5 kajahtanutta hallitsijaa

Portugalin Afonso VI (1643–1683) ei ollut järin nokkela. Järjen jähmeys saattoi olla synnynnäistä tai perua aivotulehduksesta, joka halvaannutti tulevan kuninkaan koko vasemman puolen hänen ollessaan kolmevuotias.

Afonso ei ollut kiinnostunut hallitsemisesta ja jätti tehtävän äitinsä huoleksi.

Itse hän kulutti aikaansa koira- ja kukkotappe­luissa ja pitämällä sängyssään syöminkejä, joita varten hän sonnustautui puoleen tusinaan takkiin ja jopa neljään hattuun.

Jos kuningas joskus harvoin kävi kirkossa, hän rajasi messun keston tarkoin. Jos pappi ylitti ajan, hänet karkotettiin maasta. Toisaalta hallitsija vietteli mielellään nunnia.

Ottomaanivaltakunnan Ibrahim I (1615–1648) oli niin hullu, että hän joutui viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa teljettynä ikkunattomaan rakennukseen.

Hänen veljensä sulttaani Murat IV määräsi kuolinvuoteellaan Ibrahimin surmattavaksi – hän antaisi ­mieluummin dynastian hiipua kuin veljensä nousta hallitsijaksi. Äiti oli kuitenkin eri mieltä.

Kun äiti vapautti Ibrahimin, tämä tanssi ilosta. Hän oli 23-vuotias ja ensi kerran vapaa.

Hänellä oli paljon koettavaa, ja äidin hallitessa mahtavaa valtakuntaa uusi sulttaani ryhtyi nauttimaan ­rehevien neitsyiden tarjoamista iloista.

Hän lähetti palvelijansa kaikkialle valtakuntaan etsimään haaremiinsa mahdollisimman lihavia naisia.

Kun Ibrahim kuuli huhun, että yksi naisista olisi ollut hänelle uskoton, hän hukutti kaikki 280 naista Bosporinsalmeen kahta lihavinta suosikkiaan lukuunottamatta.

Hankkiuduttuaan eroon haaremistaan Ibrahim keskittyi voitelemaan partaansa kalliilla tuoksuvoiteilla, ampumaan alamaisiaan ­varsijousella ja ruokkimaan palatsin kala-altaan kaloja kultakolikoilla.

Englannin Yrjö III (1738–1820) sai nuorena miehenä tosikon maineen, ja hänen hoviaan pidettiin Euroopan tylsimpänä.

Vuonna 1783 tilanne kuitenkin muuttui: kuningas alkoi yhtäkkiä ­höpistä sekavia tuntikausia, kunnes ­menetti äänensä.

Toisinaan muutoin rauhallinen monarkki raivostui niin, että hänen suustaan tuli vaahtoa, ja vajosi sitten syvään masennukseen.

Pian hoviin kutsuttiin mielisairauksiin erikoistunut lääkäri, joka puki kuninkaan pakkopaitaan ja sitoi tämän sänkyyn.

”Hoidosta” ei ollut apua. Kuningas alkoi syyttää vaimoaan pettäjäksi ja ihastui pakkomielteenomaisesti erääseen iäkkääseen vallasnaiseen.

Kuningas myös uskoi tyynynsä ­olevan kuollut poikansa ja että Lontoo oli veden vallassa.

Puolen vuoden kuluttua oireet laantuivat ja Yrjö palasi enti­selleen. Omituiset ­kohtaukset kuitenkin toistuivat koko hänen pitkän elämänsä ajan.

Tanskan Kristian VII (1749–1808) ei koskaan kasvanut aikuiseksi: kun diplomaatit kumarsivat hänelle, hän loikkasi pukkihyppyä heidän ylitseen.

Toisaalta kuningas teki kaikkensa todistaakseen miehuullisuu­tensa. Hän hakkasi päätään lattiaan, viilteli itseään ja hieroi haavoihin ­suolaa osoittaakseen, että kesti kipua.

Kuninkaan öiset kaupunkikierrokset pelottivat Kööpenhaminan asukkaita. ­Yhdessä prostituoidun rakastajattarensa kanssa hallitsija remusi pitkin ­kaupunkia ja riehui silmittö­mästi kapakoissa.

Vähitellen Kristianin ­sai­raus paheni ja hän alkoi nähdä harhoja. Hän uskoi muun muassa tappaneensa ihmisiä öisillä retkillään ja olevansa vaihdokas ja ­peikkojen lapsi.