Kuninkaanlinna paloi poroksi

Toukokuun 7. päivänä 1697 kello 14 Ruotsin vanhan ­kuninkaanlinnan Tre Kronorin ullakolla valtaistuinsalin kohdalla syttyi tulipalo.

Kun ­linnanvouti Georg Stiernhoff yritti kiivetä ­ullakolle johtavia portaita tutkimaan ­tilannetta, häntä oli vastassa sankka savu ja valtava kuumuus.

Sitten hän sai huonoja uutisia linnan palopäälliköltä Sven Lindbergiltä: liekit estivät sammuttajia pääsemästä ­käsiksi sammu­tuskalustoon.

Kuninkaallinen perhe eli kuningas ­Kaarle XII, hänen isoäitinsä ja kaksi sisartaan pakenivat hädissään linnan pihalle, ja sinne kannettiin myös juuri kuolleen edellisen kuninkaan Kaarle XI:n arkku.

Linnan ulkopuolelle kerääntyneet alamaiset ­katselivat järkyttyneitä, miten linnan ­kuumuudessa särkyneistä ikkunoista heiteltiin ulos huonekaluja, maalauksia, ­kuvakudoksia ja kirjoja.

Tuli levisi ullakoilla nopeasti

Tuli levisi vauhdilla linnan kuparikattoa kannatteleviin rutikuiviin puuraken­teisiin, ja noin puolen tunnin kuluttua palon syttymisestä koko linna oli liekeissä. Palo levisi pian myös korkeaan keskustorniin, ja leskikuningattaren viinikellari tuhoutui, kun tornin kahdeksan seremoniallista tykkiä putosivat palon heikentämien välipohjien läpi tornin pohjalle.

Tunnin kuluttua palon syttymisestä ­linnan kolme vanhinta siipeä olivat tuhou­tuneet täysin.

Uudempi pohjois­siipi kesti hieman pitempään, mutta ­lopulta lieskat nielaisivat senkin.

Tre Kronor oli rakennettu keskiajalla sotilaslinnoitukseksi, ja viiden vuosisadan aikana sitä oli laajennettu komeaksi ­renessanssilinnaksi, jossa oli muun muassa valtaistuinsali, kirkko, kuninkaallinen kirjasto ja valtakunnanarkisto. Nyt jäljellä oli vain savuavia raunioita.

Lindberg otti vastaan lahjuksia

Tulipalon tuhoisuus johtui pitkälti linnan puutteellisesta sammutusvalmiudesta. Kahden palovartijan, Anders Anders­sonin ja Mattis Hanssonin, olisi pitänyt ­havaita palo ja sammuttaa se.

Andersson oli kuitenkin ollut kaupungilla asioilla, ja palattuaan hän oli mennyt lorvimaan palopäällikön asuntoon. Kun Andersson ja palopäällikön vaimo Inge­borg olivat haistaneet savua ja kiiruhtaneet ullakolle, oli ollut jo liian myöhäistä.

Myös Hansson oli poistunut vartiopaikaltaan hieman ennen palon syttymistä ja livahtanut keittiöön etsimään ruokaa, mihin hänellä hänen kerto­mansa mukaan oli palopäällikkö Lindbergin ­rouvan lupa.

Ingeborg Lindberg kiisti Hanssonin lausunnon jyrkästi. Palopäällikön ja palovartijoiden kuulus­teleminen­ oli ­hyvin vaikeaa, sillä he muut­telivat lausuntoaan jatkuvasti eivätkä ”muistaneet” kohtalokkaan päivän tapahtumia.

Tulipalon tutkinnan aikana selvisi, että Lindbergiä oli lahjottu palkkaamaan palovartijoiksi tiettyjä henkilöitä ja että hän oli usein lähettänyt alaisiaan hoitamaan yksityisasioitaan. Lisäksi hän oli pitänyt asunnossaan luvatta kapakkaa ja päästänyt linnan alueelle siksi ulkopuolisia.

Kuninkaallinen tuomioistuin langetti tuomionsa helmikuussa 1698. Lindberg ja Hansson tuomittiin kuolemaan, kun taas Andersson, joka oli todistettavasti ollut kaupungilla Lindbergin käskystä, tuomit­tiin viiteen kujanjuoksuun.

Kuolemantuomiot kumottiin

Kuningas Kaarle XII kuitenkin kumosi Lindbergin ja Hanssonin kuolemantuo­miot ja määräsi ­kaksikon sen sijaan seitsemään kujanjuoksuun, minkä jälkeen heitä molempia odotti kuuden vuoden vankeus ja pakkotyö.

Kujanjuoksu oli alun perin armeijan käyttämä ankara rangaistus, mutta joskus sitä ­sovellettiin myös siviileihin. Käytännössä se tarkoitti sitä, että pari­sataa mies­tä asettui vastakkain kahteen ­riviin ja löi kepeillä tuomittuja, kun nämä juoksivat rivien muodostamaa kujaa pitkin ylä­ruumis paljaana.

Kujanjuoksu päättyi usein tuomitun kuolemaan, ja niin kävi myös palopäällikkö Lindbergille. Hansson ja Andersson sen sijaan selvisivät rangaistuksesta hengissä.

Hanssonia odotti kuitenkin vielä hyvin raskas pakkotyö Marstrandin linnoituksessa Göteborgin lähistöllä. Usein pakkotyöhön tuomitut vangit tekivätkin tieten tahtoen kuolemalla rangaistavan rikoksen välttääkseen hitaan ja tuskallisen ­kuoleman Marstrandissa.

Palon syy on yhä arvoitus

Tre Kronorin tuhonneen tulipalon syttymissyytä ei vieläkään tiedetä. Syyksi on esitetty niin huonokuntoisia savuhormeja, luvatonta piipunpolttoa ullakolla kuin tuhopolttoakin.

Tuhoisa tulipalo osui yksiin useiden muiden Ruotsin valtakuntaa kohdanneiden ­onnettomuuksien kanssa.

Kuningas ­Kaarle XI oli kuollut 41-vuotiaana vain kuukautta ennen tulipaloa, ja katovuosi oli pakottanut tuhansia ihmisiä lähte­mään kerjuulle Tukholman kaduille. Tre Kronorin palo saikin monet pelkäämään, että Ruotsin tuho oli lähellä.

Tukholmassa alkoi levitä hysteria, ja ihmiset alkoivat syyttää palon sytyttämisestä vieraiden maiden lähettiläitä. Esimerkiksi Ruotsin perivihollisen Tanskan suurlähettiläs Bolle Luxdorph myönsi ­pelänneensä kuninkaanlinnan palon jälkeen henkensä puolesta.

Luxdorph ihmetteli palon nopeaa ja rajua leviämistä linnassa sekä ­sammutustöiden leväperäisyyttä, eikä hän ollut suinkaan ainoa. Tre Kronorin tuhoutumiseen johtaneiden tapahtumien todellista kulkua ole pystytty koskaan ­selvittämään luotettavasti.

Monet aikalaiset tulkitsivat tuhoisan tulipalon olleen seurausta korkeampien voimien tahdosta. Suurlähettiläs Luxdorph oli ilmeisesti samaa mieltä, sillä hän totesi, että ”kaikkivaltias Jumala kyllä rankaisee aikanaan syyllisiä”.