mainitsi myös muita etuja, jotka varmasti olivat yläluokan mieleen:

”Taitavat metsästäjät elävät pitkään ja onnellisina, ja kuoltuaan he pääsevät paratiisiin.”

Saksanhirvi kruunasi metsästyksen

Hallitsijat säätelivät metsästystä, eivätkä tavalliset kansalaiset saaneet metsästää suurta osaa eläimistä. Poikkeuksena oli pahanilkisenä pidetty susi, joka iski sekä kotieläimien että ylhäisön hienon riistan kimppuun.

Englannin kuningas Edvard I määräsi vuoden 1300 tienoilla sudet hävitettäväksi suuresta osasta maata, ja hänen seuraajansa Jaakko I määräsi vuonna 1427 suuria susijahteja järjestettäväksi kolmesti vuodessa, jotta susista päästäisiin kokonaan eroon. Noin 70 vuotta myöhemmin susi oli tapettu Englannista, Skotlannista ja Walesista käytännössä sukupuuttoon.

Kaikkein arvostetuin riistaeläin, jota vain ylhäisimmät saivat metsästää, oli saksanhirvi. Sitä pidettiin ”kuninkaallisena riistana”, ja sen sai surmata vain hallitsija. Saksanhirvi nähtiin metsän kuninkaana, jolle suurten sarvien ylimmät piikit muodostivat kruunun. Sarviensa vuoksi se oli myös vaarallinen kaadettava, joten saksanhirven kellistäminen oli erityisen kunnioitettavaa.

”Ne ovat röyhkeitä ja juoksevat ihmistä päin kuin villisiat, ne ovat ihmeellisen vaarallisia eläimiä ja aiheuttavat suurta tuskaa telomilleen ihmisille”, kirjoitti Yorkin herttua Edward.

Myös suloiset jänikset olivat suosittua saalista varsinkin Englannissa. Kuningas Edvard II:n jahtimestari William Twiti kirjoitti jäniksen olevan ”ihmeellisin eläin tässä maassa”.

Jänistä saattoi metsästää koko vuoden, ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, se sopi täydellisesti haukkametsästykseen, jota pidettiin kaikkein tyylikkäimpänä metsästysmuotona. Hienoin statussymboli oli hyvä haukkamestari, joka osasi hoitaa ja kouluttaa lintuja. Hän ohjasi haukkoja myös metsästyksen aikana, mutta kunnian saalistuksesta sai tietysti silti hänen isäntänsä tai emäntänsä.

Koulutetut haukat olivat vähintäänkin painonsa arvoisia kullassa. Vuonna 1396 ottomaanien sulttaani Bayezid I torjui ristiretkellä vangitusta Burgundin Juhana II:sta tarjotut 200 000 kultadukaattia ja vaati – ja saikin – niiden sijaan herttuasta lunnaiksi 12 valkoista tunturihaukkaa.

Saaliit tarjoiltiin komeasti

Suuret jahdit eivät suinkaan päättyneet saaliin viimeiseen hengenvetoon, vaan sitten kokoonnuttiin ylellisille päivällisille. Lihan tarjoaminen vieraille oli jälleen yksi tapa korostaa asemaansa. Koska tavallisilla ihmisillä ei ollut oikeutta metsästää kuninkaan ja aatelin metsissä, he söivät harvoin lihaa, ja niinpä mässäily arvostetulla riistalla oli oiva tapa rehennellä.

Hienoimmat saaliit, kuten hirvieläimet ja villisiat, tuotiin metsästysseurueen isännän linnaan fanfaarien saattelemana. Usein niitä saatettiin myös antaa eteenpäin arvokkaina lahjoina. 1520-luvulla Henrik VIII lahjoitti kaatamansa pukin suurelle rakkaudelleen Anne Boleynille toivoen, että tämä ”ajattelisi sitä syödessään sen metsästäjää”.

Kuten metsällä, eliitti pyrki myös juhlissa päihittämään toisensa. Italialainen aatelismies Hannibal II tarjoili vuonna 1486 vierailleen komeasti riikinkukkoa: kun linnut oli valmisteltu ja kypsennetty, ne puettiin uudestaan koreaan höyhenpukuunsa, ja kullekin vieraalle tarjotulla linnulla oli kaulassaan tämän vaakuna.

Myös kardinaali Ascanio Sforza teki vuonna 1496 vaikutuksen vieraisiinsa. Hän tarjoili saksanhirven, metsäkauriin ja kaksi jänistä valtavalla vadilla, joka oli koristeltu näyttämään metsältä, ja saksanhirven pää ja sarvet oli vieläpä sivelty kullalla.

Metsistä tuli eläinpuistoja

1500-luvulla monien Euroopan hallitsijoiden valta kasvoi, mikä näkyi myös metsästyksessä. Kuninkaalliset hankkivat itselleen suuria yhtenäisiä metsästysmaita, jotka toimivat sekä hovin ruoka-aittana että kuningasperheen yksityisenä leikkipuistona.

Usein jahtimaat ulottuivat myös talonpoikien viljelysmaiden yli. Kun kaikki riista oli kuninkaan omaisuutta eivätkä alamaiset saaneet koskea saaliseläimiin ilman lupaa, heidän oli vain pakko kestää se, että riistaeläimet laidunsivat heidän pelloillaan usein tuhoisinkin seurauksin.

Myös metsästystä rakastanut Tanskan Fredrik II kokosi itselleen metsästysmaita 1500-luvun loppupuolella. Hän ei halunnut alueella asuvien talonpoikien koirien häiritsevän arvokasta riistaansa, joten hän määräsi katkaisemaan kaikilta tienoon koirilta toisen etujalan polven kohdalta, jotta ne eivät voisi enää jahdata mitään.

Kuninkaan metsiä ja maita koskevien lukuisten lakien noudattamista valvoivat metsänvartijat, joiden tehtävänä oli muun muassa pitää salametsästäjät poissa kuninkaan alueilta. Metsänvartijat olivat usein vihattuja, ja monet heistä olivat myös varsin korruptoituneita. He olivat ainoita, jotka tunsivat metsän todellisen riistakannan, joten heidän oli helppo itse metsästää salaa ja tienata omaisuuksia myymällä lihaa ja nahkoja eteenpäin.

Se oli kuitenkin vaarallista, sillä salametsästyksestä rangaistiin erittäin ankarasti. Vuonna 1588 Fredrik II:n metsässä vangittiin salametsästäjä, ja ensin häntä kidutettiin ja sitten hänet hirtettiin. Muiden salametsästäjien pelottelemiseksi hänen aseensa asetettiin nojaamaan hirsipuuhun ja hänen päähänsä pantiin sarvikruunu.

1600-luvun loppupuolella monet Euroopan hallitsijoista nousivat yksinvaltiaan asemaan, mutta metsän eläimet eivät maisesta vallasta piitanneet vaan saattoivat hyvinkin vaeltaa muualle kuninkaan metsästysmailta. Ranskan kuningas Ludvig XIV, joka oli innokas metsästäjä, päättikin aidata metsät Pariisin ulkopuolella valtaviksi eläinpuistoiksi, joista arvokas riista ei päässyt karkuun.

Tanskan Kristian V vieraili nuorena Aurinkokuninkaan luona ja pääsi osallistumaan tämän metsästysretkille Saint-Germain-en-Layen metsissä Pariisin länsipuolella. Ludvig oli teettänyt metsään pitkiä suoria polkuja, joita pitkin sekä ratsukot että vaunut pääsivät karauttamaan nopeasti metsän halki.

Ludvig kehotti Kristianiakin perustamaan samanlaisen eläinpuiston Tanskaan, ja vuosi Kristianin kruunajaisten jälkeen vuonna 1671 Jægersborgin metsät Kööpenhaminan pohjoispuolella aidattiin ja alueen asukkaat pakotettiin muuttamaan pois kuninkaan metsästysparatiisin tieltä. Siitä tuli täydellinen paikka uudelle muodikkaalle metsästykselle, par force -metsästykselle.

Par force -metsästys koitui kuolemaksi

1600-luvulla par force -metsästys eli uuvutusajo oli kuninkaiden ja aatelisten suosikki. Se syntyi Ranskassa mutta levisi nopeasti koko Eurooppaan.

Par force tarkoittaa ”voimalla”, ja kyseinen metsästystapa oli oikeastaan vain näytelmä, joka korosti kuninkaan valtaa. Suuriin metsästysretkiin osallistui 1600-luvulla jo satoja ihmisiä, mutta todellisuudessa kaikkien tehtävä oli vain palvella kuningasta tai muuta retken keskushenkilöä. Metsästäjät ja koirat etsivät ja uuvuttivat metsän hienoimman saksanhirven tuntikausien jahdissa, kun kuningasperhe vieraineen odotteli kaikessa rauhassa.

Yleensä kuningas seurasi jahtia kukkulalta metsästäjien ajaessa saalista ympäri aluetta, kunnes sen voimat hiipuivat lopullisesti.

Kristian V antoi toteuttaa eläinpuistoonsa tähtimäisen tieverkoston, jonka ansiosta saaliin sijainti tiedettiin aina tarkasti. Puiston geometrisuus myös symboloi sitä, että kuningas oli kesyttänyt villin luonnon. Olihan hän jopa elämän ja kuoleman herra, minkä merkiksi hän iski metsästysveitsensä tai keihäänsä uupuneen saksanhirven sydämeen metsästysnäytelmän päätteeksi.

Osoittaakseen fyysistä kyvykkyyttään ja pelottomuuttaan kuningas ei käyttänyt ampuma- vaan teräaseita. Uupuneenkaan saksanhirven tappaminen ei kuitenkaan ollut vaaratonta muun muassa sen sarvien takia. Siksi myöskään kaikki Kristianin lähipiirissä eivät olleet yhtä innostuneita kuninkaan metsästysretkistä.

”Ministerit ja varsinkin kuningatar pelkäävät, että hänelle sattuu jotain”, kertoi eräs ulkomainen lähettiläs.

Pelko osoittautuikin aiheelliseksi. Vuoden 1698 viimeisessä par force -metsästyksessä Kristian iski taas tapansa mukaan hirschfänger-veitsensä saksanhirven rintaan, mutta viimeisillä voimillaan kaksisataa kiloa painava eläin ponkaisi vielä pystyyn ja potkaisi pahoin kuningasta.

Loukkaantunut kuningas vietiin Kööpenhaminaan, missä hänen henkilääkärinsä iski häneltä suonta ja sitoi hänen jalkaansa, joka oli pahiten haavoittunut, yrtti- ja viinikääreen. Kristianin terveydentila oli ennestään heikko, ja hän kuoli vuotta myöhemmin vammojensa seurauksena. Hänkään ei siis sittenkään hallinnut luontoa.

Aika oli muutenkin ajamassa ylellisten metsästysretkien ohi. Par force -metsästys kuului aina 1700-luvun puoliväliin yläluokan arvostettuimpiin ajanvietteisiin, mutta valistusaikana myös kuninkaiden ja aateliston kiinnostuksen kohteet vaihtuivat. Kuninkaat eivät myöskään enää johtaneet armeijoitaan rintamilla, joten sotataitojen harjoittelu ja esittely ei enää ollut yhtä tärkeää kuin aiemmin, ja metsästyksen hohto haihtui.

JÄLKIKIRJOITUS

Par force -metsästys eli uuvutusajo on nykyisin kielletty useimmissa maissa eläinrääkkäyksenä, mutta Euroopan suurimmassa metsästysmaassa Ranskassa ylläpidetään perinnettä eläinsuojeluyhdistysten vastustuksesta huolimatta ja ajetaan koirien kanssa saalista, kunnes se tuntikausien uuvutuksen jälkeen tapetaan.

Nykyisin luontoa ja eläimiä suojellaan ja metsästys on tiukasti säädeltyä, mutta toisaalta se on laajentunut kaiken kansan harrastukseksi. Suomessa metsästäjiä on noin 300 000 ja koko Euroopassa noin 7 miljoonaa. Ranskassa maan 1,3 miljoonaa metsästäjää kaataa vuosittain muun muassa 700 000 villisikaa ja 500 000 hirvieläintä.