Keisari, Frans Joosef, Itävalta

Keisari näki valtakuntansa murenevan

Habsburgit olivat hallinneet Itävaltaa yli 300 vuotta, kun nuoresta Frans Joosefista tuli keisari vuonna 1848. Ongelmat alkoivat kuitenkin kasaantua, kun valtakunnan eri kansat alkoivat vaatia vapautta.

Habsburgit olivat hallinneet Itävaltaa yli 300 vuotta, kun nuoresta Frans Joosefista tuli keisari vuonna 1848. Ongelmat alkoivat kuitenkin kasaantua, kun valtakunnan eri kansat alkoivat vaatia vapautta.

Mondadori Portfolio/Bridgeman Images & Shutterstock & Album/Fine Art Images/Imageselect

Syyskuun 10. päivänä 1898 Itävallan keisari Frans Joosef sai tiedon, että hänen vaimonsa 46 vuoden ajalta, keisarinna Elisabeth, oli murhattu attentaatissa Genevessä.

”En välty tässä maailmassa miltään”, hän parahti istuessaan kirjoituspöydän ääressä työhuoneessaan Schönbrunnin linnassa Wienissä.

Hänen spontaani huudahduksensa kuvastaa sitä, kuinka hänen hallintokautensa todellakin oli ollut täynnä tragedioita ja tappioita.

Onnettomuudet tuntuivat seuraavan 68-vuotiasta keisaria. Totuus oli, että aika oli ajanut hänen valtakuntansa ja yksinvaltiaan roolinsa ohi.

1800-luku oli suurten poliittisten muutosten aikaa, jolloin demokratia, uudet poliittiset ideologiat ja kansallinen itsemääräämisoikeus hallitsivat. Eikä vähiten niiden kansojen keskuudessa, jotka elivät Itävallan imperiumin rajojen sisällä.

Frans Joosef ja hänen hallituksensa yrittivät pakonomaisesti pitää kiinni 1700-luvulta voimassa olleesta vanhanaikaisesta hallintamuodosta.

Frans Josef, keisari, Wien, Schönbrunn

Habsburgit hallitsivat Euroopan mahtivaltioita Schönbrunnin linnasta Wienistä.

© Shutterstock

Taistelu Itävallan kruunusta

Itävallan imperiumin lopun alku lähti liikkeelle 50 vuotta aiemmin. Helmikuussa 1848 Ranskassa puhkesi vallankumous. Seuraavien vuosien aikana se levisi laajalti Eurooppaan. Kuten Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1789, myös nyt iskulause kuului: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo!”

Mutta nyt huudot eivät kaikuneet vain Pariisissa, vaan myös Frankfurtissa, Berliinissä, Budapestissä, Varsovassa ja Wienissä. Se maailmanjärjestys, joka oli Napoleonin sotien levottomien vuosien jälkeen lyöty lukkoon Wienin kongressissa 1814–15, joutui nyt uusien poliittisten liikkeiden haastamaksi.

Euroopan hallitsijat eivät silti aikoneet luopua toisinaan vahvasti itsevaltaisista asemistaan, erityisesti kasvavien kaupunkien väestön vaatimien modernien demokratiakokeilujen hyväksi.

Joulukuussa 1848 Wienin rauhattomuudet kiihtyivät niin, että keisari Ferdinand luopui kruunusta. Päätös laukaisi valtataistelun Habsburgien suvussa, joka oli johtanut keisarikuntaa vuodesta 1526.

Ferdinandin nuoremmalla veljellä, arkkiherttua Frans Karlilla, ei ollut kunnianhimoa eikä kykyä nousta valtaistuimelle, mutta hänen ponteva rouvansa arkkiherttuatar Sophie tasoitti tietä 18-vuotiaalle pojalleen, Frans Joosefille.

Ranska, vallankumous, 1848

Ranskan 1848 vallankumouksen jälkimaininingit levisivät nopeasti muualle Eurooppaan, myös Wieniin.

© Jules David/Rijksmuseum

Valtaan astuttuaan pojalla oli monta ongelmaa edessä. Yksi niistä oli Unkari, jossa monet vaativat saada hallita maataan ilman Wienin sekaantumista. Lopulta Frans Joosef pyysi Venäjän tsaari Nikolai I:ltä apua.

Ikääntyvä hallitsija auttoi mielellään nuorta kollegaansa. Venäjän joukot lähetettiin Unkariin, ja he taltuttivat kapinan raa'asti. Vastapalvelukseksi tsaari odotti tulevaisuudessa saavansa Wienistä uskollisen liittolaisen.

Odotuksia ei kuitenkaan lunastettu Krimin sodassa 1853–56. Kun Englanti, Ranska ja Ottomaanien valtakunta kävivät sotaan Venäjää vastaan, Frans Joosef päätti tsaari Nikolain suureksi pettymykseksi pysytellä puolueettomana. Päätös osoittautui tulevaisuudessa kohtalokkaaksi.

Tytär sairastui ja kuoli

1854 Frans Joosef nai serkkunsa, Baijerin prinsessa Elisabetin. Oikeastaan vaimoksi oli suunniteltu vanhempi sisko Helene, mutta Itävallan keisari rakastui kuvankauniiseen Sissiin eli Elisabetiin.

Avioliiton ensimmäiset vuodet olivat onnellisia. Oli ilmeistä, kuinka Frans Joosef jumaloi kaunista vaimoaan. 1855–58 Elisabet synnytti kolme lasta, tyttäret Sophien ja Giselan, sekä ainoan pojan, kruununprinssi Rudolfin. Pojan syntymävuonna perhettä kohtasi tragedia.

Keväällä 1858 perheen ollessa matkalla Unkarissa 2-vuotias prinsessa Sophie menehtyi tappavaan sairauteen. Sissi romahti surusta ja vetäytyi miehensä luota. Hän ei koskaan toipunut tragediasta. 1860 hän matkusti kuudeksi kuukaudeksi Madeiralle.

Frans Joosef, Itävalta, tragedia

Keisari Frans Joosefin tytär kuoli 2-vuotiaana vuonna 1858. Menetys ei ollut keisarin viimeinen.

© SZ Photo/Bridgeman Images

Sen jälkeen hän jatkoi pitkiä matkojaan imperiumin rajojen ulkopuolella. Vain harvoin hän ilmaantui Wieniin, eikä koskaan jäänyt pitkäksi aikaa. Ajan myötä keisarinnan alinomainen matkustaminen antoi aihetta ylenpalttiseen juoruiluun.

Itävallan puolueettomuus Krimin sodan aikana tuli kalliiksi. Suhde sekä Ranskaan että Venäjään viileni täysin, ja pohjoisessa Itävalta joutui voimattomana katsomaan vierestä, kuinka Preussin kuningaskunta vahvistui sekä poliittisesti että taloudellisesti.

1859 Ranska liittoutui Sardinian kuningaskunnan kanssa saadakseen Italian niemimaan hallintaansa. Itävalta hallitsi pohjoisosia Italiasta, joka oli tuohon aikaan pirstaloitunut useiksi pieniksi tai keskisuuriksi kuningaskunniksi.

Frans Joosef hävisi sotia

Ranska ja Sardinia hankkivat sotavarusteluja provosoidakseen Itävallan julistamaan sodan, jolloin Frans Joosef olisi hyökkääjä. Strategia onnistui ja johti lyhyeen mutta intensiiviseen sotaan.

Magentan ja Solferinon taisteluiden veristen tappioiden jälkeen Itävallan oli pakko luovuttaa Pohjois-Italian Lombardia Sardinian kuningaskunnalle. Tämä oli lähtölaukaus Italian yhdistymiselle.

Frans Joosef, taistelu, Magenta, 1859

Tappio Magentan taistelussa vuonna 1859 johti Itävallan uusiin aluemenetyksiin.

© Mondadori Portfolio/Bridgeman Images

Pohjois-Italian menetyksen myötä Frans Joosefin huolet eivät kuitenkaan olleet ohi. Kun Otto von Bismarck oli noussut Preussin kansleriksi, pohjoisen kuningaskunta jatkoi laajenemistaan.

Itävallan keisari huomasi, että hänen valta-asemansa Saksan liitossa (joka Itävallan ohella koostui pääosin pienemmistä saksalaista ruhtinaskunnista) tultaisiin pian haastamaan.

Ensin hän yritti yhteistyötä Preussin kanssa ja lähetti joukkoja Preussin sotaan Tanskaa vastaan Schleswigin ja Holsteinin ruhtinaskunnista. Preussin kuningaskunta hankki kuitenkin itseluottamusta voittamalla tanskalaiset.

1866 entisten liittolaisten, Itävallan ja Preussin, välille syttyi sota. Konflikti oli lyhyt, ja se tapahtui pääasiassa Böömissä (joka nykyään kuuluu Tšekkiin). Kyseessä ei ollut alue, vaan valta Euroopan saksaa puhuvista kansoista.

Itävalta kärsi huiman häviön, ja Frans Joosefin oli myönnettävä menettäneensä vaikutusvaltansa Saksan liitossa. Vastoinkäymiset sodassa toivat mukanaan suuria muutoksia.

Frans Joosefin keisarikunta muuttui kaksoismonarkia Itävalta-Unkariksi, jossa hän tosin oli hallitsijana unionin molemmilla puolilla. Unkarilaiset saivat kuitenkin entistä enemmän itsehallintovaltaa.

Preussin voitettua Ranskan 1871 kaikki Saksan pienvaltiot yhdistyivät uudeksi suurvallaksi, jonka keisariksi tuli aiemmin Preussia hallinnut kuningas Vilhelm. Frans Joosefille oli selvää, että hänen oli pidettävä hyvät välit uuteen kollegaansa Berliinissä, jos hän mieli imperiuminsa selviävän.

Jännitykset kasvoivat

1879 molemmat keisarit hallitsivat maitaan yhteisessä puolustusliitossa, johon kolme vuotta myöhemmin liittyi myös Italia. Frans Joosefin imperiumi oli liitossa valtioiden kanssa, jotka aiemmin olivat irtautuneet hänen vallastaan.

Poliittiset tappiot eivät olleet Frans Joosefin ainoa koettelemus. Kylmänä tammikuun aamuna 1889 hänen poikansa kruununprinssi Rudolfin ruumis löydettiin Mayerlingin metsästyslinnasta Itävallan ulkopuolelta. Huoneessa makasi myös kuollut nuori nainen, Marie Vetsera.

Kruununprinssi oli ilmeisesti ensin ampunut rakastajattarensa ja sen jälkeen itsensä. Koska paikalta ei löytynyt kirjettä, tapahtuneen ympärille kietoutui salaliittoteorioita ja huhuja.

Oli tiedossa, että kruununprinssi oli ollut usein törmäyskurssilla isänsä kanssa, erityisesti valtion poliittisen suunnan suhteen. Konservatiivinen keisari ei halunnut muutoksia, kun kruununprinssi taas esimerkiksi halusi kansallista itsehallintoa eri kansoille.

Uudeksi kruununperijäksi nimettiin Frans Joosefin veli, arkkiherttua Karl. Tämän kuoltua 1896 hänen pojastaan Frans Ferdinandista tuli imperiumin kruununprinssi. Hänen dramaattisesta kuolemastaan 18 vuotta myöhemmin tuli tärkeä tapahtuma maailmanhistoriassa.

Ottomaanien valtakunta oli vuosisatoja hallinnut Balkanin niemimaata Euroopan kaakkoiskolkassa. Krimin sodan jälkeen imperiumi alkoi natista liitoksissaan, kun kansanryhmä toisensa jälkeen yritti irtautua.

1900-luvun alussa jännitteet olivat niin rajuja, että paikka muistutti ruutitynnyriä. 1908 Itävalta-Unkari valtasi muitta mutkitta Bosnia-Hertsegovinan.

Itävallan laajeneminen huolestutti pienempiä valtioita, Kreikkaa, Bulgariaa, Montenegroa ja erityisesti Serbiaa.

Neljä vuotta myöhemmin Balkanilla puhkesi raaka sota, mikä osaltaan johti siihen, että Ottomaanien valtakunta pakotettiin pois lähes koko Euroopasta. Se sai pidettyä vain pienen alueen pääkaupunki Istanbulin ympärillä tärkeällä Bosporinsalmella, joka on portti Mustanmeren ja Välimeren välillä.

Murha sytytti ruutitynnyrin

Frans Joosef painosti Balkanin valtioiden johtajia. Hän ei halunnut missään tapauksessa antaa Venäjälle enää suurempaa vaikutusvaltaa. Ortodoksiserbit olivat kuitenkin jo valinneet venäläiset uskonveljensä liittolaisikseen.

1914 jännitteet itävaltalaisten ja serbien välillä olivat kasvaneet niin paljon, että monet pelkäsivät uuden sodan puhkeamista. 28. heinäkuuta Frans Joosefin veljenpoika, kruununperillinen Frans Ferdinand matkusti Bosnian pääkaupunkiin Sarajevoon viralliselle vierailulle.

LUE MYÖS: Murha Sarajevossa sytytti maailmanpalon

Frans Joosef, keisari Kaarle I

Keisari Kaarle I (edessä hevosen selässä) joutui vastahakoisesti jatkamaan sotaa muun muassa Italiaa vastaan Isonzojoella.

© SZ Photo/Imageselect

Uusi keisari sinnitteli viimeiseen asti

Kun Frans Joosef kuoli vuonna 1916, hänen veljenpoikansa poika Kaarle nousi valtaan – kesken kaoottisen sodan. Kaarle I yritti epätoivoisesti irrottaa Itävalta-Unkarin sodasta mutta ei onnistunut.

Frans Joosef kuoli 86-vuotiaana vuonna 1916 kesken maailmansodan, ja keisariksi nousi rauhaa rakastava Kaarle I.

Itävalta-Unkari oli saksalaisten avulla murskannut Serbian armeijan vuonna 1915 ja vakauttanut Venäjän rintamaa, mutta samana vuonna Italia hyökkäsi vallatakseen alueita muun muassa Etelä-Tirolista.

Kaarlen noustessa valtaan Itävalta-Unkarin joukot olivat pakottaneet italialaiset perääntymään Isonzojoella, jossa molemmat puolet taistelivat ankaraa asemasotaa Alpeilla. Itävalta-Unkarin uusi keisari yritti salaa neuvotella Ranskan kanssa Itävalta-Unkarin irtautumisesta sodasta.

Neuvottelut kuitenkin kariutuivat, kun Kaarle kieltäytyi luovuttamasta Italialle muun muassa Etelä-Tirolia. Sota päättyi Kaarlen tappioon vuonna 1918. Rauhanneuvotteluissa Itävalta-Unkari jaettiin itsenäisiin valtioihin ja kaksoismonarkia purettiin. Kaarle yritti vuonna 1921 kahdesti paluuta Unkarin valtaistuimelle. Hän kuoli köyhänä maanpaossa Madeiralla seuraavana vuonna.

Serbien turvallisuuspalvelun tuella ryhmä terroristeja oli saapunut kaupunkiin ja valmistautunut murhaiskuun. Kruununperillisen ja hänen vaimonsa tappaneet laukaukset ampui serbinationalisti Gavrilo Princip.

Murha aiheutti ketjureaktion, joka johti ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen. Itävalta-Unkari asetti attentaatin jälkeen niin kovat vaatimukset Serbialle, että maa käsitti sen sodanjulistukseksi Wienistä.

Koska molemmilla osapuolilla oli useita liittolaisia, eurooppalaisten suurvaltojen välillä syntyi sodanjulistusten dominoefekti. Mitä kauemmin ensimmäinen maailmansota kesti, sitä pahemmin kasvoivat jännitteet Itävallan imperiumin sisällä.

Kun Frans Joosef ja hänen kenraalinsa taistelivat vanhan maailmanjärjestyksen säilyttämiseksi, kansalliset liikkeet valtakunnan eri kolkissa suunnittelivat aivan toisenlaista tulevaisuutta. 21. marraskuuta Itävallan keisari kuoli Schönbrunnin linnassa Wienissä.

Hän oli tuolloin 86 vuotta vanha ja oli hallinnut valtakuntaansa 68 vuotta, pidempään kuin kukaan muu koskaan.