Ilma oli raikas ja sää suotuisa lokakuussa 1672, kun Tanskan kuningas Kristian V kokoontui satojen alamaistensa ja lukuisten koirien kanssa Kööpenhaminan pohjoispuolelle henkilökohtaiselle 11 neliökilometrin metsästysalueelleen rakastamaansa par force -metsästystä varten.
Metsä oli täynnä riistaa, josta olisi riittänyt saalista jokaiselle läsnäolijalle ruokkia perheensä viikkokaupalla, mutta tuona päivänä vain yhdellä oli lupa tappaa – kuninkaalla. Jahtimestari ja koirat lähetettiin matkaan, ja tarkkojen sääntöjen mukaan etenevä teatteri käynnistyi, kun koirat saivat vihiä päivän saaliista, suuresta saksanhirvestä.
Torvet soivat ja ratsukot lähtivät seuraamaan metsään kiitäviä ajokoiria. Muut metsästäjät asettuivat paikoilleen ympäri tarkasti sektoreihin jaettua metsää ja sulkivat vähitellen kaikki saksanhirven pakotiet. Kuningas ja hänen hoviväestä ja vieraista koostuva seurueensa seurasivat rauhassa tapahtuma kukkulalta, josta näki lähes koko alueen.
”Siellä ei säästelty viiniä, jaloja juomia tai muuta tarjottavaa – jokaiselle tarjottiin yltäkylläisesti.” ”Den Danske Mercurius” -lehti, 1672
Saaliin jäljittämisen ja uuvuttamisen sijaan ylhäiset viettivät rentoa päivää auliiden palvelijoiden ympäröiminä odotellen loppuhuipennusta.
”Siellä ei säästelty viiniä, jaloja juomia tai muuta tarjottavaa – jokaiselle tarjottiin yltäkylläisesti”, kirjoitti ensimmäinen tanskankielinen lehti Den Danske Mercurius kuninkaan metsästysretkistä.
Kului tuntikausia, kunnes kuningas kuuli odottamansa äänen: halali-torvisignaalin, joka kertoi, että saksanhirvi oli uuvutettu ja kuninkaan oli aika tulla tekemään osansa. Par force -metsästyksen eli uuvutusajon huippukohtana kuningas sai antaa kuoliniskun näännytetylle saksanhirvelle. Hän saapui paikalle ja iski suuren hirschfänger-metsästysveitsensä saksanhirveen, jota koirat pitivät raajoista purren maassa. Kristian upotti rivakalla iskulla veitsen saaliin rintakehään ja tappoi sen.
Tappamalla metsän mahtavimman eläimen kuningas osoitti olevansa myös luonnon hallitsija. Kristian V ei suinkaan ollut ainoa hallitsija, joka nautti metsästyksestä, vaan keskiajalla ja aina 1800-luvulle asti metsästys oli yläluokan ehdoton suosikkiajanviete. Metsät olivat kuninkaiden ja aatelisten yksityisiä leikkikenttiä, ja salametsästäjille oli luvassa armotta kuolemantuomio.
Video: Kuuntele perinteinen halali-torvisignaali
Metsästyksestä tuli ylhäisten urheilua
Metsästys oli tuhansia vuosia ihmiselle elinehto. Kunhan oli jonkinlainen ase, perheelle saattoi hankkia ruokaa saalistamalla eläimiä.
Ilmeisesti niin kauan kuin yhteisöt ovat jakaantuneet eri luokkiin, on kuitenkin ollut myös ihmisiä, joille tärkeintä metsästyksessä ei ole ollut ruuan hankinta. Esimerkiksi mesopotamialaisessa vuoden 3400 eaa. tienoilta olevassa kivipaadessa kuvataan hallitsija metsästämässä leijonaa, ja myöhemmistä lähteistä tiedetään, että leijonan metsästys ja kesyttäminen ovat olleet tapoja osoittaa valtaa ja todistaa myös luonnon hallinnasta.
Myös antiikin Kreikan ja Rooman hallitsijat harrastivat metsästystä. Esimerkiksi keisari Hadrianus kävi karhumetsällä, ja Rooman valtakunnan rajojen siirtyessä pohjoisemmaksi keisareiden saaliseläinten kirjo monipuolistui.

Assyrialaiset kuninkaat osoittivat valtaansa tappamalla vangittuja leijonia suuren yleisön edessä.
Eliitti kuitenkin innostui metsästyksestä laajamittaisesti vasta keskiajalla, ja pian se alkoikin pitää sitä yksinoikeutenaan. Tavallisten kansalaisten oikeuksia metsästää rajoitettiin Euroopassa yhä enemmän ja enemmän, ja Saksassa metsät alkoivat jo 1000-luvulla olla rahvaalta kiellettyjä alueita. Eläimiä sai metsästää vapaasti vain, jos ne sattuivat eksymään kuninkaan tai aatelin metsien ulkopuolelle.
Kun metsästyksestä tuli aatelin yksinoikeus, sen merkitys valtapiirien sosiaalisena ajanvietteenä kasvoi. Sitä pidettiin ”kuninkaiden urheiluna”, ja suurilla metsästysretkillä – ja varsinkin niitä ennen ja niiden jälkeen järjestetyissä juhlissa – sinetöitiin usein tärkeitä sopimuksia, naimakauppoja ja muita liittolaisuuksia.
Varusteet heijastelivat asemaa
Kun yläluokka lähti metsälle, oli tärkeää osoittaa arvoaan, vaurauttaan ja tyylikkyyttään. Varusteet kiiltelivät koristeellisina aina kantajansa asemaan sopivasti.

Kantakirjahevoset nousivat arvoon
Metsällä onnistuminen vaati, että alla oli ketterä ja kestävä hevonen. Hevosia alettiin jalostaa bysanttilaisen mallin mukaan, ja jokaisella arvonsa tuntevalla aatelisella oli tallissaan kantakirjahevosia.

Vinttikoiria pidettiin parhaina
Metsällä käytettiin ensisijaisesti vinttikoiria ja spanieleita. Yläluokka suosi siroja vinttikoiria ja piti usein ylösajamiseen ja noutamiseen käytettyjä spanieleita liian itsepäisinä ja äänekkäinä.

Jousi menetti arvostusta
Keskiajalla yläluokka metsäsi usein jousilla. Pian jousta alettiin kuitenkin pitää pelkureiden aseena ja ajateltiin, että oli jalompaa tappaa saalis lähitaistelussa – kunhan se oli ensin ajettu uuvuksiin.

Keihäästä tuli koriste
Hirvieläinten, villisikojen ja muun suurriistan tappaminen keihäällä oli kunnia-asia. Monet kaiverruttivat keihäänsä kärkeen tekstejä ja kuvioita, ja niin keihäistä tuli koristeellisia ja persoonallisia.

Kuninkaan torvi ei ollut puhaltamista varten
Metsästystorvet olivat tärkeitä jahtimestarin ja metsästäjien välisessä viestinnässä, mutta aatelisille ne olivat vain statussymboleja. Hienoimmat niistä olivat kultaa ja norsunluuta, eivätkä ne edes soineet.

Kuolinisku annettiin erikoisveitsellä
Par force -metsästyksessä tärkein statussymboli oli hirschfänger-veitsi, jolla saaliille annettiin kuolinisku. Veitset koristeltiin usein metsästysaiheisilla kuvilla ja esimerkiksi kuninkaallisella monogrammilla.
Metsästys vaati vaurautta ja sotataitoja
Metsästys ei ollut vain mukavaa ajanvietettä vaan se oli myös aatelisten välistä ainaista kilvoittelua siitä, kuka pystyi osoittamaan eniten voimaa ja vaurautta. Esimerkiksi Pohjois-Italian herttuat maalauttivat kilpaa palatseihinsa yhä suurempia freskoja, joissa esiteltiin heidän saavutuksiaan metsällä.
Mielikuvat olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin saalis, ja metsästysretkien isännät käyttivät usein omaisuuksia tehdäkseen vaikutuksen vieraisiinsa.
Aatelisilla oli yleensä palkkalistoillaan runsaasti metsästyksessä tarvittavia ammattilaisia, jotka olivat erikoistuneet kuka jäljittämään riistaa koirineen, kuka ratsastamaan ja ampumaan. Esimerkiksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Maksimilian I:llä oli satoja metsästäjiä ja saman verran ihmisiä hoitamassa ja kouluttamassa keisarin yli 1 500:aa metsästyskoiraa.

Kuninkaallisilla metsästysretkillä oli usein mukana jopa yli 30 koiraa.
Vinttikoira oli erinomainen metsästyskoira, joka löysi aina riistaa nopeutensa ja tarkan näkönsä ansiosta. Keskiaikaisen normandialaisrunoilijan Gace de la Bignen mukaan ihanteellisella vinttikoiralla oli ”suden lihakset, leijonan takaosa, joutsenen kaula, varpushaukan silmät ja käärmeen korvat”.
Myös metsästyskoirista tuli statussymboleja, ja Englannissa Rikhard II jopa sääti vuonna 1390 lain, joka kielsi koirametsästyksen vähävaraisilta ihmisiltä.
Yläluokka arvosti hyviä metsästyskoiria niin paljon, että niitä annettiin usein lahjaksi ruhtinaille ja kuninkaallisille. Koirat olivat metsästyksessä tärkeitä, ja vuosina 1385–1433 hallinnut Portugalin Juhana I piti jopa niiden haukkumista kuin musiikkina korville.
”Kuinka kaunista on kuulla metsästäjien pääsevän jäljille, ja sitten kajahtaa koirien ulvonta, kun ne löytävät saaliin”, Juhana kirjoitti.

Koirat ajoivat saalista yhdessä ja hyökkäsivät laumana pitämään sitä aloillaan, kun se uupui.
Saaliin lopullinen surmatapa vaihteli keskiajan Euroopassa. Aluksi eläimiä houkuteltiin suuriin verkkoihin, mutta ajan mittaan sitä alettiin pitää epäurheilijamaisena.
Sitten metsästäjät ja koirat ajoivat saaliin uuvuksiin tiettyyn suuntaan, missä seurueen arvovaltaisin oli valmis antamaan kuoliniskun jousella, keihäällä tai miekalla. Niitä pidettiin hienoimpina tapoina päästää saalis päiviltä.
”Metsästys on lajeista jaloin”, kirjoitti Yorkin herttua Edward vuonna 1413 kirjassaan The Master of Game, jota pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä metsästyskirjana.
”Metsästys on kuin sotaa. On oltava hyvä hevonen ja hyvät aseet, on oltava vahva, kestettävä sekä kylmää että kuumaa ja on salattava pelkonsa.” Kastilian kuningas Alfonso XI
Kuninkaan metsästysretkillä kuninkaan piti lähtökohtaisesti aina kaataa komein eläin. Sillä tavoin hän saattoi todistaa aatelille olevansa kyvykäs, hyväkuntoinen ja taitava aseenkäyttäjä ja siten siis oikea ihminen myös johtamaan maata sodassa.
”Metsästys on kuin sotaa. On oltava hyvä hevonen ja hyvät aseet, on oltava vahva, kestettävä sekä kylmää että kuumaa ja on salattava pelkonsa”, kirjoitti Kastilian kuningas Alfonso XI 1300-luvulla.
Metsällä saattoi myös käytännössä harjoitella sodassa tarvittavia taitoja, kuten ranskalainen Gaston Fébus korosti 1380-luvulla teoksessaan Livre de chasse, joka oli keskiajan ensimmäinen suuri metsästyksestä kirjoitettu kirja.
Metsästys sopi siis täydellisesti usein taistelutantereelle joutuville aatelismiehille ja kuninkaallisille. Fébus, joka oli itsekin innokas metsämies, mainitsi myös muita etuja, jotka varmasti olivat yläluokan mieleen:
”Taitavat metsästäjät elävät pitkään ja onnellisina, ja kuoltuaan he pääsevät paratiisiin.”

Historiallisesti naiset harrastivat varsinkin haukkametsästystä, ja esimerkkejä naisista haukkametsällä tunnetaan aina 300-luvun Japanista asti.
Naiset metsästivät haukoilla
Usein naiset tyytyivät seuraamaan metsästystä sivusta, mutta keskiajalla myös monet aatelisnaiset harrastivat varsinkin haukkametsästystä.
Yleensä naiset osallistuivat metsästyksiin vain seuraten kukkulalta tai vaunuista miesten tekemisiä. Heidän roolinsa metsämiesten ihailijoina oli tärkeä osa metsästyksen teatteria.
Metsästyksestä erityisen kiinnostuneet naiset, kuten 1400-luvun Ranskassa Ludvig XI:n tytär, prinsessa Anne de Beaujeu, saattoivat kuitenkin nousta myös itse ratsaille.
”Hän oli aina ensimmäisten joukossa ja kulki siitäkin, mistä yksikään aatelisnainen ei ollut aiemmin kulkenut”, kirjoitti hänen jahtimestarinsa, kreivi Jacques de Brézé.
Yleensä naiset eivät silti osallistuneet vaarallisimpiin jahteihin ja ampuivat jousella, jotteivät joutuisi lähikontaktiin eläinten kanssa. 1500-luvun englantilaiskirjailijan John Coken mukaan Englannissa ja Ranskassa oli ”vain ladyille ja muille ylhäisille rouville pieniä eläinpuistoja, joissa he saattoivat ampua pitkäjousella”.
Aatelisnaiset harrastivat myös rauhallista haukkametsästystä, jossa ihmisen ja linnun välinen yhteys oli tärkeää. Haukka oli kaunis ase, ja siksi sitä pidettiin naisille sopivana.
Saksanhirvi kruunasi metsästyksen
Hallitsijat säätelivät metsästystä, eivätkä tavalliset kansalaiset saaneet metsästää suurta osaa eläimistä. Poikkeuksena oli pahanilkisenä pidetty susi, joka iski sekä kotieläimien että ylhäisön hienon riistan kimppuun.
Englannin kuningas Edvard I määräsi vuoden 1300 tienoilla sudet hävitettäväksi suuresta osasta maata, ja hänen seuraajansa Jaakko I määräsi vuonna 1427 suuria susijahteja järjestettäväksi kolmesti vuodessa, jotta susista päästäisiin kokonaan eroon. Noin 70 vuotta myöhemmin susi oli tapettu Englannista, Skotlannista ja Walesista käytännössä sukupuuttoon.
Kaikkein arvostetuin riistaeläin, jota vain ylhäisimmät saivat metsästää, oli saksanhirvi. Sitä pidettiin ”kuninkaallisena riistana”, ja sen sai surmata vain hallitsija. Saksanhirvi nähtiin metsän kuninkaana, jolle suurten sarvien ylimmät piikit muodostivat kruunun. Sarviensa vuoksi se oli myös vaarallinen kaadettava, joten saksanhirven kellistäminen oli erityisen kunnioitettavaa.
”Ne ovat röyhkeitä ja juoksevat ihmistä päin kuin villisiat, ne ovat ihmeellisen vaarallisia eläimiä ja aiheuttavat suurta tuskaa telomilleen ihmisille”, kirjoitti Yorkin herttua Edward.

Kaksi metriä pitkä ja yli kaksisataa kiloa painava saksanhirvi oli kiistatta metsän kuningas.
Myös suloiset jänikset olivat suosittua saalista varsinkin Englannissa. Kuningas Edvard II:n jahtimestari William Twiti kirjoitti jäniksen olevan ”ihmeellisin eläin tässä maassa”.
Jänistä saattoi metsästää koko vuoden, ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, se sopi täydellisesti haukkametsästykseen, jota pidettiin kaikkein tyylikkäimpänä metsästysmuotona. Hienoin statussymboli oli hyvä haukkamestari, joka osasi hoitaa ja kouluttaa lintuja. Hän ohjasi haukkoja myös metsästyksen aikana, mutta kunnian saalistuksesta sai tietysti silti hänen isäntänsä tai emäntänsä.
Koulutetut haukat olivat vähintäänkin painonsa arvoisia kullassa. Vuonna 1396 ottomaanien sulttaani Bayezid I torjui ristiretkellä vangitusta Burgundin Juhana II:sta tarjotut 200 000 kultadukaattia ja vaati – ja saikin – niiden sijaan herttuasta lunnaiksi 12 valkoista tunturihaukkaa.
Saaliit tarjoiltiin komeasti
Suuret jahdit eivät suinkaan päättyneet saaliin viimeiseen hengenvetoon, vaan sitten kokoonnuttiin ylellisille päivällisille. Lihan tarjoaminen vieraille oli jälleen yksi tapa korostaa asemaansa. Koska tavallisilla ihmisillä ei ollut oikeutta metsästää kuninkaan ja aatelin metsissä, he söivät harvoin lihaa, ja niinpä mässäily arvostetulla riistalla oli oiva tapa rehennellä.
Hienoimmat saaliit, kuten hirvieläimet ja villisiat, tuotiin metsästysseurueen isännän linnaan fanfaarien saattelemana. Usein niitä saatettiin myös antaa eteenpäin arvokkaina lahjoina. 1520-luvulla Henrik VIII lahjoitti kaatamansa pukin suurelle rakkaudelleen Anne Boleynille toivoen, että tämä ”ajattelisi sitä syödessään sen metsästäjää”.
Kuten metsällä, eliitti pyrki myös juhlissa päihittämään toisensa. Italialainen aatelismies Hannibal II tarjoili vuonna 1486 vierailleen komeasti riikinkukkoa: kun linnut oli valmisteltu ja kypsennetty, ne puettiin uudestaan koreaan höyhenpukuunsa, ja kullekin vieraalle tarjotulla linnulla oli kaulassaan tämän vaakuna.
Myös kardinaali Ascanio Sforza teki vuonna 1496 vaikutuksen vieraisiinsa. Hän tarjoili saksanhirven, metsäkauriin ja kaksi jänistä valtavalla vadilla, joka oli koristeltu näyttämään metsältä, ja saksanhirven pää ja sarvet oli vieläpä sivelty kullalla.

Suurten metsästysretkien jälkeen järjestettiin suuret päivälliset. Kuninkaan saalis oli tietysti kunnia-asemassa, mutta suurin osa tarjottavasta oli yleensä muiden metsästäjien kaatamaa.
Metsistä tuli eläinpuistoja
1500-luvulla monien Euroopan hallitsijoiden valta kasvoi, mikä näkyi myös metsästyksessä. Kuninkaalliset hankkivat itselleen suuria yhtenäisiä metsästysmaita, jotka toimivat sekä hovin ruoka-aittana että kuningasperheen yksityisenä leikkipuistona.
Usein jahtimaat ulottuivat myös talonpoikien viljelysmaiden yli. Kun kaikki riista oli kuninkaan omaisuutta eivätkä alamaiset saaneet koskea saaliseläimiin ilman lupaa, heidän oli vain pakko kestää se, että riistaeläimet laidunsivat heidän pelloillaan usein tuhoisinkin seurauksin.
Myös metsästystä rakastanut Tanskan Fredrik II kokosi itselleen metsästysmaita 1500-luvun loppupuolella. Hän ei halunnut alueella asuvien talonpoikien koirien häiritsevän arvokasta riistaansa, joten hän määräsi katkaisemaan kaikilta tienoon koirilta toisen etujalan polven kohdalta, jotta ne eivät voisi enää jahdata mitään.

Prinssit osallistuivat metsästyksiin lapsuudesta alkaen. Esimerkiksi Walesin prinssi Henry Frederick oli innokas metsämies jo 9-vuotiaana.
Kuninkaan metsiä ja maita koskevien lukuisten lakien noudattamista valvoivat metsänvartijat, joiden tehtävänä oli muun muassa pitää salametsästäjät poissa kuninkaan alueilta. Metsänvartijat olivat usein vihattuja, ja monet heistä olivat myös varsin korruptoituneita. He olivat ainoita, jotka tunsivat metsän todellisen riistakannan, joten heidän oli helppo itse metsästää salaa ja tienata omaisuuksia myymällä lihaa ja nahkoja eteenpäin.
Se oli kuitenkin vaarallista, sillä salametsästyksestä rangaistiin erittäin ankarasti. Vuonna 1588 Fredrik II:n metsässä vangittiin salametsästäjä, ja ensin häntä kidutettiin ja sitten hänet hirtettiin. Muiden salametsästäjien pelottelemiseksi hänen aseensa asetettiin nojaamaan hirsipuuhun ja hänen päähänsä pantiin sarvikruunu.

Salametsästys oli vaarallista, mutta kiusaus kaataa riistaa kuninkaan laajoista metsistä oli suuri.
1600-luvun loppupuolella monet Euroopan hallitsijoista nousivat yksinvaltiaan asemaan, mutta metsän eläimet eivät maisesta vallasta piitanneet vaan saattoivat hyvinkin vaeltaa muualle kuninkaan metsästysmailta. Ranskan kuningas Ludvig XIV, joka oli innokas metsästäjä, päättikin aidata metsät Pariisin ulkopuolella valtaviksi eläinpuistoiksi, joista arvokas riista ei päässyt karkuun.
Tanskan Kristian V vieraili nuorena Aurinkokuninkaan luona ja pääsi osallistumaan tämän metsästysretkille Saint-Germain-en-Layen metsissä Pariisin länsipuolella. Ludvig oli teettänyt metsään pitkiä suoria polkuja, joita pitkin sekä ratsukot että vaunut pääsivät karauttamaan nopeasti metsän halki.
Ludvig kehotti Kristianiakin perustamaan samanlaisen eläinpuiston Tanskaan, ja vuosi Kristianin kruunajaisten jälkeen vuonna 1671 Jægersborgin metsät Kööpenhaminan pohjoispuolella aidattiin ja alueen asukkaat pakotettiin muuttamaan pois kuninkaan metsästysparatiisin tieltä. Siitä tuli täydellinen paikka uudelle muodikkaalle metsästykselle, par force -metsästykselle.

Ranskan Ludvig XIV:n rakastamasta par force -metsästyksestä tuli suosittua muidenkin Euroopan hallitsijoiden keskuudessa.
Par force -metsästys oli koko päivän näytelmä
Ylhäiset nauttivat par force -metsästyksestä eli uuvutusajosta, jossa he saivat päivän päätteeksi antaa saaliille kuoliniskun. Se oli kuin teatteria, joka kesti usein aamuvarhaisesta auringonlaskuun.
Klo 8.00: Saaliin etsintä
Varhain aamulla joukko metsästäjiä lähti vainukoirien kanssa metsään paikantamaan metsän komeinta saksanhirveä. Löydettyään päivän saaliin he merkkasivat reitin sen luo oksilla.

Klo 10.00: Kokoontuminen
Koko metsästysseurue kokoontui aamupäivällä ja kävi tarkasti läpi päivälle valitun saaliin ja alueen maaston. Metsästys suunniteltiin vaihe vaiheelta ja metsästäjille jaettiin omat paikkansa ja tehtävänsä.

Klo 11.00: Lähtömerkki
Metsästystorvi toitotti jahdin alkaneeksi, ja koirat ja metsästäjät lähtivät ajamaan valittua saksanhirveä. Kuningas tai muu isäntä asettui seurueineen kukkulan laelle, mistä oli näkymä metsän ylle.

Klo 11.00–16.00: Uuvutus
Saksanhirveä ajettiin säälimättä lähes koko päivä metsästäjien viestiessä keskenään torvisignaalein. Lopulta eläin oli armottomasta ajosta niin uuvuksissa, ettei sillä ollut enää voimia edes yrittää paeta.

Klo 16.00: Kuolinisku
Kun koirat näkivät saksanhirven uupuneen, ne iskivät kiinni siihen ja pitivät sen maassa. Halali-torvisignaalin kuultuaan kaikki kokoontuivat katsomaan, kuinka kuningas tappoi saaliin iskemällä sitä metsästysveitsellä tai keihäällä suoraan sydämeen.

Klo 17.00: Koirien palkkio
Kun saalis oli lopulta tapettu, koirat saivat palkkiokseen syödä sen sisälmykset sekä lihaa, koska uuvutusajon aiheuttama stressi ja sen aikana erittynyt adrenaliini olivat heikentäneet lihan makua.

Par force -metsästys koitui kuolemaksi
1600-luvulla par force -metsästys eli uuvutusajo oli kuninkaiden ja aatelisten suosikki. Se syntyi Ranskassa mutta levisi nopeasti koko Eurooppaan.
Par force tarkoittaa ”voimalla”, ja kyseinen metsästystapa oli oikeastaan vain näytelmä, joka korosti kuninkaan valtaa. Suuriin metsästysretkiin osallistui 1600-luvulla jo satoja ihmisiä, mutta todellisuudessa kaikkien tehtävä oli vain palvella kuningasta tai muuta retken keskushenkilöä. Metsästäjät ja koirat etsivät ja uuvuttivat metsän hienoimman saksanhirven tuntikausien jahdissa, kun kuningasperhe vieraineen odotteli kaikessa rauhassa.
Yleensä kuningas seurasi jahtia kukkulalta metsästäjien ajaessa saalista ympäri aluetta, kunnes sen voimat hiipuivat lopullisesti.

Tanskan kuningas Kristian V teki Pohjois-Sjællandissa sijaitsevasta Jægersborg Dyrehavesta täydellisen par force -metsästysalueen, joka on nykyisin Unescon maailmanperintökohde.
Metsistä muokattiin täydellisiä metsästysmaita
Par force -metsästystä varten monet hallitsijat antoivat kaataa metsistään puita ja tehdä sinne pitkiä polkuja tähtimäiseen kuvioon. Ne jakoivat metsän sektoreihin, joten metsästäjien oli helppo viestiä siitä, missä saalis kulloinkin oli.
Polkujen ansiosta kuninkaan seurue saattoi myös helposti seurata tapahtumia etäältä ja saapua sitten nopeasti paikalle loppuhuipennukseen.
Kristian V antoi toteuttaa eläinpuistoonsa tähtimäisen tieverkoston, jonka ansiosta saaliin sijainti tiedettiin aina tarkasti. Puiston geometrisuus myös symboloi sitä, että kuningas oli kesyttänyt villin luonnon. Olihan hän jopa elämän ja kuoleman herra, minkä merkiksi hän iski metsästysveitsensä tai keihäänsä uupuneen saksanhirven sydämeen metsästysnäytelmän päätteeksi.
Osoittaakseen fyysistä kyvykkyyttään ja pelottomuuttaan kuningas ei käyttänyt ampuma- vaan teräaseita. Uupuneenkaan saksanhirven tappaminen ei kuitenkaan ollut vaaratonta muun muassa sen sarvien takia. Siksi myöskään kaikki Kristianin lähipiirissä eivät olleet yhtä innostuneita kuninkaan metsästysretkistä.
”Ministerit ja varsinkin kuningatar pelkäävät, että hänelle sattuu jotain”, kertoi eräs ulkomainen lähettiläs.
Pelko osoittautuikin aiheelliseksi. Vuoden 1698 viimeisessä par force -metsästyksessä Kristian iski taas tapansa mukaan hirschfänger-veitsensä saksanhirven rintaan, mutta viimeisillä voimillaan kaksisataa kiloa painava eläin ponkaisi vielä pystyyn ja potkaisi pahoin kuningasta.

Tanskan Kristian V (1670-1699) oli intohimoinen metsästäjä ja kansanomaisena suosittu kuningas.
Loukkaantunut kuningas vietiin Kööpenhaminaan, missä hänen henkilääkärinsä iski häneltä suonta ja sitoi hänen jalkaansa, joka oli pahiten haavoittunut, yrtti- ja viinikääreen. Kristianin terveydentila oli ennestään heikko, ja hän kuoli vuotta myöhemmin vammojensa seurauksena. Hänkään ei siis sittenkään hallinnut luontoa.
Aika oli muutenkin ajamassa ylellisten metsästysretkien ohi. Par force -metsästys kuului aina 1700-luvun puoliväliin yläluokan arvostettuimpiin ajanvietteisiin, mutta valistusaikana myös kuninkaiden ja aateliston kiinnostuksen kohteet vaihtuivat. Kuninkaat eivät myöskään enää johtaneet armeijoitaan rintamilla, joten sotataitojen harjoittelu ja esittely ei enää ollut yhtä tärkeää kuin aiemmin, ja metsästyksen hohto haihtui.

Hubertus-jahti on kehitetty par force -metsästyksestä, mutta Hubertus-ratsastusten ”saaliina” on ratsastajan olkapäälle kiinnitetty ketunhäntää symboloiva huivi.
JÄLKIKIRJOITUS
Par force -metsästys eli uuvutusajo on nykyisin kielletty useimmissa maissa eläinrääkkäyksenä, mutta Euroopan suurimmassa metsästysmaassa Ranskassa ylläpidetään perinnettä eläinsuojeluyhdistysten vastustuksesta huolimatta ja ajetaan koirien kanssa saalista, kunnes se tuntikausien uuvutuksen jälkeen tapetaan.
Nykyisin luontoa ja eläimiä suojellaan ja metsästys on tiukasti säädeltyä, mutta toisaalta se on laajentunut kaiken kansan harrastukseksi. Suomessa metsästäjiä on noin 300 000 ja koko Euroopassa noin 7 miljoonaa. Ranskassa maan 1,3 miljoonaa metsästäjää kaataa vuosittain muun muassa 700 000 villisikaa ja 500 000 hirvieläintä.

Nykyisin metsästys on Euroopassa kaikille avoin harrastus.
Aateli menetti yksinoikeuden metsästykseen
1700-luvun lopussa metsästys ei ollut enää vain ylhäisön etuoikeus, vaan Euroopan yksinvaltiaiden menettäessä mahtiaan ja kiinnostustaan metsästykseen metsät avautuivat yhä suuremmalle osalle kansaa.
Par force -metsästys oli metsästysmuodoista ylellisin, mutta se myös tavallaan symboloi kuninkaallisten jahtien loppua. 1700-luvun puolivälistä monet Euroopan hallitsijat alkoivat vuokrata metsiään muille, kun kuninkaiden ei enää odotettu lähtevän johtamaan joukkoja taistelutantereille ja metsästys menetti symboliarvonsa.
Metsästyksen todellisen kansanomaistumisen käynnisti Ranskan vallankumous vuonna 1789. Sen myötä metsästysoikeus siirtyi Ranskassa maanomistajille, jolloin myös varakkaat porvarit alkoivat metsästää, ja tapa levisi nopeasti koko Eurooppaan.
1900-luvun taitteessa Euroopassa alettiin säätää uudenlaisia metsästyslakeja, jotka toivat metsästämisen kaikkien ulottuville. Vähitellen kuka tahansa saattoi lähteä metsälle niin hankkimaan ruokaa kuin viettämään aikaa, kunhan ensin hankki turvallisessa metsästyksessä tarvittavat luvat. Euroopan yläluokka puolestaan alkoi käydä metsästyssafareilla eksoottisissa siirtomaissa.