Kuningas Arthur innoitti ritariturnajaisia
Keskiajan ritariturnajaisissa ei ollut kyse vain aseiden kalistelusta, vaan ne olivat useita päiviä kestäviä roolipelejä, joissa kuninkaat ja sotilaat esittivät Arthur-myytin sankareita.
Pyöreän pöydän turnajaisissa kilpailtiin siitä, kuka sai olla Lancelot.
Liput liehuvat pyöreällä ottelukentällä. Kuningatar Guinevere ja hänen hovineitonsa ovat ahtautuneet juhlamekoissaan omille paikoilleen korotetun katsomon katettuihin aitioihin.
Ritari Lancelot karauttaa hevosellaan Guineveren eteen, ja tämä sitoo huivinsa ritarin peitsen kärkeen.
Lancelot ratsastaa seurassaan olevien ritarien Gawainin ja Tristanin kanssa Merlinin ympärille kokoontuneiden aseveljiensä, pyöreän pöydän ritareiden luo.
Tavallinen yleisö jutustelee iloisesti pikku hiprakassa katsomossaan ylimystön korotetun lavan edessä, ja ilmassa leijuu hevosenkakkaroiden ja ihmisenhien pistävä katku.
Torvensoitto kutsuu yleisön valpastumaan, ja kaikki vaikenevat. Silmät sädehtivät jännityksestä: on aika aloittaa roolipeli, jossa pääosassa ovat kuningas Arthurin ritareiksi pukeutuneet ottelijat. Sitten kaikuu airuen huuto ”Turnajaiset voivat alkaa”, ja kansa riemuitsee.
Turnajaiset olivat sodan harjoittelua
Keskiajan ritariturnajaiset olivat komeita näytöksiä, jotka houkuttelivat runsaasti osallistujia.
Kutsuttuja vieraita saapui läheltä ja kaukaa varusteineen ja seurueineen.
Jos turnajaisten aihe oli Round Table (pyöreä pöytä), se tarkoitti, että juhlissa jäljiteltäisiin aikansa suosittujen ritariromaanien teemaa.
Osallistujat pukeutuivat kuningas Arthurin legendan henkilöhahmoiksi ja esittivät ottelujen välillä kuvaelmia hänen tarinastaan.
Pyöreän pöydän turnajaiset olivat Englannin kuninkaan Edvard I:n idea, sillä kuningas oli intohimoinen Arthurin ihailija, joka osallistui mielellään turnajaisiin.
Tavalliset turnajaiset toi Englantiin 1100-luvun lopulla Rikhard I, joka tunnetaan lisänimellä Leijonamieli. Hän oli pannut merkille, että ranskalaiset ritarit saivat turnajaisissa hyvää taisteluharjoitusta, ja niinpä hän päätti aloittaa turnajaiset myös Englannissa.
Turnajaisten avulla nuoret ritarit lisäksi oppisivat, mitä heitä odotti todellisissa taisteluissa: murtuneita hampaita, verta vuotavia haavoja ja hevosen selästä syöksymistä.
Tärkeintä oli kuitenkin, että nuorukaiset oppivat käyttämään aseitaan.
Turnajaisvillitys vallitsi 1200-luvulta 1400-luvulle kaikkialla Euroopassa, ja innokkaimmat ritarit saattoivat kiertää turnajaisia ympäri vuoden pitääkseen yllä mainettaan, osoittaakseen rakkauttaan valitsemalleen neidolle tai ansaitakseen rahaa, sillä voittajaa odotti usein sievoinen palkintosumma.
LUE LISÄÄ: Kuningas Arthurin tie sotapäälliköstä tarukuninkaaksi
Henki oli vaarassa turnajaisissa
Ensimmäiset ritariturnajaiset olivat niin sanottuja mêlée-otteluita, jotka muistuttivat suuresti oikeita taisteluita: osallistujat jaettiin kahteen joukkueeseen, jotka ratsastivat toisiaan vastaan peitset tanassa.
Yhteentörmäyksen jälkeen saattoi kehkeytyä pienempiä kahinoita, jotka käytiin maassa aseena miekat tai sotakirveet.
Turnajaistaistelut antoivat kuninkaille ja ruhtinaille mahdollisuuden arvioida ritarien rohkeutta, ratsastustaitoa ja aseenkäsittelytaitoa, ja parhaaksi katsomansa ritarit he värväsivät armeijaansa.
Mêléet eivät kuitenkaan olleet kaikessa hallitsijoiden mieleen, sillä niissä kuoli aivan liikaa ritareita tai ne saattoivat kehittyä suuriksi ja väkivaltaisiksi joukkotappeluiksi.
Lisäksi ritarit saattoivat ottaa hävinneen osapuolen panttivangikseen ja vaatia tästä lunnaiksi suuria summia.
Niin he pystyivät keräämään itselleen rahaa, mutta sellainen ei ollut hyväksi valtion yhtenäisyydelle.
Siksi hallitsijat olivat tyytyväisiä, kun suosioon nousivat vähemmän vaaralliset ritarien väliset kaksintaistelunäytökset.
Otteluissa prameiltiin varusteilla
Uudentyyppisissä kaksintaisteluissa ritari otteli valittua vastustajaa vastaan rajatulla kentällä. Sääntöjen mukaan ritari sai käyttää taistelussa kolme peistä, ja joskus taistelu saattoi jatkua jalan. Tavoite ei kuitenkaan ollut tappaa vastustajaa.
Kriittisen yleisön edessä taistelevalta ritarilta vaadittiin edustavia varusteita. Hänellä piti olla komea haarniska, ja hänen vaakunansa värien piti toistua hänen asussaan, lipussaan, kilvessään ja hevosensa loimessa.
Lisäksi ritarilla tuli olla hieno viitta ja kultainen rannerengas, jolla hän haastoi vastustajakseen haluamansa ritarin.
Jos vastustaja otti haasteen vastaan, hän asetti renkaan ranteeseensa.
Otteluista tuli ajan mittaan kallista lystiä, ja osallistujien lukumäärä kutistui. Kehitys miellytti jälleen hallitsijoita, joille suurien väkimäärien kokoontumiset saattoivat olla vaarallisia. Joukossa saattoi nimittäin aina olla kuninkaan vallasta syöksemistä yrittäviä kapinallisia.
Puitteiltaan ylelliset turnajaiset olivat komeaa katsottavaa, ja vuonna 1290 Edvard I keksi varsinaisen valttikortin järjestämällä tyttärensä kihlauksen kunniaksi tiettävästi kaikkien aikojen ensimmäiset Arthur-turnajaiset.
Edvard rakennutti 24 hengen pyöreän pöydän, ja vieraiden piti saapua juhliin pukeutuneina Arthur-tarinoiden henkilöiksi.
Ritarit esittivät näytelmää
Edvard nautti ottelemisesta ja järjesti sittemmin monia pyöreän pöydän turnajaisia, joissa taisteltiin päiväkausia.
Näytelmä jatkui suurissa juhlissa ottelujen jälkeen. Alankomaalainen kronikoitsija Lodewijk van Velthem kuvaili, miten Edvard itse esitti Arhuria ja hänen ympärillään istuivat hänen miehensä.
”Oli Lancelot, Gawain, Percival, Agravain, Bors ja Gareth, ja myös Kay oli paikalla”, van Velthem kirjoitti. Jokaisen ruokalajin jälkeen juhlallisuudet katkaisivat kuninkaan asemiehet, jotka raahustivat saliin verisissä vaatteissa tai kädet ja jalat sidottuina ja kertoivat, että valtakunnan provinsseissa oli syttynyt kapinoita, jotka piti tukahduttaa.
He anelivat Arthurin ritareilta apua, ja nämä vannoivat roolinsa mukaisesti lähtevänsä kapinallisia vastaan heti, kun juhlat olisivat ohi.
Seuraavana päivänä kuningas paljasti, että vaikka kyseessä oli ollut näytelmä, hän luonnollisesti odotti, että aatelismiehet pitivät lupauksensa, jonka he olivat Arthurin ritareina antaneet.
Niinpä juhlat päättyivät van Velthemin mukaan oikeisiin sotatoimiin valmistautumiseen.
Tällaista toden ja mielikuvituksen yhdistelyä nähtiin Arthur-juhlissa usein, ja se on epäilemättä lisännyt niiden kiinnostavuutta keskiajan yläluokan keskuudessa.
Vertaamalla itseään historian tunnetuimpiin ritareihin saattoivat sekä kuninkaat että aateliset korostaa omaavansa samoja hyveitä, joita jo Arthur ritareineen oli vaalinut.
Eurooppa villiintyi Arthur-juhlista
Erityisesti Englannin kuninkaat hyödynsivät sumeilematta Arthur-myyttiä propagandassaan, joka esitti heidät Arthurin jaloina, voittamattomina jälkeläisinä, mutta Arthur-festivaalit olivat kuitenkin suosittuja muuallakin Euroopassa.
Vuonna 1278 ”kuningatar Guinevere” avasi suuret Arthur-juhlat Pohjois-Ranskassa Le Hemissä saapumalla paikalle suuren aatelisnaisten joukon kanssa.
Kerrottiin, että ”ritari Gawainin” sisar oli kidnapattu, ja kun ”Guinevere” vetosi osallistujiin sisaren pelastamiseksi, sata halukasta ritaria ilmoittautui heti osallistumaan näytelmään – vaikka vain muutama valittu sai esittää Arthurin ritareita.
Kaikkia tapahtumia kommentoi sarkastisesti Arthurin kiivas ritari ”Kay”, jonka harteille lankesi usein myös romaaneissa hauskuuttajan rooli.
Osallistujat uppoutuivat innolla rooleihinsa, ja kun turnajaisten tähti, ”Leijonaritari”, pudotti kypäränsä, hän yritti peittää kasvonsa, jottei hänen todellinen henkilöllisyytensä paljastuisi.
Toiset ikimuistoiset turnajaiset järjestettiin Jerusalemissa vuonna 1286 Kyproksen kuninkaalle Henrikille sen kunniaksi, että hänet oli kruunattu Palestiinan kuninkaaksi. Kronikoitsijat kuvailivat seremoniaa ”hienoimmaksi, mitä on nähty sataan vuoteen”.
Turnajaisiin osallistuvien vieraiden piti esittää muun muassa pyöreän pöydän ritareita sekä Femenian valtakuntaa, jossa valtaa pitivät naispuoliset soturit.
Arthurin tarun Tristanit ja Lancelotit taistelivat siis naisiksi pukeutuneita haarniskoituja ritareita vastaan.
Uusi pyöreän pöydän veljeskunta
Suurimman Arthur-festivaalin järjesti tiettävästi Englannin kuningas Edvard III. Isoisänsä Edvard I:n tapaan hän rakasti suurellisia turnajaisia, ja hän suunnittelikin ainutlaatuiset Arthur-juhlat, joilla oli kuitenkin pelkkää hauskanpitoa suurempi tavoite.
Edvard kutsui noin tuhat aatelismiestä ja -naista vieraakseen Windsorin linnaan 19. tammikuuta 1344. Ritareita oli kutsuttu myös Saksasta ja Italiasta, sillä Edvard ymmärsi kansainvälisten liittolaisten arvon.
Kuningas rakasti Windsorin linnaa, jossa hän oli syntynyt. Linna yhdistettiin Arthurin tarinoihin, ja monet uskoivat, että se oli rakennettu legendaarisen Camelotin raunioille.
Kuningas otteli 19 ritarin kanssa kolme päivää haastamiaan vastustajia vastaan, ja hänet julistettiin ritareista taitavimmaksi.
Kun juhlat olivat virallisesti päättyneet, Edvard pyysi vieraitaan jäämään vielä yhdeksi yöksi. Seuraavana aamuna Edvard vei aateliset linnan kappeliin, jossa hän asetti kätensä juhlallisesti Raamatulle ja vannoi perustavansa uuden pyöreän pöydän ritarikunnan Arthurin mallin mukaan.
Edvardin jaarlit vannoivat hekin kukin vuorollaan liittyvänsä ritarikuntaan, ja heti sen jälkeen Edvard julisti uuden rakennustyön alkavaksi: veljeskunnalle rakennettaisiin oma juhla- ja kokoussali.
Yleisön edessä hän antoi muurareille ja kirvesmiehille ohjeet rakennustöiden käynnistämiseksi. Juhlat kestivät vielä viisi päivää, minkä jälkeen ihmiset palasivat kotiinsa kertomaan komeasta seremoniasta, jota he olivat olleet todistamassa.
Edvardin lupailema juhlasali ei koskaan valmistunut, sillä valtion kassa ei kestänyt kolmensadan ritarin veljeskunnan ylläpitoa.
Edvard oli ennen juhlia joutunut muun muassa panttaamaan Trierin arkkipiispalle arvokkaimman neljästä kruunustaan, Magna Coronan.
Vuonna 1348 Edvard III perusti kuitenkin harvoille ja valituille tarkoitetun sukkanauharitarikunnan, joka on olemassa vielä tänäkin päivänä.
Paavin vastatoimet eivät purreet
Euroopan yhteiskunnan eliitti ei saanut tarpeekseen turnajaisista, mutta kirkko oli jyrkästi vaarallista urheilua vastaan.
Vuonna 1314 paavi Klemens V julisti turnajaiset pannaan kaikkialla Euroopassa, sillä hän pelkäsi, että turnajaisissa ehtisi kuolla liian monta ritaria ennen uutta ristiretkeä.
Paavin mielestä pyhä sota tuli asettaa roolileikkien edelle, ja mahdollisesti hän myös piti omaa asemaansa uhattuna kuninkaiden vaikutusvallan kasvaessa.
Paavin päätä ei kääntänyt se, että ritarien näytösotteluissa osallistujien riski menettää henkensä tai terveytensä oli todellisuudessa hyvin pieni.
”Nämä pyöreän pöydän turnajaisiksi kutsutut ottelut ovat aivan yhtä vaarallisia kuin varsinaiset turnajaiset”, paavi julisti. Turnajaisissa henkensä menettäneiltä evättiin kirkolliset hautajaiset.
Rajutkaan uhkaukset eivät kuitenkaan vähentäneet turnajaisten suosiota. Keskiajan ritarit rakastivat ammattiaan ja vaalivat sitä kaikkialla, myös niissä maissa, joihin he lähtivät ristiretkilleen.
Sen sijaan sotilaallinen kehitys näivetti vähitellen rakastetun urheilulajin.
1500-luvulla täydessä haarniskassa taistelevien ritarien aika oli ohi, ja turnajaiset menettivät yhteytensä todellisiin taistelukenttiin.
Pukujuhlat ja roolileikit viehättivät edelleen, mutta renessanssin hallitsijat eivät tarvinneet Arthur-tarinoita valtansa pönkittäjäksi, sillä kansa ja aateli olivat jo tottuneet olemaan yhden kuninkaan alamaisia. Naamiaiset siirtyivät hovien juhlasaleihin.