Kuninkaallisilla rakastajattarilla ei ollut helppoa
Euroopan 1600-luvun kuninkailla riitti rakastajattaria. Heidän osansa ei ollut helppo. Oli miellytettävä kuningasta vuorokauden ympäri, peitottava kilpailijat ja väisteltävä kuningattaren vihaa. Lisäksi oli osattava varustautua pahan päivän varalle, sillä kuninkaan mieli oli häilyväinen ja hän saattoi pian suoda suosionsa jollekulle toiselle.
Kuninkaallisten lakanoiden välissä riitti vipinää, sillä kuninkaan suosio takasi muhkeat edut.
Sunnuntai-iltana 31. tammikuuta 1685 Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas Kaarle II kiiruhti Thamesjoen rannalla Lontoossa sijaitsevan Whitehallin palatsin käytävää pitkin. Hänen cockerspanielinsa kipittivät edellä, sillä ne tunsivat jo reitin.
Matkallaan kuningas ohitti vaimonsa, kuningatar Katariinan huoneiston. Hän oli menettänyt kaiken mielenkiintonsa vaimoonsa, kun oli selvinnyt, ettei tämä kyennyt synnyttämään elinkelpoista jälkeläistä.
Kaarlen määränpää, hänen rakastajattarensa Louisen ylellinen huoneisto, sijaitsi palatsin itäsiivessä. Muut palatsin osat eivät vetäneet sille vertoja, sillä kuningas oli antanut sisustaa sen uudelleen kolme kertaa.
Portsmouthin herttuatar Louise vietti päivänsä maanpäällisessä paratiisissaan kamarineitojensa ympäröimänä kuningasta odottaen. Kamarineidot huolehtivat, että heidän emäntänsä oli aina parhaimmillaan ja valmis kuninkaan vierailuun.
Tuona iltana Louiselle piti seuraa joukko hoviväkeä ja kaksi kuninkaan entistä suosikkirakastajatarta, Barbara Palmer ja Hortense Mancini.
Huoneessa väreilivät monenmoiset salaisuudet. Kaarlen rakastajattaretkin unohtivat ajoittain olla kuninkaalle uskollisia, ja Palmer ja Mancini oli aiemmin ajettu hovista lemmenseikkailujensa vuoksi.
He olivat kuitenkin päässeet takaisin kuninkaan armoihin, sillä tämä piti mielellään samaan aikaan lämpimänä useaa naista.
Kuninkaan hurskas virkamies John Evelyn sattui käymään huoneistossa illalla ja kirjoitti, kuten usein muulloinkin, kuninkaallisesta hurjastelusta myöhemmin päiväkirjaansa:
”En pysty koskaan unohtaamaan sitä sanoinkuvaamatonta rappiota ja ylellisyyttä, uhkapelejä ja kaikenlaista turmelusta ja täydellistä jumalattomuutta (vaikka oli sunnuntai-ilta).
Kuningas istui ja pelehti jalkavaimojensa kanssa, ranskalaispoika kirjoitti rakkauslauluja, ja ainakin parikymmentä hovin jäsentä ja muuta moraalitonta ihmistä istui pelipöydän ääressä.
Näkymästä huokui äärimmäinen turhamaisuus, ja he kuvittelivat varmaan huvittelunsa voivan jatkua loputtomiin.”
Hilpeyden täyttämät illat loppuivat kuitenkin pian. Seuraavana päivänä Kaarle sairastui ja ennen kuin viikko oli kulunut, hän kuoli ja jätti jälkeensä 12 aviotonta lasta muttei yhtään perillistä. Viime hetkelläkin kuningas ajatteli rakastajattariaan ja kuiskasi veljelleen:
”Ole hyvä Portsmouthille äläkä anna Nelly-paran nähdä nälkää.”
Kuningattaret olivat siveitä ja tylsiä
Eurooppalaisilla kuninkailla oli tapana pitää rakastajattaria. Kuningattaret oli kasvatettu siveiksi perillisen syntyperän varmistamiseksi, eivätkä he aina osanneet nauttia aviovuoteen iloista.
1500-luvulta lähtien Euroopan siniveriset olivat ottaneet mielellään mallia Ranskasta. Ranskan hovi saneli muodin, olipa sitten kyse arkkitehtuurista, gastronomiasta, tanssista, pukeutumisesta tai rakkaudesta.
Kun Ranskan kuningas nimitti lempirakastajattarensa viralliseksi kuninkaalliseksi rakastajattareksi, maîtresse-en-titreksi, muut kruunupäät kiiruhtivat noudattamaan hänen esimerkkiään. 1500-luvun lopulla oli mahdoton ajatuskin, ettei kunkaalla olisi ollut rakastajatarta.
Jopa uskottomuutta vieroksuvat kuninkaat joutuivat teeskentelemään syrjähyppyjä. Muun muassa Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik III, joka oli hyvin kiintynyt vaimoonsa, nimitti kauniin hovineidon viralliseksi rakastajattarekseen ja hukutti tämän koruihin ja kultaan muttei vienyt tätä sänkyyn.
Kun Saksin vaaliruhtinas Fredrik August valittiin Puolan kuninkaaksi ja hänestä tuli August II, hänen ministerinsä neuvoivat häntä ottamaan myös yhden puolalaisen rakastajattaren, jotteivät uudet alamaiset loukkantuisi.
August, joka tunnettiin hamesankarina ja joka huhujen mukaan ehti siittää yli 300 aviotonta lasta, noudatti neuvoa ilomielin.
Kaarle II esitteli Barbara Palmerin hovissa. Nainen osoittautui vaateliaaksi.
Aina kaunis ja iloinen
Koska kuningas pystyi periaatteessa saamaan naisen kuin naisen, virallisella rakastajattarella piti olla aivan erityisiä ominaisuuksia. Kauneus oli tärkeä seikka, mutta se yksin ei riittänyt.
Naisen oli oltava älykäs, sivistynyt ja viehättävä, sillä laadukas rakastajatar oli tärkeä kuninkaan imagolle.
Hänen piti keskustella hilpeästi, vaikka olisi ollut väsynyt, rakastella kuninkaan kanssa, vaikka olisi ollut sairas, tukea kuningasta, vaikka tämä olisi ollut äreä, tarjoilla kuninkaalle tämän lempiruokia ja hieroa hänen jalkojaan, eikä hän koskaan saanut olla tyytymätön, haluton tai eri mieltä kuninkaan kanssa.
Kuninkaan suosiollisena pitäminen oli kovaa työtä, sillä virallisen rakastajattaren paikkaa kärkkyivät lukemattomat muut naiset.
Prostituoidut ja kamarineidot eivät voineet saada virallista titteliä, joten heistä ei ollut vaaraa, mutta kauniita aatelisrouvia ja -neitoja oli pidettävä silmällä. Siksi kaukonäköiset viralliset rakastajattaret järjestivät kuninkaan näköpiiriin usein tarkoituksella alhaista syntyperää olevia kauniita naisia.
Jos joku varteenotettava kilpailija onnistui kuitenkin kiinnittämään kuninkaan huomion, virallinen rakastajatar saattoi esimerkiksi maksaa tietyille hovin jäsenille siitä, että nämä vihjaisivat kuninkaalle, että naisella oli tarttuva tauti, että naisen suku oli ahnetta tai että nainen oli tahditon, mikä sai yleensä kuninkaan tunteet jäähtymään.
Juonittelun piti tapahtua vaivihkaa, sillä maîtresse-en-titre ei saanut julkisesti osoittaa olevansa mustasukkainen.
Toinen rakastajattaren tärkeä ominaisuus oli se, että hän oli naimisissa, koska muuten hänet olisi voinut rinnastaa prostituoituun.
Monet virallisista rakastajattarista olivat naimisissa jo suhteen alkaessa mutta jos niin ei ollut, heidät naitettiin pian jollekulle vähäpätöiselle aateliselle, joka sitten lähetettiin kauas hovista. Aviomiehet aiheuttivat vain harvoin ongelmia.
Kun Ranskan Henrik IV:n rakastajatar synnytti kuninkaalle pojan, kuningas pelkäsi, että aviomies vaatisi poikaa itselleen. Henrik painosti siksi parin suostumaan avioeroon, jonka katolinen kirkko myönsi vain erityisissä olosuhteissa. Yksi niistä oli impotenssi.
Petetty aviomies, jolla oli 14 lasta aiemmasta avioliitostaan, joutui tunnustamaan oikeudessa täydelle salille olevansa impotentti. Hänelle myönnettiin ero Henrikin suureksi tyydytykseksi.
Useimmat aviomiehet pitivät matalaa profiilia ja saivat yleensä hyvän korvauksen yhteistyöhalustaan. Esimerkiksi Napoleon III:n rakastajattaren aviomies kuvasi rooliaan aisankannattajana seuraavasti vuonna 1855:
”Olen esikuvallinen aviomies – en näe enkä kuule mitään!”
Rakastajatar oli vapaata riistaa
Siinä missä virallisen rakastajattaren aviomies joutui pysymään syrjässä, rakastajattaren itse oli pakko seisoa parrasvaloissa.
Kun muut naiset pystyivät esittämään hyveellisiä aviovaimoja, vaikka heillä olisi ollut kuumia salaisia suhteita, kaikki tiesivät, että kuninkaan rakastajatar harrasti seksiä toisen naisen aviomiehen kanssa.
Hallitsijan arvostelua voitiin pitää valtiopetoksena, mutta rakastajatar oli vapaata riistaa. Jos hän synnytti kuninkaalle lapsen, hän oli häpeämätön lunttu, joka tuotti maailmaan ylhäisiä äpäröitä.
Jos hän ei synnyttänyt, tilanne oli vielä parempi: hän oli maho lutka! Jos hän oli kaunis, hänen kauneutensa oli lahja paholaiselta hallitsijan viettelemiseksi. Jos hän oli tavallisen näköinen, kuningas ansaitsi paremman.
Jos hän eli ylellisesti, hän tuhlasi veronmaksajien rahoja. Jos hän eli vaatimattomasti, hän uhkasi hovin loisteliaisuutta, eikä sekään käynyt kansalle.
Lisäksi kotimainen rakastajatar oli parempi kuin ulkolaista syntyperää oleva. Sen joutui toteamaan saksalaissyntyinen Yrjö II, kun hänestä tuli Britannian kuningas vuonna 1727.
Yrjö halusi ehdottomasti tuoda Lontooseen mukanaan kaksi saksalaista rakastajatartaan, joista toinen oli pitkä ja laiha ja toinen lyhyt ja lihava.
Uudet alamaiset pöyristyivät ensinnäkin siitä, että kuninkaalla oli niin rumia rakastajattaria, ja toiseksi siitä, etteivät brittiläiset naiset kelvanneet kuninkaalle.
Rakastajatar haali rikkauksia
Virallinen rakastajatar palkittiin arvonimillä, maatiloilla ja jalokivillä, ja hän sai linnasta ylellisen huoneiston.
Hänen kannatti heti alkaa myös kerätä itselleen pääomaa eläkepäiviä varten, sillä siinä missä kuningattaren asema oli melko turvattu, rakastajatar saattoi menettää asemansa hetkessä.
Vaikka hän sai heti nimityksensä jälkeen aatelisarvon ja vuotuisen elatusrahan, niistä ei ollut iloa, kun onni kääntyi. Rahat ja jalokivet hän pystyi kuitenkin ottamaan mukaansa äkkilähdön koittaessa.
Rakastajattarilla olikin siksi usein tili jonkun jalokivikauppiaan luona, joka tiesi, että kuningas vastaisi veloista. Huimaavia summia virtasi ulos valtion kassasta, jotta viralliset rakastajattaret pääsivät loistamaan hovissa.
Vuonna 1666, jolloin Englannin laivastossa palkat maksettiin arvottomina velkakirjoina, Kaarle II maksoi Barbara Palmerin velkoja 30 000 punnalla ja osti hänelle vielä lisää jalokiviä.
Kuningattaren ankea elämä
Vaikka virallinen rakastajatar oli hoveissa enemmän sääntö kuin poikkeus, useimmat kuningattaret toivoivat puolisonsa pysyvän uskollisena. Niin kävi harvoin.
Kuningattaren elämä hovissa riippui täysin kuninkaan suhtautumisesta. Kuningas määräsi, saiko kuningatar osallistua tanssiaisiin vai pitikö hänen pysyä poissa ja asuiko hän tilavissa huoneissa linnan keskellä vaiko kylmässä siipihuoneistossa.
Jos kuningas kohteli kuningatarta arvostavasti, myös hovi kunnioitti tätä. Ja kuninkaan asenne kuningatarta kohtaan riippui usein siitä, miten tämä kohteli hänen rakastajatartaan. Elämä olikin helpointa niillä, jotka nielivät puolisonsa uskottomuuden nöyrästi.
Kun Portugalin prinsessa Katariina de Bragança saapui vuonna 1662 Englantiin avioituakseen Kaarle II:n kanssa, hän oli päättänyt, ettei aikoisi sietää hovissaan kuninkaan rakastajatarta Barbara Palmeria, jolle kuningas oli myöntänyt lady Castlemainen arvonimen.
Kaarle taas ei tullut edes vastaan Katariinaa, sillä Palmer oli viimeisillään raskaana Lontoossa. Hän jätti Katariinan nöyryyttävästi odottamaan kuudeksi päiväksi Portsmouthiin, jolloin tämä sairastui.
Vaikka Kaarle ei kiinnittänyt Katariinaan juurikaan huomiota, Palmer ripusti protestiksi kuninkaan hääpäivänä muun muassa pitsiset alushousunsa kuivumaan palatsiaukiolle häävieraiden ihailtavaksi.
Vasta, kun Katariina vuosien taistelun jälkeen nieli vastenmielisyytensä ja hyväksyi Barbaran, Kaarle ryhtyi kunnon aviomieheksi ja ystävystyi vaimonsa kanssa.
LUE MYÖS: Paparazzit ikuistivat Dianan viime hetket
Kaksi Ludvig XIV:n lukuisista aviottomista lapsista ja madame Scarron, joka myöhemmin avioitui kuninkaan kanssa.
Rakastajatar kaappasi vallan
Älykkäälle naiselle eroottinen valta saattoi tuoda myös poliittista valtaa. Ranskan kuninkaalla Henrik II:lla oli itseään vanhempi rakastajatar Diane de Poitiers, josta tuli vuonna 1550 kuninkaan hallituksen jäsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta kabinetin muihin jäseniin.
Hän allekirjoitti virallisia asiakirjoja, nimitti ministereitä ja myönsi kunnianosoituksia, eläkkeitä ja arvonimiä.
Ranskan Henrik IV:n rakastajatar Gabrielle d’Estrées osasi taivutella, hurmata ja lepyttää kuninkaan poliittiset vastustajat.
Kuningas antoikin vuonna 1590 asetuksen, jonka mukaan d’Estrées piti esitellä hovissa jokaiselle viralliselle ulkomaiselle vieraalle heti kuninkaan jälkeen. Katolilainen d’Estrées taivutteli kuninkaan luopumaan protestanttisesta uskosta ja päätti siten maassa raivonneen verisen uskonsodan.
”Pariisi on kyllä messun arvoinen”, kerrotaan kuninkaan myönnelleen.
Suurin valta kaikista oli madame de Pompadourilla, jonka Ludvig XV nimitti Versaillesissa viralliseksi rakastajattarekseen vuonna 1745. Suosikkina Pompadourilla oli kuitenkin vakava ongelma: hän ei ollut kiinnostunut seksistä ja sieti sitä vain uransa tähden.
Intohimon puutettaan Pompadour korvasi sillä, että hän osasi lukea taitavasti kuninkaan mielialoja ja viihdytti tätä päivisin älyllään.
Ludvig oli usein rauhaton, ja kun kuninkaallinen elämä kävi liian tylsäksi, hän pakeni rakastajattarensa huoneistoon salaisia kierreportaita.
Siellä Pompadour viihdytti häntä niin palatsin laajennussunnitelmilla ja kasvitieteellisillä kokeillaan kuin teatterillakin. Pompadour oli myös loistava näyttelijä, ja niinpä kuningas antoi rakentaa hänen huoneistoonsa pienen näyttämön.
Ludvig, joka oli menettänyt vanhempansa varhain ja joutui elämään erillään, tunsi olonsa aina yksinäiseksi. Pompadourista hän löysi elämänsä uskollisimman kumppanin.
Selvitäkseen Versaillesissa Pompadour jakeli ystävilleen korkeita virkoja ja hankkiutui eroon vastustajistaan. Ennen pitkää kaikki hovin nimitykset ja kunnianosoitukset olivat hänen päätettävissään.
Pian korkeat virkamiehet ja diplomaatit pääsivät tapaamaan kuningasta vain, jos hänen rakastajattarensa salli sen. Tämä oli myös aina tapaamisissa pitämässä silmällä kuningasta, joka muuttui kasvoiltaan kellertäväksi pitkästyessään.
Kun Ranskan laivastoministeri, kreivide Maurepas yritti käydä pitkää ja vaativaa keskustelua kuninkaan kanssa, Pompadour lopetti tapaamisen lyhyeen:
”Monsieur de Maurepas, teette kuninkaasta keltaisen. Hyvästi, monsieur.”
Liian monta kokkia sodassa
Oltuaan viisi vuotta virallisena rakastajattarena Pompadour työskenteli seuraavat kolmetoista vuotta epävirallisena ministerinä. Hänellä oli enemmän valtaa kuin kellään muulla Ludvigin ministereillä, jotka hän myös itse nimitti.
Preussia vastaan käydyn seitsenvuotisen sodan aikana kävi huonosti, kun Pompadour valitsi Ranskan armeijan kenraaleiksi omia aatelisia ystäviään, joilla ei ollut sotilaallisia kykyjä.
Rintamalle rahdattiin vaunulasteittain peruukkipuuteria, poskipunaa ja parfyymejä, kamaripalvelijoita ja kurtisaaneja.
Kun Preussin Fredrik II kutsui voittoisan taistelun jälkeen erään vangiksi joutuneen ranskalaiskenraalin päivälliselle, tämä tiedusteli keisarin sotaonnen salaisuutta. Keisari vastasi:
”Yksinkertaista – Soubisella [toinen ranskalainen kenraali] on 20 kokkia eikä yhtään vakoojaa, kun taas minulla on 20 vakoojaa ja vain yksi kokki.”
Ludvig ei silti hylännyt Pompadouria. Kun tämä 42-vuotiaana sairastui keuhkotautiin, kuningas antoi hänen jäädä Versaillesiin kuolemaan, vaikka etuoikeus oli yleensä varattu vain kuninkaallisen perheen jäsenille.
Vallankumous pakotti varovaiseksi
Vuonna 1789 Ranskassa puhkesi vallankumous, joka järkytti kaikkia Euroopan hoveja.
Hallitsijat eivät siltikään luopuneet rakastajattarista, mutta vapaa lehdistö ja alamaiset, jotka eivät enää sietäneet kuninkaallisten löyhää moraalia, pakottivat heidät hienovaraisemmiksi.
Nykyiset iltapäivälehdet todistavat sen, että seksi, törky ja siniveristen syrjähypyt myyvät edelleen hyvin.